Dylan Ray Arnold ja Océane Bruel: “The Slow Business of Going,”
HAM-galleria, 6.10.2020-15.11.2020
“Runoa ei yleensä kuulukaan lukea yhtä ’sujuvasti’ kuin proosaa. Sen äärellä viivytään kauemmin, ja sen jälkivaikutusta ja sanomaa jäädään kenties ihmettelemään pidemmäksi aikaa,” sanallistaa runoilija Veera Antsalo Helsingin sanomien Usko Siskoa -palstalla (HS 1.11.2020), vastauksena lukijakysymykseen, kuinka runoa tulisi lukea.
Dylan Ray Arnoldin ja Océane Bruelin “The Slow Business of Going,” on kuvataiteellinen vastine runolle. Taiteilijat luonnehtivat työskentelyään materiaalis-poeettiseksi ja näyttelyn nimen päättyminen pilkkuun vihjaa kyseessä olevan ensimmäisen säkeen. Galleriatilaan ripottuneilla veistos- ja esine-elementeillä ei ole omia teosnimiä, vaan nämä saarekkeet kerrostuvat osaksi ”menemisen hidasta bisnestä, pilkku” omina elementteinään, ja niiden välillä vaeltaminen, kyykisteleminen ja kurkistelu tuntuu tilalliselta vastineelta runon säkeiden välillä hyppelehtivälle lukemiselle.
Hienovaraisten elementtien ja sävyjen toistuessa, haarautuessa ja sekoittuessa yhteen näyttelyn säkeet punoutuvat moniulotteiseksi kokonaisuudeksi. Katsomalla yksittäisiä teoksia tarkemmin, lähempää, paljastuu uusia kerroksia. Naulakossa on pusakka, pusakan taskussa on jotain. Lehdet ovat takertuneet ilmastointiritilään, ritilän sisällä on kätkössä muovipussi, muovipussin sisällä on kätkössä jotain. Niskatyynyyn on painautunut korvan jälki. Kuka tämän tilan on jättänyt jälkeensä, miksi täältä on poistuttu? Missä ajassa olen, olenko keskellä lavasteita vai jäänteitä?
Alan rakentaa tarinaa tulevaisuuden arkeologeista, jotka herkillä kipsivaloksilla ovat tallentaneet merkkejä menneistä sivilisaatioista, siis oman aikani ihmisistä. Tärkeitä tutkimuskohteita ovat farkun lahkeet, joiden toisinnot ovat hellävaraisesti painautuneet vedoksiin. Farkkujen mahdollinen liike, lahkeen taipuminen ja suoristuminen on tallennettu kuin luonnokseksi liikkeellelähtevää animaatiota varten, tai kuin Marcel Duchampin teoksessa “Alaston laskeutuu portaita”, joka on taidehistorian klassinen esimerkki liikkeen vangitsemisesta maalaukseen. Vedos ehdottaa, että ehkä näin nämä farkut liikkuivat eteenpäin silloin, kun niitä vielä liikutettiin.
Eels on escalators, 1,2x speed audiobooks, virtues of the stay behinds ovat joitain seinällä pilven muotoiseen paperiin kullattuja luikertelevia säkeitä, joilla näyttely sanallistuu takaisin tekstiksi objektien keskellä. Miten eri nopeuksilla voidaankaan olla menossa tai pysähdyksissä. Säkeiden piirtämässä maailmassa kiihtyvä tempo nykii eteenpäin, siirtyminen veistosten ja vedosten äärelle palauttaa hitauteen. Lattialle on lyyhistynyt ajan yliajama urheilukassi, seinällä leijuvat paikoillaan pienet pilvet.
Hajallaan tilassa on isoja muovipulloja täytettynä erisävyisillä harmahtavilla nesteillä. Pulloja pilkistää muistakin kätköistä kuten farkun lahkeista. Mitä nestettä pulloissa on? Ylijäämää vai tiheää menovettä? Se, mitä jää, kun jotain on pesty puhtaaksi?
Vihertävä reliefi nojaa taaksepäin lattialla, kuin se olisi työn alla tai odottelisi kuivumista tai noutoa. Hallitseva pallon muoto sen keskellä saa ajattelemaan tähtikarttoja, kotiplaneettaa ja sen ympärillä leijuvia tuntemattomia maailmoja. Toimisiko reliefi karttana, jos suunnittelisi poislähtöä? Ehkä reliefi on vain muisto, hahmotelma maailmankuvasta, jossa muut taivaankappaleet kiinnostivat enemmän kuin kotiplaneetta.
Reliefin takana koivun norkot ovat lehahtaneet huivin päälle. Huiviin on leimattu merkkejä, kuvakirjoitusta kuin emojijonoja. Pyörre, siipi, maapähkinä, mahalaukku. Joitain ärsyttävän tuttuja symboleja en tunnista, merkkikieli on yhtä aikaa vierasta ja tuttua. Seinällä on jonkinlaisen satelliitin kaavakuva. Ei, se onkin Hertsin Prisman pohjapiirros, herkästi paperista esiin nouseva luokittelujärjestelmä elintarvikkeiden ja kodintavaroiden huippuunsa hiotulle hankintakokonaisuudelle Suomessa vuonna 2020. Jos en puhuisi suomea, ehkä se voisi olla mikä vain hertzeihin ja prismoihin liittyvä kaavio.
Gallerian takahuoneessa tunnelma muuttuu hienovaraisesti. Ajattelen Ursula LeGuinin lyhyttä ‘A Rant about “Technology”’ -esseetä, jossa LeGuin kiistää tyypillisen high-tech-mielikuvan teknologiasta. Esimerkkinään tulitikku LeGuin muistuttaa, että kaikki ihmisen kehittämät käyttöliittymät materiaaliseen maailmaan ovat teknologioita. “The Slow Business of Going,” -näyttelyn maailmassa lehtiteline-veistokset vihjaavat rujolla ja piuhaisella metallis-teknisellä estetiikallaan kohti jonkinlaista teknologista infrastruktuuria. Seassa olevat luonnonelementit kytkeytyvät tähän järjestelmään jollain ulkopuoliselle näkymättömiin jäävällä tavalla, tai ne ovat ottaneet vallan viritelmistä.
Lattian kahdessa isossa lilassa kennossa on kummassakin omanlaisensa ekosysteemi. Toinen on johdoilla kiinni neonvärisissä loisteputkissa, joiden alta pilkistää kuivunut omenan kota. Kennon kuopissa on eloperäisiä aineksia ja kosteutta imeviä silica gel -paketteja. Sinitarrakierteiset piuhat ovat kiinnit lerpahtaneen oloisessa virtatornissa. Toinen kenno on piuhaton ja sen syvänteissä näkyy multamaista ainesta. Viereinen veistos lukuisine haravavarpaineen soveltuisi liikkeelle lähtiessään maaperän purujen kuopimiseen.
Jälleen eri nopeuksilla kulkevan ajan symbolit törmäävät teoksissa. Rytistetty lottokuponki ja huolimattomasti käärityt sätkät ovat hetkien tihentymiä – malttamaton odotus lottonumeroita lueteltaessa ja nopeasti unohtuva pettymys, kun onni ei suosi; sätkän kääriminen ja polttaminen, joka rajaa ajan tauoksi tekemisen ulkopuolella. Yhteen veistokseen kiinnitetyt pistaasinkuoriin piirretyt “silmät” ja ketjusta muodostuva leveä suu hymynaamana vievät ajatukset autiolle saarelle pelastautuneeseen Tom Hanksiin ja koripalloon, josta paremman puutteessa tuli joku jolle puhua, ystävä, kun päivät seuraavat toisiaan muuttumattomina.
Mietin, millaisia jälkiä itse jätän kotiin tai työtilaan, mitä minusta voisi päätellä niiden pohjalta? Mitä minulla on takin taskussa nyt, ja mitä se kertoo ihmisyydestä? Millaisia jälkiä painan ympäröivään maailmaan? Ajattelen tulevaisuutta, jossa se, mikä on nyt tavallista, onkin muuttunut erikoiseksi ajan venyttäessä tavallisuutta kuin tahmeaa purkkaa, joka väistämättä jossain kohdassa katkeaa kahdeksi.