Joonas Pulkkinen ja Sini Mononen lukivat kuluvan vuoden aikana ilmestyneitä taidekirjoja. He pohtivat minkälaisia teemoja taidekirjoissa nostetaan esille, näyttelykatalogien suhdetta näyttelyihin sekä ylipäänsä erilaisia mahdollisuuksia toimittaa taidekirjoja.
Joonas Pulkkinen: Täytyy ihailla tässä käsiteltävien kirjojen graafista suunnittelua ja visuaalista ilmettä. Vaikka kirjojen välillä on koherenssia, niin kirjojen ulkoasun toteutumisen kannalta täytyy todeta, että taidekirjoja kannattaa vielä 2020-luvulla tehdä. Toki taidekirjojen toimittaminen ei ole koskaan halpaa, jonka takia voisi kuvitella, että moni taiteilija ja instituutio joutuu pohtimaan, minkä takia juuri tämä ylipäänsä kannattaa julkaista. Mä pidän siitä, että tässä kattauksessa on toisaalta mahdollisuuksia irralliselle taiteelliselle työskentelylle painotuotteen puitteissa ja näyttelyiden tarkemmalla taustoittamiselle, mutta myös irralliselle näyttelyihin nivoutuvien teemojen käsittelylle. Käsillä on myös puhdasta tiedontuotantoa ja dokumentointia.
Sini Mononen: Taidekirjojen kustantaminen on tänä päivänä todellinen kulttuuriteko. Kirjojen rahoituskanavat ovat kapeita ja kirjojen teko kallista. Kun vielä muistetaan, että levityskanavat ovat erittäin marginaalisia, voi vain ihailla, miten laadukkaita ja huolellisesti tehtyjä kirjoja tänä päivänä tehdään. Joitakin kiinnostavia kustantajia voisi mainita. Tänä vuonna ilmestyneiden kirjojen kustantajista itseäni ilahdutti Rooftop Press, joka näyttää julkaisevan erityisen kauniita kirjoja tuoreiden nimien tuotannosta. Khaos Publishing on vähän Rooftopia muistuttava kustantamo, joka julkaisee harkitusti, mutta ilmeisen korkeatasoista taidekirjallisuutta. Tässä katsauksessa ei ole yhtään Parvsin kirjaa mukana, mutta koska Parvs on niin keskeinen taidehistoriaan nojaavan taidekirjallisuuden kustantaja tänä päivänä, se täytyy kyllä mainita. Lisäksi on tietysti paljon muitakin, mutta nämä kustantajat ovat nousseet omassa työssäni toistuvasti kuluneen vuoden aikana esiin.
JP: Rooftop Press ja Khaos Publishing ovat kyllä tuoneet kotimaiselle kentälle jotenkin päivitetyn ajattelutavan siitä, miltä taidekirja voi näyttää nykyisyydessä. Tämä johtunee osittain kummankin paljon käyttämästä risografia-tekniikasta, mutta kirjat itsessään ovat kummallakin kustantajalla aina näyttäviä ja ei mihinkään tiettyyn toimitusmalliin fakkiintuneita. Itse asiassa kaikki tässä katsauksessa olevat Rooftopin kirjat ilmentävät tätä kooltaan, graafiselta ilmeeltään sekä formaatiltaan.
Tuukka Kailan Placeholder: Towards Epistemic Diversity linkittyy Kailan Valokuvakeskus Nykyajassa ja SIC-galleriassa järjestettyihin samannimisiin näyttelyihin. Kailan työ on kenties tämän katsauksen kirjoista konseptuaalisin. Kirja sisältää jonkin verran Kailan teoskuvia, mutta se on pikemminkin näyttelyiden teemojen jatke. Kaila on kiinnostunut tiedon ja taiteellisen tutkimuksen välisestä suhteesta, ja miten taiteellinen työskentely tuottaa tietoa todellisuudesta. Tämän takia Kaila on kutsunut hyvin laajalla rintamalla eri kirjoittajia, kuten kirjailija Emmi Itärannan, Antti Nylénin, Laura Nissisen, akateemisesta maailmasta ovat edustettuna esimerkiksi tieteenfilosofi Inkeri Koskinen ja Antto Vihma. Välissä kulkevat pitkät sanalitaniat, jotka ovat tiedonmuodostuksen kohteita tai vain tyhjiä nimittäjiä. Kailan kanssa Ympäri-ryhmään kuulunut valokuvaaja Mark Roberts kirjoittaa tyhjän paperin kammosta, Itäranta tieteen ja mielikuvituksen suhteesta, taiteentutkija Sebastian Mühl taiteellisen tuotannon merkityksestä. Tekstit ovat lyhyitä, mutta muodostavat monipuolisen verkoston eri teemoja lähestyä taiteen ja tiedon välistä suhdetta. Teema on todella puhutteleva.
Dylan Ray Arnoldin ja Océane Bruelin jo loppuunmyydyssä Paste of Timessa (Rooftop Press) on samaa leikkisyyttä, kuin heidän HAMin galleriassa olleessa The Slow Business of Going, -näyttelyssään. Taiteilija Minna Miettilä pohtii kirjaan kirjoittamassaan esseessä “Light lines folding” nähdäkseni tekstin materiaalisuuden eroa tekstitiedostoihin. Nykytaiteen tutkija Katve-Kaisa Kontturi lähtee samoista lähtökohdista liikkeelle, yhdistäen teeman Arnoldin ja Bruelin taiteelliseen työskentelyyn. On kiinnostavaa, että Arnold ja Bruel näkevät kirjan osana nimenomaan kuvanveistoon liittyvää työskentelyään. Paste voi tarkoittaa suomeksi esimerkiksi liimaamista tai liisteröintiä, mutta sillä on myös konnotaationsa digitaaliseen työhön ja työskentelyyn, “pastaamiseen”. Kirjan värikuvat viittaavatkin monin tavoin Arnoldin ja Bruelin töiden materiaalisiin valintoihin, seassa on kuvia tietokoneen työpöydistä kansioineen. Vaikka kirja ilmestyikin samaan aikaan, kun Arnoldin ja Bruelin näyttely, se ei ole kuitenkaan näyttelykatalogi. Kuten Kontturi kuvaa, niin kirjan ja taiteellisen työn välillä on yhteyksiä. Näyttelyssä itse asiassa eräässä teoksessa oli käytetty jopa kirjaa materiaalina!
Elokuussa Kailan kirjan ja Paste of Timen ohella Rooftop Press julkaisi myös Sonja Donnerin kirjan A lamp lit a room on a night of a kind. A tree has fallen, now there is a hut. Donner on käyttänyt taiteellisessa työskentelyssään kerrontaa hyväksi ennenkin ja tässäkin yhteydessä hänen tekstinsä toimii tehokeinona saada aikaiseksi itse työn ylittävä vaikutelma. Hänen työnsä saavat ainakin minun mielikuvitukseni rullaamaan aina pidemmäksi aikaa. Hän ei myöskään tunnu rajoittuvan työskentelyssään mihinkään tiettyyn mediaan. Vapaan taiteen tilan ”What X is trying to say…” etc -näyttelyssä Donner yhdisti hiilipiirroksia kirjoitettuun tekstiin. Kuvataideakatemian kandinäyttelyssä esillä oli paikkasidonnainen pöytä. Digipokkarilla otetut kuvat toimivat tällä kertaa hyvin. Donner tuntuukin olevan kiinnostunut tilasta laajassa mielessä, ja siitä, millaisia mahdollisuuksia erilaiset tilat tarjoavat. Omakustanteena vuonna 2018 julkaistu I went to the place and I was afraid of the place –kirja myös sivuaa tätä teemaa. Kuraattori Elina Suoyrjö pohtii esseessään “Notes on Nesting” erilaisia eläinten pesien ja ihmisen asumisen muotoja. Vaikka koronaa ei mainita sanallakaan, herättää se kiinnostavia yhteyksiä teemoihin, jossa me joudumme todellakin kohtaamaan omat pesämme ja pohtimaan laajemmin suhdettamme luontoon. Erona Placeholderiin ja Paste of Timeen on kirjan pokkarimaisempi koko. Kuvat eivät välttämättä toimisi samalla tavoin isommassa koossa.
SM: Aalto-yliopiston kustantamana ilmestynyt Suomen Biotaiteen seuran näyttävä Art As We Don’t Know It ei liity mihinkään tiettyyn näyttelyyn, mutta se on samalla tavalla teosmainen kuin kuvailemasi kirjat. Kirja on laaja, yli 270 sivua, ja se sisältää hybridimäisessä tekstikokoelmassa sekä tieteellisiä vertaisarvioituja artikkeleita että taiteilijoiden lyhyitä kirjoituksia heidän omasta taiteestaan. Taidekirjojen kohdalla on totuttu tietysti siihen, että tieteen edustajat tulevat humanistisesta perinteestä. Luonnontieteen menetelmiä omiin metodeihinsa yhdistävän biotaiteen tapauksessa on kuitenkin luontevaa, että kirjassa tieteen kentän edustajat ovat nimenomaan luonnontieteen ja ympäristöfilosofian puolelta. Art as We Don’t Know It on loistava katsaus suomalaiseen biotaiteen kenttään, sen suuntauksiin ja biodiversiteettiin. Vaikka suomalainen biotaide on kansainvälisesti arvostettua, Suomessa kenttä on turhan marginaalisessa asemassa.
Biotaide on erityisen kiehtovaa siksi, että se käsittelee lopulta eläintä meissä. Antero Kare on puhunut siitä, kuinka aistit ovat biologiaa: tiedämme maailmasta paljon asioita “selittämättömällä” tavalla, intuitiivisesti. Kyseessä on kuitenkin biologia, sama aisti, joka on herkempi eri lajeilla ja niiden edustajilla.
JP: On huomionarvoista, että esimerkiksi biotaiteen käsitteen alle sijoittuu hyvin erilaisia käsityksiä ja positioita suhteessa tieteen ja taiteen välisiin rajoihin sekä kysymyksiin, miten suhtautua tekniikkaan. Jotkut tekijät ovat kiinnostuneempia itse sovelluksista, jotkut orgaanisesta elämästä itsessään. Biotaiteen alle voi sijoittaa niin transhumanistisen teknologiaoptimismin kuin jälkihumanistisen kritiikin ihmisen ja luonnon välisten erojen raja-aidoista. Orgaanisuus ja aistisuus ihmisen ja muut elämänmuodot yhdistävänä tekijänä on kiinnostava! Siinä on mahdollisuus tuottaa totisesti ymmärrystä toiseudesta luonnon puitteissa. Tietysti tieteen kehittyessä kehittyvät myös biotaiteen piiriin osuvat sovelluksetkin. Runsaasti kuvia sisältävä kirja tuo hyvin tietoa erilaisista teoksista sekä ympärille nivoutuvasta tieteen ja taiteen yhdistävästä toiminnasta. Lukukokemusta on kevennytty toimivalla jaottelulla kevyempiin ja raskaampiin osiin.
SM: Biotaiteessa ja äänitaiteessa on samankaltaista yritystä lähestyä yhtä aikaa luonnontieteen hahmotustapoja ja sanatonta viestintää. Tämän vuoden kirjakatsauksessa äänitaidetta käsitellään eniten tietenkin Mika Vainio 50 Hz-näyttelykatalogissa (Nykytaiteen museo Kiasma). 50 Hz on oiva johdatus Vainion näyttelyyn. Samaan aikaan se onnistuu väistämään äänitaiteeseen usein syystä tai toisesta liitettävän raskauden. Kirja on helposti lähestyttävä ja äänitaiteen periaatteita selkeästi avaava.
JP: Pidän Mika Vainion näyttelyä 50 Hz tärkeänä paristakin syystä. Mielestäni ääni mediana on kuvien täyttämässä ajassa äärimmäisen kiinnostava, koska se edellyttää näyttelyvieraalta uppoutumista ja kärsivällisyyttä. Sitä ei voi taltioida kuvin ja sillä on myös mahdollisuuksia suhteessa taideteoksen kokijan liikkeeseen ja sijoittumiseen näyttelytilassa. Vaikka Vainio hyödyntää töissään eri äänilähteiden materiaalisia ominaisuuksia, niin teokset toimivat kuitenkin äänen ehdoilla.
Mielestäni 50 Hz-kirja paikkaa joitain näyttelyn esillepanon puutteita. Ei sillä, etteikö näyttely olisi onnistunut jo pelkästään näyttelyteknisesti, koska Kiasman 3. kerros tilana on varmasti pakottanut pohtimaan teosten sijoittamista siten, että kakofonia ei häiritse äänen kokemista eri huoneiden välillä. Näyttelyssä itseäni jäi osittain häiritsemään, että Vainion taiteellisen työn ja tuottaman musiikin välille jäi turhankin iso “gappi”. Tällä tarkoitan, että ehkä koko hänen toimintaansa tulisi tarkastella “taiteena”, ilman että lokeroidaan “muusikko ja taiteilija Mika Vainio”. Katalogissa tämä ero poistuu ja edesmenneen Vainion persoona tuodaan monipuolisesti esille esimerkiksi läheisen kollegaan Tommi Grönlundin sekä Vainion kumppanin Rikke Lundgreenin teksteillä.
SM: Katsauksessamme mukana oleva Terike Haapojan ja Laura Gustafssonin Nuppukirja – maallisen elämän käsikirja (Helsingin taidemuseo HAM) on Vainion kirjan ohella hyvä esimerkki siitä, miten näyttelyä voidaan jatkaa ja laajentaa. Useita pieniä puheenvuoroja sisältävä Nuppukirja on oikeastaan aika käytännöllinen tapa lähestyä näyttelyn teosten tematiikkaa, joka on monia teorioita yhdistävä ja varsin tekstipainotteinen. Saattaa jopa olla, että kirja on jossain määrin näppärämpi käyttöliittymä Haapojan ja Gustafssonin käsittelemiin teemoihin kuin itse videoteos. Tämä johtuu jo siitä yksinkertaisesta syystä, että näin massiivisten teorioiden ollessa taiteellisen ajattelun perustana, kirjaa on helpompi selata ja silmäillä kuin aikaan sidottua videoteosta.
JP: Nähdäkseni Nuppukirja toteuttaa itsessään saman ajatuksen kuin Gustafsson & Haapojan Museum of Becoming -näyttelyn kolmituntinen Becoming-videotyö, mutta eri materiaalilla. Toisaalta Nuppukirja on myös osana näyttelytilan esillepanoa. On mielestäni kiinnostava kysymys, koska osana näyttelyä tai muuten siihen linkittyvät julkaisut päätetään asettaa näytille osaksi näyttelytilaa. Nuppukirjan osalta tämä tuntuu palvelevan Gustafsson & Haapojan tavoitteita. Jos he pyrkivät määrittelemään tai avaamaan tilaa uudelle käsitykselle ihmisyydestä, niin mielestäni Nuppukirja toimii myös oppaana siihen minkälaisista eri positioista Becoming -teoksen haastateltavat tätä tilaa avaavat.
Pidin siitä, miten Terike Haapoja ja Laura Gustafsson avasivat Nuppukirjan teksteissään myös oman taiteellisen toimintansa tavoitteita. Haapojan esseestä täytyy myös antaa kiitos siitä, että tämä on hyvin yleistajuinen esitys siitä, miten antroposeeniin ja jälkihumanismiin liittyvät teemat ovat tulleet osaksi nykytaiteeseen linkittyvää toimintaa. Nuppukirjan osana olevassa “Maallisen elämän käsikirjassa” eri haastateltavat pohtivat kiinnostavasti uuden elämän ja elämänmuotojen mahdollisuuksia vastaamalla kysymyksiin, kuten miten leikkiä/ unelmoida/kuvitella? Taitossa limittyvät tekstit tuottavat välillä tosin lukusuunnan suhteen haasteita.
SM: Jos puhutaan kirjoista, jotka laajentavat näyttelyn tematiikkaa ja ylittävät pelkän katalogimaisuuden ja asettuvat omaksi teoksekseen, on mainittava Maija Tammen ja Ville Tietäväisen kirja Immortal’s Birthday (Aalto-yliopisto).
Kirjassa seurataan fiktiivisen luonnontieteilijä Cornelia Dulacin äänittämiä kenttäpäiväkirjoja. Lampipolyyppi hydraa tutkiva Dulac katoaa mystisesti kirjan tarinassa. Kirjassa on runsaasti viitteitä luonnontieteellisiin tutkimuksiin hydrasta. Tavallaan kirja sekoittaa Biotaiteen seuran julkaisussa olevaa tieteellistä ja taiteellista ajattelua vielä askeleen enemmän käyttäessään luonnontieteellisiä tekstejä fiktiivisen kirjan aineksina. Vastaavaa on nähty toki esimerkiksi romaanitaiteen puolella ennenkin, mutta harvemmin meillä julkaistuissa taidekirjoissa.
JP: Ajattelen samoin, että vaikka Immortal liittyy suoraan Tammen ja säveltäjä/esiintyjä Charles Quevilloinin Forum Boxissa järjestettyyn näyttelyyn Immortal’s Birthday, se toimii myös itsenäisenä taidekirjana. Siitä on riisuttu ajatus nättelykatalogin muodosta kokonaan pois ja se tuo mieleen erityisesti valokuvataiteen piirissä tavan julkaista kirjoja. Ei mitään taustoittavia tekstejä, vaan silmille lätkäisty formaatti.
SM: Mietin näitä kirjoja selatessani, että onko tässä jossain määrin nähtävissä joitain vuosia sitten yleistynyt tieteen ja taiteen yhteisprojektien rahoitus. Ainakin luonnontiedettä ja taidetta yhdistäviä projekteja on nähty erityisesti viime vuosina enemmän kuin aiemmin. Voi tietysti olla, että kyseessä on vain näköharha, ja ihmistieteiden ja taiteen yhteiskuvioiden liepeillä kasvaneelle luonnontieteestä ammentavat projektit nousevat erityisyydessään esiin. Toisaalta luonnontiedettä ja taidetta yhdistävät projektit ovat löytäneet aivan erityisiä väyliä käsitellä ajankohtaisia teemoja, kuten ihmisen luontosuhde ja ylilajisuus.
JP: Ajattelen vähän vastaavalla tavalla, että näissä kirjoissa näkyy tällä hetkellä nykytaiteen kentällä oleva kiinnostus taiteen ja tieteen välisen suhteen luonteesta sekä taiteellisen tutkimuksen mahdollisuuksista. Tosin vähän erilaisilla tavoilla. Myös ympäristökysymykset sekä laajempi kysymys erilaisten toiseuksien ymmärtämisestä ovat läsnä.
SM: Taiteen ja tieteen/teorian suhde on usein vaikea. Miten taide hyötyy faktapohjaisesta ja toisinaan myös niin sanottua “kovaa tiedettä” edustavasta teoriasta ilman, että se typistyy aihettaan kuvittavaksi? Parhaassa tapauksessa taide voi hyödyntää tiedettä kipinänä luovalle ajattelulle. Tieteen ja taiteen välinen hankaus on ilmeisellä tavalla läsnä jatkuvasti sellaisissa taiteen lajeissa, jotka hyödyntävät erityisen paljon etenkin humanistisen tradition ulkopuolelta tulevien tieteen lajien tekstejä.
Yksi omista lempikirjoistani tässä katsauksessa on Sorbus-kollektiivin Wasted Years: Sad, sexy and artist-run (Khaos Publishing). Sorbuksen kirja muistuttaa ulkonäöltään laadukkaita aikakauslehtiä, sellaisia, joita säilytetään kotona kirjojen tapaan. Formaatti antaa lukijalle miellyttävällä tavalla luvan selailla; voi hyppiä ja kulkea hajamielisesti edestakaisin ihan luvan kanssa. Samanlaista keveyttä ja kutsuvaa luonnetta oli myös vuosien 2013 ja 2019 välillä toimineessa Sorbus-galleriassa. Tilana se oli ainutlaatuinen kokeellisen taiteen galleria. Wasted Years: Sad, sexy and artist-run on kunnollinen katsaus galleriassa olleisiin näyttelyihin. Tähän kirjaan tehdyt tilaustekstit jäivät erityisesti itselle mieleen. Ne kuvaavat myös hyvin sitä kenttää, jolle mahtuvat yhtä lailla Jyrki Nissisen punk-sarjakuva, Pauliina Haasjoen nykyrunous ja Sini Silverin ääntä käsittelevät esseet.
JP: Musta tuntuu, että Wasted Years saattaa olla myöhemmin hyvinkin arvokas dokumentti taiteilijavetoisen galleriatoiminnan lähtökohdista sekä ylipäätänsä helsinkiläisestä taide-elämästä 2010-luvulla. Siinä on jotenkin pilke silmäkulmassa kuvattu kaikki siihen työhön liittyvä säätö ja epävarmuus. Pidin onnistuneena ratkaisua, jossa on yhdistetty eri näyttelyiden dokumentteja itse kirjaan tuotettuun materiaaliin sekä myös tapaa, jossa on rikottu kronologia gallerian historian suhteen. Eri tekstilajit sekä kysymys-vastaus-formaatissa olevat, gallerianäyttelyitä osana julkaistut haastattelut saavat kirjan myös näyttämään Sorbukselta galleriana.
Teksti: Sini Mononen ja Joonas Pulkkinen
Sini Mononen on tutkija ja kriitikko, joka on avustanut eri julkaisuja vuodesta 2005 lähtien.
Joonas Pulkkinen on mielipide- ja kulttuurilehti Liberon sekä rullalautailun erikoislehti HangUpin päätoimittaja, muuten suhteellisen vapaa kirjoittaja.
Kansikuva: SONJA DOnner: A Lamp Lit a Room on a Night of a Kind, A Tree Has Fallen, Now There is a Hut. Rooftop Press, 2020.
Katsauksessa mukana olevat kirjat:
A Lamp Lit a Room on a Night of a Kind, A Tree Has Fallen, Now There is a Hut, Sonja Donner, Rooftop Press, 2020.
Art as We Don’t Know It, toim. Erich Berger, Kasperi Mäki-Reinikka, Kira O’Reilly & Helena Sederholm, Aalto-yliopisto, 2020.
Gustafsson & Haapoja – Nuppukirja, maallisen elämän käsikirja, toim. Laura Gustafsson & Petronella Grönroos, Helsingin taidemuseo HAM, 2020.
Immortal. Lost Memoirs of Cornelia Dulac Concerning the Freshwater Polyp Hydra, Maija Tammi & Ville Tietäväinen, Aalto-yliopisto, 2020.
Mika Vainio – 50 Hz, toim. Kati Kivinen & Rikke Lundgreen, Nykytaiteen museo Kiasma, 2020.
Paste of Time, Dylan Ray Arnold & Océane Bruel, Rooftop Press, 2020.
Placeholder: Towards Epistemic Diversity, Tuukka Kaila, Rooftop Press, 2020.
Wasted Years: Sad, sexy and artist-run, toim. Tuomo Tuovinen & Sorbus, Khaos Publishing, 2020.