Mustekala alkoi ilmestyä 10 vuotta sitten ja numedroita on kertynyt siitä lähtien noin viiden numeron vuosivauhtia. Menossa on jo lehden 51. numero. Ensimmäinen arkistoissa säilynyt numero käsitteli museokritiikkiä ja museoimiseen liittyvää luokittelua ja vallankäyttöä. (Kaikkein ensimmäinen IHME-numero on hävinnyt sivuston uudistamisen yhteydessä.)
Susanna Pettersson, yksi Mustekalan perustajista ihmetteli pääkirjoituksessaan Palvelukseen halutaan museokriitikko 13. 11. 2003:
“Britanniassa kukoistava museokeskustelu saa miettimään”, kirjoitti Pettersson, “miksi suomalainen kriitikko kirjoittaa museoista ja museoiden näyttelyistä niin kauhistuttavan kiltisti ja helpoimman kautta. Ei olisi pakko, sillä kaikki mitä instituutiot tekevät, ei suinkaan ole hyvää. Suomessa tehdään paljon keskinkertaista ja huonoa jälkeä. Lammasmainen kriitikko ei tee palvelusta kenellekään, jos hän katsoo sormien lävitse pienellä budjetilla kyhättyä kurjaa näyttelyä. Tai pahempaa: suurella budjetilla tehtyä huonoa näyttelyä. Jos julkisuudessa museoiden katsotaan pärjäävän mukiinmenevästi, mitään parempaa ei ole luvassa jatkossakaan. Museoiden rima madaltuu ja poliitikot uskovat museoiden pärjäävän sillä mitä on, sillä he lukevat lehtiä.”
10 vuotta sitten Suomi oli juuri saanut nykytaiteen museon ja odotukset ja tunnelmat olivat korkealla. Elettiin noususuhdannetta, mutta Petterssonin mukaan varaa olisi ollut parempaankin näyttelytoimintaan. Sittemmin innostus taidetta ja julkisin varoin tuotettuja näyttelyitä kohtaan on kokemukseni mukaan vähitellen hiipunut. Museot käsitetään rakennuksina, jotka seisovat omalla vakiintuneella paikallaan tiettyjen kulttuurisaavutusten näyttämöinä. Voisivatko ne olla jotakin aivan muuta, vaikkapa tulevaisuuteen liittyvien kysymysten, uhkien ja mahdollisuuksien esittelyn ja ratkaisun paikkoja?
Taiteilija Outi Turpeinen puolestaan kirjoitti kiinnostavasti museotoimintaankin liittyvästä näkymättömästä vallankäytöstä, joka piiloutuu luokitteluun ja systematisointiin. Aiheena olivat brittien Intiaa koskevat tieteelliset kuvaukset, joilla ei ollut juurikaan yhtymäkohtaa Intiaan:
“1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alkupuolella luonnontieteellisten piirrosten kerääminen oli sekä yksityishenkilöiden harrastus että `virallisten luonnontieteilijöiden` tieteelliseen tarkoitukseen tekemää työtä. Eurooppalaisten innostus kerätä luonnontieteellisiä piirustuksia liittyy yleisemminkin luokittelun lisääntymiseen 1700-luvun yhteiskunnassa. Tieteen kehittyessä koko luomakuntaa haluttiin selvittää systemaattisesti. Ruotsalaisen Carl von Linnén (1707-1778) kehittämä luokittelujärjestelmä tarjosi tähän sopivat välineet.
Luonnontieteellistä luokittelua sovellettiin yhtä hyvin luontoon kuin sosiaaliseen kulttuuriin. Seurauksena oli, että monimutkainen sosiaalinen, poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen järjestelmä pelkistyi yksiulotteiseksi taksonomiaksi. Luonnon visuaalinen säännönmukaistaminen näkyi kasvitieteellissä puutarhoissa ja luonnontieteellissä kokoelmissa. Niiden systemaattisen järjestämisen taustalla oli halu määritellä totuus. Järjestämisen halu liittyyy hallitsemiseen. Se mikä on luokiteltu, on järjestelty loogisesti ajateltavaksi ja hallittavaksi. Luonnon luokittelun taustalla on halu ymmärtää luonnon mekanismeja, mutta myös halu hallita luontoa.”
10 vuodessa Intiasta joka silloin oli köyhä kehittyvä maa on tullut taloudellinen ja kulttuurinen mahti, joka veikkaukseni mukaan työntyy pian sisään kaikista ovista ja ikkunoista Bollywoodin voimalla. Mutta missä ovat ne näyttelyt joissa näihin kysymyksiin käydään käsiksi?