Teksti: Maria Säkö
Vielä huomenna Stoassa voi kokea Rospuutto-teatteriryhmän Elonkehä – laulujemme täytyy muuttua (jotta me voisimme muuttua) -esityksen. Sen pääsuunnittelijana on toiminut kolttasaamelainen teatterintekijä ja saamelaisaktivisti Pauliina Feodoroff. Elonkehä on merkittävä avaus kotimaisen esittävän taiteen kentällä. Se tuo kokonaan uuden aihepiirin esittäviin taiteisiin etenkin siksi, koska se on niin montaa asiaa yhtä aikaa.
Elonkehä on kolminäytöksinen esitys siitä, mitä vaikutuksia ilmastonmuutoksella on alkuperäiskansoille, etenkin saamelaisille, ja minkälaisia elinehtoja heillä ja muilla alkuperäiskansoilla on. Lisäksi esitys koostuu järkälemäisestä ja uraauurtavasta ilmastonmuutosta ja alkuperäiskansoja käsittelevästä tietopaketista.
Länsimainen elämäntapa on esityksessä masentuneen ihmisen toimintatapa. Öljyyn ja kapitalistiseen järjestelmään sidottu elämäntapa on muutettava, eikä sitä pystytä muuttamaan pelkästään uusilla energiaratkaisuilla. Niiden lisäksi tarvitaan suurta ihmiskuvan muutosta. Sitä luodaan esityksessä monella tavalla. Johdattelijoina ja kertojina toimivat klovnit Laura (Laura Rämä) ja Mirre (Mirjami Heikkinen) luovat välitöntä kontaktia yleisöön ja antavat toisilleen esityksen aikana traumaterapiaa ja hierontaa.
Lopulta Elonkehä kertoo myös siitä, että ilmastonmuutos tekee valtaväestönkin kulttuurista uhanalaista. Se rakentaa silti tulevaisuutta osoittamalla, että tutkimustiedon ja alkuperäiskansojen perinnetiedon välisellä dialogilla sekä alkuperäiskansojen luonnonyhteyden säilyttämisellä on mahdollista löytää tapoja selviytyä ja elvyttää arkaa arktista luontoa sekä hillitä ilmastonmuutosta.
Ilmastonmuutoksen aiheuttamien välittömien uhkien lisäksi Elonkehässä yhdistyvät Tero ja Kaisu Mustosen Lumimuutos oy -tutkimusryhmän vuosikausia keräämä tieto alkuperäiskansojen luontosuhteesta ja ilmastonmuutoksesta sekä nykyteatterille ominainen, vallitsevaa ihmiskuvaa kyseenalaistava, pohdinta. Esityksen kokija pääsee myös näkemään amerikkalaisten Tom Millerin ja Nuin-Tara Keyn Jukajoki-dokumentin ja kuulee näkemyksiä Lapin ympäristötuhoista Feodoroffin sukulaisten kertomana.
Yhtenä juonteena esityksessä kulkee myös naisen kehon ja tiedon suhde sekä naisen kehon muisti. Kanadalainen cree-intiaanien heimoon syntynyt laulaja-lauluntekijä Buffy Sainte-Marie ja hänen elämäntyönsä mainitaan Elonkehässä monta kertaa. Buffy Sainte-Marie ei ole katkeroitunut, vaan on kokemastaan syrjinnästä huolimatta säilynyt elinvoimaisena.
Elonkehässä tuodaan ilmi koko kestämättömän elämäntapamme ja luontosuhteemme historia ja nykytila. Aivan kuin Eduskunta-sarjan raaka taustatyö ja Aune Kallisen Sädekehistä -esityksen toimintatavat olisi yhdistetty.
Synteesi on niin vaikuttava ja niin järkälemäinen väitteissään, mutta niin haavoittuvainen ja hauras ihmiskuvassaan ja ihmisen ymmärtämisessään, että tätä esitystä ei tee mieli kutsua vain esitykseksi – se on myös vahva poliittinen ja kulttuuripoliittinen teko. Ja jollain lailla vielä enemmän, sillä se on suodattunut sellaisen ajattelutavan läpi, joka ei ole valtavirtaa. Alkuperäiskansojen luontosuhde ja ihmiskuva tekevät esityksestä mieltä mullistavan kokemuksen.
Kiinnostavimmat esitykset ovat viime aikoina kuvanneet sitä, miten ihminen aina muodostuu osana yhteisöä. Elonkehän lisäksi Q-teatterissa Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama Tavallisuuden aave, KOM-teatterissa Veikko Nuutisen käsikirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Pasi was here, Svenska teaternissa Pipsa Longan kirjoittama ja Janne Reinikaisen ohjaama Lauluja harmaan meren laidalta sekä viime syksynä Kiasma-teatterissa esitetty Aune Kallisen, Laura Murtomaan ja Jenni Koistisen sekä työryhmän Sädekehistä – täydellisen politiikkaa todistavat, että ihmiskuva on sekä teatterissa että esitystaiteen puolella murroksessa.
Jonkinlainen käänne tai ainakin painopisteen muutos on merkittävä. Vaikka kaikissa näissä esityksissä on vahva tuntu ajattelevasta subjektista, joka koettaa hahmottaa maailmaa, on subjekti silti aiempaa heikompi, pikemmin ympäristönsä ja yhteisönsä osa ja sen määrittämä. Illuusio vahvasta ja eristäytyneestä sisäisestä elämästä hajotetaan.
Tavallisuuden aave, Pasi was here sekä Lauluja harmaan meren laidalta vievät syvälle nykytilanteeseen, auttavat näkemään, mitä on juuri nyt. Elonkehä ja Sädekehistä menevät vielä pidemmälle. Ne eivät ole ainoastaan tyytyneet kuvaamaan sitä, miten vääristynyt yli-individualistinen maailmankuvamme on, vaan esittävät vaihtoehtoja siitä, miten toisenlainen ihmiskuvamme voisikaan olla ja millaisia konkreettisia toimenpiteitä tarvittaisiin, jotta elämä voisi jatkua. Elonkehä ja Sädekehistä sisältävät myös aktivistisen kärjen ja kiinnittyvät tiukasti politiikkaan.
Kiasma-teatterissa viime syksynä koettu Sädekehistä-esitystapahtuma koostui seitsemästä eri kehästä, joista osa oli yleisölle selvästi nähtävissä ja osa vain kuviteltavissa. Ensimmäisen kehän muodostivat nukkuvat mieskuorolaiset, kolmannella kehällä esiintyjät toivat näyttämölle poliittiset ruumiinsa. Yleisö sai kulkea vapaasti näiden kehien sisällä, nukkua, syödä, surra, laulaa ja keskustella.
Sädekehistä ehdotti, täysin konkreettisesti, että voimme itse luoda poliittiset tilamme, niitä ei tarvitse luoda kenenkään muun säännöillä. Esitys kulki poispäin eturyhmäpolitiikasta, kuten Kallisen, Murtomaan ja Koistisen aiempikin yhteistyö Yhteiskunnallista liikettä, mutta Sädekehistä oli mittakaavaltaan paljon suurempi. Esitys ei jäänyt pelkäksi utopiaksi, vaan se konkreettisesti näytti, millä tavalla erilaisesta ihmiskuvasta käsin uudenlaista politiikkaa harjoitetaan.
Sekä Sädekehistä-esityksessä että Elonkehässä ehdotetaan, että yhteisön voi rakentaa toisinkin. Sädekehissä koettiin myötätuntoa ihmisiä kohtaan tuijottamatta heitä silmiin. Myötätuntoa lähetettiin ihmisille, jotka olivat pitkien matkojen päässä. Poliittinen tila rakentui solidaarisuudesta, jota eivät kahlehtineet maantieteen rajat. Siten Sädekehistä tuli uudelleen ajatelleeksi käsityksemme siitä, kuka on läheinen ihminen. Voimme ottaa kaikki ihmiset samaan yhteisöön ja rakentaa itse poliittisen tilan.
Elonkehän keskeisin poliittinen kärki puolestaan on saamelaisten ja alkuperäiskansojen maankäyttöoikeus. Suomi ei ole vieläkään ratifioinut alkuperäiskansojen oikeudet takaavaa ILO-sopimusta.
Keskeisintä vaihtoehtoja tarjonneissa esityksissä on se, etteivät ne ole julistaneet mitään sanomaa tai olleet tekijöidensä minä-projekteja, joissa oikeassa olemisella olisi ollut sijaa. Pikemminkin ne ovat keskittyneet luomaan dialogeja.
Näen Kallisen aiemman esityksen, vuonna 2012 esitetyn Yhteiskunnallista liikettä -esitysolion selvänä Sädekehistä-esityksen edeltäjänä. Samoin Feodoroffin vuonna 2010 Takomo-teatteriin käsikirjoittama ja ohjaama Amerikka – kuvitelmia vallasta on mielestäni Elonkehän edeltäjä.
Aiemmissa Kallisen ja Feodoroffin teoksissa subjekti ja henkilökohtaisuus olivat pelkistetymmin ja tarkkarajaisemmin läsnä. Sädekehistä ja Elonkehä kurottavat aiempia teoksia pidemmälle. Henkilökohtainen on näissä teoksissa poliittista siten, ettei niissä enää tyydytä asioiden kuvaamiseen ja oivaltamiseen vaan konkreettisesti luodaan täysin uutta tapaa olla ihminen.
***
Rospuutto-ryhmä
Elonkehä – laulujemme täytyy muuttua (jotta me voisimme muuttua)
Vierailuesitykset kulttuurikeskus Stoassa 4 – 6. huhtikuuta.
Aineistovalinnat ja niiden kääntäminen: Pauliina Feodoroff
Tiedeaineiston kirjoittajat: Tero ja Kaisu Mustonen
Esiintyjät: Laura Rämä ja Mirjami Heikkinen
Tilasuunnittelu: Vihtori Rämä
Äänisuunnittelu ja ohjaus: työryhmä
Musiikillinen konsultaatio: Laura Murtomaa
Kuunnelmassa mukana: Joanna Haartti ja Noora Dadu