Jaakko Uoti 16.11.2015
Jenna Sutelan ja Lars TCF Holdhusin näyttely eVOCAL on installaatioita, performanssia ja laajempi projekti, jota voisi sanoa vaikka tutkivaksi taiteeksi. Näyttelyä täydentää Johanna Lundbergin ja Vincent de Bellevalin julkaisu ja Tess Edmonsonin teksti.
Näyttelyssä kieli hajoaa ääniaalloilla ja kirjoitetussa tekstissä palasiksi, rakentuu uudelleen, muuntautuu. Yhtenä keskeisenä teemana on teknologisen ja kehollisen suhteet. Kone ja ihminen sekä orgaaninen ja epäorgaaninen yhdistyvät kokonaisuudessa, jossa kokeellinen luonnontiede kohtaa installaatiotaiteen.
Näkymä eVOCAL-näyttelystä. Kuva: Sinne.
Tess Edmonsonin näyttelyjulkaisun teksti pohtii kirjailija William S. Burroughsin ajatusta kielestä viruksena. Kieli muokkaa materiaalisia olosuhteitamme, mutta myös toisinpäin. Erityisesti teknologian vaikutus kieleen ja sen olemukseen on keskeinen aihe näyttelyn teoksissa: miten teknologisen kehityksen tuomat uudet kielet, kuten koodi tai internetin (ja maailman) yleiskielenä toimiva englanti, sekä kulttuurin ja yhteiskunnan muutos muuttavat meitä? Miltä me kuulostamme ja näytämme tulevaisuudessa? Burroughs esitti esseessään “The Electronic Revolution” (1970) ajatuksen kirjoitetusta kielestä viruksena. Ihmisten äänielimet muotoutuivat nykyisenlaisiksi vasta tämän infektion seurauksena. Sähköinen ja digitaalinen aikamme tuo jälleen puheen takaisin valtaan ja samalla muokkaa kieltä.
Lars TCF Holdhusin performanssi-installaatiossa ihmisen äänielinten magneettikuvien pohjalta toteutetut kolmiulotteiset tulosteet asettuvat kuoroksi gallerian seinille. Kokonaisuudessa luonnollisen kokoiset suut, kurkunpäät ja äänihuulet ovat samaan aikaan tuttuja ja vieraita. Realistiset, valkoiset kehon fragmentit muistuttavat minua kohtaamisesta antiikin veistoksen ihanteellisen ihmiskehon kanssa. Tuhansia vuosia vanhan veistoksen ja itseni välillä on niin paljon aikaa ja idealisoinnin etäisyyttä, mutta samaa kehollisuutta. Samaan tapaan kohtaamiseni kuin tulevaisuudesta nykyhetkeen saapuneen prosteettisen kehon kanssa on uncanny.
Installaation osana olevalla videolla nähdään muun muassa kuvaa tutkimuslaboratoriosta, missä kokeillaan keinotekoisten äänielinten toimintaa. Silikonisen suun, kurkunpään ja äänihuulet sisältävän rakennelman osaset liikkuvat metallisten vipujen millintarkkojen liikkeiden mukaan. Samalla laitteen läpi kulkeva ilma muuntuu äänteiksi, uuksi, aaksi ja ooksi, jotka kuulostavat tutuilta. Silikoni on pehmeää kuin oma kudoksemme, mutta jotain kylmempää ja vierasta. Samaan tapaan Jenna Sutelan installaation pahkaiseen puuhun ja ballistiseen hyytelöön upotetut ihmisääntä toistavat kaiuttimet yhdistävät orgaanista epätäydellisyyttä, taktiilisuutta ja teknologiaa ääneen. Pehmeän puun ja hyytelön yhdessä luoma instrumentti tuottaa samanlaista resonanssia kuin keho, kuin luoden avatarin puhujalle, joka ei ole läsnä.
Vaikka Burroughsin ajatus kielestä viruksena oli ehkä aikansa tulevaisuuden visio, koneistettu puhe ja kommunikaatio tai teknologian karkaaminen ruuduilta esineisiin, kieleen ja ihmisiin ei ole vain science fictionia. Esimerkiksi puhuva ja ajatteleva kone on nykyihmiselle tuttu, mutta kiinnostavaa onkin, olemmeko hyväksyneet sen lämmön ja äänen? Ja toisaalta, voisiko teknologia olla pelastus kielen ja kommunikaation ongelmiin, vasta-aine virukseen?
Virusmaisesti myös itse näyttely leviää näyttelyobjektien ulkopuolelle internetiin ja tekstiin. Vaikka tämä moninaisuus voi tuntua aluksi katsojasta hämmentävältä, se myös tukee projektin teemojen rihmastomaisuutta. Eikä eri osasten nauttiminen yhdessä tai erikseen tunnu sinänsä oikealta tai väärältä. Kohtaaminen näyttelyn objektien kanssa ja siihen liittyvien tekstien kanssa täydentävät toisiaan, mutta molemmat elävät myös omaa elämäänsä, vaikka puhuvatkin omilla tavoillaan samasta.
Jenna Sutela ja Lars TCF Holdhus: eVOCAL
Galleria Sinne, Helsinki
29.11.2015 asti
www.evoc.al