Teksti: Paula Korte 15.5.2015
Kuvat: Taideyliopiston Kuvataideakatemia
Lopputyönäyttelyiden kruunun jalokivi on taas aukaissut ovensa yleisölle, kun Kuvan Kevät 2015 esittelee Kuvataideakatemiasta valmistuvien taiteilijoiden päättötyöt. Tämä vuosi on siitä erityinen, että näyttelykokonaisuudesta vastaa ensimmäistä kertaa näyttelyn historiassa kuraattori. Tehtävään valittiin Kuvataideakatemiassa vierailevana professorina toiminut Attilia Fattori Franchini, joka on aiemminkin koostanut nuorten ja uraansa aloittelevien taiteilijoiden näyttelyitä.
Kuraattorin läsnäolo onkin saman tien ilmeinen Merimiehenkadun Exhibition Laboratoryssa: tila tuntuu jäsennetyltä ja teoksien välinen dialogi käynnistyy heti ovelta Mingle Duncikaiten (1989) ja Mika Helinin (1978) töiden kuiskiessa toisilleen tuhosta pölyn jo laskeuduttua. Helinin valtavan rakennusinstallaation Still Life of Spaces kohdalla on vaikea olla ajattelematta Nepalin viimeaikaisia tapahtumia, etenkin kun rakennelman seinät tuntuvat juuri sortuneen kasaan talon antaessa periksi luonnonvoimille. Taiteilija itse on tuskin tietoisesti tätä assosiaatiota hakenut, mutta yllättäen nykytaide onnistuu tuomaan kaukana maailman toisella puolella tapahtuvan katastrofin iholle. Samaan mielikuvaan osaa ottavat Duncikaiten mustanpuhuvat ja päällekäyvät maalaukset, joiden pintaa halkovat jonkinlaiset raapimajäljet; aivan kuin joku yrittäisi kynsiä tietään vapaaksi pimeydestä. Ja kaikessa ahdistavuudessaan molempien tekijöiden teokset ovat sittenkin hyvin kauniita, niitä määrittävät tarkkaan harkittu rytmi ja sommittelun itsevarmuus.
Mika Helin: Still Life of Spaces
Ahdistava, tai ehkäpä tarkemmin painostava tunnelma hallitsee Laboratoryn koko etutilaa, josta ovat suurelta osin vastuussa Ristomatti Myllylahden (1983) ja Tiina Palmun (1984) teoksien äänimaisemat. Myllylahden pahvista kyhäämä hipsteripää moikkaa sisääntulijaa epätoivoisesti, lähes humalaisesti ja sokein silmin, jotka hakevat vain hyvänpäiväntuttuja ja lisää Twitter-seuraajia. Myllylahden toinen teos Exhibition Television rinnastuu tematiikaltaan ilkikurisesti Forever Moi -veistoksen teinipoikatunnelmaan. Valtavalla ja uhkaavasti humisevalla pahvisella televisioruudulla heiluu lenkkimakkarapenis, joka välillä käy myös siveltimestä, jolla maalailla kirkkoveneitä ja kyrpiä. Teoksen voi tulkita yläasteikäisen pojanklopin hormonien fanfaariksi, mutta samalla työn nimi saa pohtimaan taideteoksen paikkaa tekijänsä egon jatkeena: tietyllä tapaa jokainen teos on jonkinlainen fallinen objekti, jonka tehtävä on todentaa taiteilijan potenssi.
Tiina Palmun videoteoksen Attempting Ideal voi puolestaan käsittää vertauskuvana koko taiteilijan ammatista ja kaikkien näyttelyyn osallistuvien opiskelijoiden tulevaisuudesta: ikkuna menestykseen on tuskallisen pieni ja siihen osuminen päättäväisyyden, oppimisen ja kovan työn tulosta. Tulevilla taiteilijoilla ei ole enää koulun takaamaa turvaverkkoa, vaan kaikki on tästä eteenpäin heistä itsestään kiinni. Samalla Palmun teos on kuitenkin myös universaali ja kysyy katsojalta, kumpi on oikeastaan oleellista, yrittäminen vai maaliin osuminen?
Ristomatti Myllylahti: Exhibition Television
Katsojaa hellästi otteessaan pitää myös Ninni Wagerin (1983) kolmikanavainen videoteos, jossa taiteilija on kuvannut ihmiskehoja armeijan käyttöön kehitetyllä lämpökameralla. Videoiden välillä vallitsee jännite, jonka luo keskimmäisen monitorin energisempi, ajoittain jopa väkivaltaiselta vaikuttava kuvavirta. Parikseen se ottaa kaksi muuta verkkaisempaa ja intiimimpää videota. Erityisen kiehtova on seurata käsiä, joiden syleilystä lisääntyvän lämmön määrän kamera paljastaa. Samanaikaisesti abstrakti ja konkreettinen teos onnistuu osoittamaan, kuinka me olemme kaikki samaa energiaa, hauraita, mutta todellisia.
Kaikkien näiden suurten eleiden jälkeen Riitta Kopran (1982) Kaikki metsäni ja muut paikat tarjoaa paljon kaivatun suvannon ja hetken hengähtää. Kopra on luonut tilaan hyvin henkilökohtaiselta tuntuvan installaation, jossa kaikuvat suomalainen luonnonmystiikka ja kaipuu yksinäisyyteen. Seinällä hehkuvat ruusukvartsit ja muistuma koskikorennosta muuntavat gallerian kolkon nurkan vaelluksella kohdatuksi luolaksi, samalla kun videot vievät hämärtyvälle niitylle sekä kosteaan sammaleiseen metsään, jonne jokin hyväntahtoinen olento on jättänyt matkamiehen avuksi lohdullisen valon. Installaatio on syvästi rauhoittava ja se tuntuu osuvan ajan hermoon, jossa kaupungin kovuuden vastapainoksi asettuu luonnon romanttisuus.
Kuraattori muistuttaa itsestään tässä kohtaa näyttelyä, sillä Kopran meditatiivinen teos ottaa parikseen melkeinpä vastakohtansa: raskaan ja yhteiskunnallisen videon Red, jossa Kati Roover (1982) rakentaa sukunsa naisten muistoista ja kertomuksista kuvaa Neuvosto-Virosta. Tämä tarina on valitettavan vieras vielä Sofi Oksasen näytelmien ja kirjojenkin jälkeen, ja videon ahmii aidolla mielenkiinnolla. Red liikkuu dokumentin rajoilla, ja siihen olisikin helppo kuvitella törmäävänsä vaikkapa Yle Teemalla.
Exhibition Laboratoryn toisessa kerroksessa näyttelyn vire muuttuu hämyisemmäksi ja mystisemmäksi. Carine Fabritiuksen (1978) käsilaukun pohjalta löytyy hämäävän suloinen kaninkolo, joka saattaa hyvinkin johtaa Ihmemaahan, mutta ympäröivän huoneen epätoivoinen harmaus paljastaa, että jokin on vinossa. Satuihin rinnastuvat myös Sanni Saarenpään (1990) maalaukset, joiden miniatyyrimaailma tuo mieleen Nils Holgerssonin todellisuuden. Samettityynyillä lepäävät kirkkaat oksatutkielmat ottavat parikseen kumman aavemaiset hämäränäköä jäljittelevät liituteokset, joista on mahdollista poimia esimerkiksi pieni nukkuja sekä hienovarainen viittaus Gerhard Richterin maalaukseen Kerze vuodelta 1983. On jotenkin kaihoisan poeettista, että ihmisen näkö muuttuu mustavalkoiseksi valon määrän vähentyessä tarpeeksi, ja Saarenpään teoskokonaisuus tavoittaa juuri jotakin tästä runollisuudesta.
Anikó Kuikka: 333999666
Samaa runollista aavemaisuutta löytyy myös Ville Vainion (1982) ja Sanna Kumpulaisen (1986) teoksista. Vainion Bob Was My Father Figure on äärimmäisen tyydyttävää katsottavaa. Nyrkkeilynuken hidastetut liikkeet ja videon kaunis monosävyisyys, sekä ristiriita liikkeen yhtä aikaisen väkivaltaisuuden ja tanssinomaisuuden välillä mesmeroivat katsojan. Teoksen nimi ohjaa ajatuksia isän ja pojan konfliktiseen suhteeseen, vallan tasapainoon ja miehisen aggressiivisuuden ihannoinnin pohtimiseen. Videota katselevat puolestaan Kumpulaisen ilmassa leijuvat muotokuvat, jotka saavat massansa monista päällekkäisistä ohuista vedoksista. Sarja kantaa nimeä Alku, joka saa miettimään, ovatko nämä mahdollisesti Kumpulaisen opiskelijatovereita koulun alussa, toiveikkaita ja innostuneita, täynnä mahdollisuuksia?
Yläkerran ehdottomasti mahtipontisin teos on Anikó Kuikan (1986) liikkuvan kuvan installaatio 333999666. Tilan sängyt ja verhot tuovat mieleen päiväkodin unisalin, jota vahvistaa kierolla tavalla sänkyjen muovipeite. Satuteema jatkuu tässäkin teoksessa, mutta sen sijaan, että nukutettaville tarjottaisiin jotakin kevyttä ja rauhoittavaa, on Kuikka kutonut iltasaduksi feministisen tragedian. Installaation video-osuus lainaakin muotonsa kreikkalaiselta teatterilta kuoroineen, myytteineen ja jumalineen sillä erotuksella, että kertojaksi on lainattu renessanssilta Dante. Itse tarina kiertyy uudella voimalla julkiseen keskusteluun nousseen feminismin ympärille ja tuntuukin haluavan provosoida meitä miettimään, miten feminismi tuodaan mediassa esiin. Näytelmän äidin vuorosanat, joissa miehet määritellään ”aborteiksi, jotka suoritettiin jo geenitasolla” edustavat sitä miesvihaan taipuvaa naisliikkeen suuntaa, joksi valtamedia yhä liian usein haluaa feminismin lokeroida. Viime syksyiset kannanotot asian tiimoilta kuitenkin kaikki painottivat feminismin arvoa kaikkien vähemmistöjen asianajajana, liikkeenä, jonka nimi ei ole kirosana. Mikään ei kuitenkaan koskaan ole yksinkertaista, kuten Kuikan monisyinen teos meitä muistuttaa.
Frederico Ortegón: Neljä kuutiometriä smaragdia
Merimiehenkadun toisessa näyttelytilassa, Lisätilassa, vallitsee hyvin erilainen tunnelma kuin Exhibition Laboratoryssa. Galleria jakautuu hyvin selvälinjaisesti kahtia, jonka todentaa jo tilaa halkova seinä: ikkunan puoli keskittyy maalaukseen ja sisääntulon puoli videoteoksiin ja installaatioihin. Kuraattorin kädenjälki käy taas ilmeiseksi, mutta saa pohtimaan onko näin yksinkertainen tekniikkavalintaan perustuva ripustus sittenkään kovin dynaaminen? Esimerkiksi taiteilijakolmikko Teemu Kankaan (1980), Frederico Ortegónin (1976) ja J.A. Juvanin (1988) teokset syövät toisiaan, sillä Ortegónin Neljä kuutiometriä smaragdia vähättelee suuruudessaan ja kirkkaudessaan viereisiä teoksia, saamatta kuitenkaan edes todella siipiä alleen, sillä tila on teokselle auttamatta liian pieni. Toisaalta Juvanin kuiva ja sarkastinen installaatiokokonaisuus saa ehkä vain enemmän tuulta purjeisiinsa joutuessaan taistelemaan tilasta valtavien valoa loistavien veistosten kanssa. Juvani itse määrittelee tekevänsä tanatologiaa, kuoleman tutkimusta, joka kuulostaa kovin vakavalta ja ylevältä, mutta esimerkiksi piinallisen hitaasti näytöllä vyöryvä Time Is Always Running Out ja Mono 1.0., jonka materiaaleiksi luetellaan ääni ja kuollut kasvi ovat niin mustanhuumorin saturoimia, että katsojan on vaikea välttää hymähtämästä huvittuneisuuttaan. Ehkäpä kuolevaisuuden ajattelemisesta saa enemmän juuri näin kuin pääkalloja tuijottelemalla.
Eniten teosten rytmityksestä kärsii ehdottomasti Teemu Kangas, jonka paperinen ja musteella maalaama hirsimökin ranka tarvitsisi paljon enemmän tilaa hengittää. Siitäkin huolimatta Drawn Space on yksi näyttelyn vetoavammista töistä. Teoksen minimalistinen kieli ja suomalaiseen kulttuuriperintöön sitoutuminen tekevät siitä kauniin ja loputtomasti kiehtovan. Samalla on yksinkertaisesti ilo nähdä käsityötaitoa, joka on kiteytynyt näin selkeäksi visioksi.
Henna Laininen: Ihmisen tarina
Toinen taidonnäyte löytyy videohuoneesta, joka kumisee jännästi myös Kankaan teoksen muistoja, tilasta kun löytyvät rikkaasti tuoksuvat tukkipenkit. Verhoa raottaessa oikein säpsähtää, sillä hetken vaikuttaa siltä, että tilassa istuu kahdeksan elävää ihmistä. Kyseessä on Henna Lainisen (1980) teos Ihmisen tarina. Lainisen videoinstallaatio valtaa leirinuotion konseptin takaisin sunnuntai-illan tv:ltä ja antaa puheenvuoron antropologille, tähtitieteilijälle, filosofille, ekologille, perinteentutkijalle, ihmisoikeusvaltuutetulle, teologille ja kirjailijalle. Ihmisen tarinassa aiheena ovat muun muassa hyvyys, tulevaisuus ja perintö, johon kukin vastaa omasta katsantokannastaan lähtien. Tuloksena on visuaalisesti silmiä hivelevä teos, joka istuttaa katsojan tukevasti paikoilleen kuuntelemaan näitä puhujia.
Vielä on mainittava Navalon, joka tulee toukokuun aikana myös julkiseen tilaan, tarkemmin ottaen Eläintarhanlahdelle. Navalon on Matti Koskisen (1987) projekti, jota taiteilija on työstänyt jo kolme vuotta. Koskisen idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan perustaa itsenäinen saarivaltio itse rakentamalleen kelluvalle saarelle. Ajatus ei ole sinänsä uusi ja autonomisia saaria ovat rakentaneet aikaisemmin niin taiteilijat, kuin yhteiskuntaa kyllästyneetkin, ja näiden kokeilujen pohjalta Koskinen onkin tehnyt runsaasti tutkimusta ja taustatyötä. Näyttelytilassa ovat esillä saaren perusrakenteen muodostavat ponttoonit sekä saaren suunnitelmat, joihin kuuluvat esimerkiksi kasvisto, jota saarelle on tarkoitus istuttaa, miten saarta voi ohjata ja minkälainen on saaren ideaalinen sijoituspaikka. Navalonin valtiolla on myös jo olemassa perustuslaki, lippu ja kansallislaulu, enää itse maa puuttuu. Motivaatio saarivaltion perustamisen taustalla on selkeä: vapaus ja irrottautuminen kulutusyhteiskunnasta. Koskisen teoksessa tuntuvatkin tiivistyvät monet tämän vuoden Kuvan Kevättä määrittelevät teemat: identiteetin etsintä ja hallinta, paluu johonkin alkukantaisempaan ja ehkäpä puhtaampaankin olemisen tapaan, sekä ihmisen paikan pohdinta niin maailmassa kuin yhteiskunnassakin.
Taideyliopiston Kuvataideakatemian lopputyönäyttely Kuvan Kevät 31.5.2015 asti.
Näyttely on esillä kolmessa kohteessa: Exhibition Laboratoryssa ja sen naapurissa sijaitsevassa Lisätilassa (Merimiehenkatu 36 B ja C) sekä Project Room -näyttelytilassa (Lönnrotinkatu 35).
http://kuvankevat.fi