”Mä tein kai lottorivini väärin,
kun aivan viimeisillä rahoilla
sain vain pienen oluen”
Voin kuulla Maustetyttöjen kappaleen soivan Joel Slotten Lumpunkerääjä -näyttelyn teosten taustalla, vaikka maalausten apaattisten milleniaalien musiikkimaku suuntautuu bändipaitojen perusteella indien sijasta black metaliin. Näyttelyn maalaukset ovat terävällä siveltimenjäljellä maalattuja muotokuvia nuorista aikuisista luonnon keskellä, pihalla tai asunnoissa. Slotte (s. 1987) kertoo kuvaavansa ystäviään ja itseään tai näiden pohjalta rakennettuja hahmoja ja yhdistelevänsä teoksiin omakohtaisesti koettua, kuultua ja fiktiota. Jos Maustetytöt ovat Leevi and the Leavingsin perillisiä, niin samaan jatkumoon voi liittää Slottenkin taiteen. Siinä voi nähdä kaikuja myös Jouko Lehtolan nuorisovalokuvien suoruudesta ja rososta.
Slotten maalaukset kuvaavat tunnistettavan tavallisia tilanteita: nuotiohetken järven rannalla (Nuotio Itäniemellä), kitaran näppäilyn pihalla (Uusi laulu) tai pleikan pelaamisen aamutakissa (Toipilas). Maalauksissa on myös ajankohtaisuutta. Niiden esittämien henkilöiden sukupolveen kohdistuu tällä hetkellä paljon kiinnostusta yhteiskunnallisessa keskustelussa: heidän (meidän) maailmankuvaansa, arvojaan ja valintojaan pohditaan artikkeleissa ja puheenvuoroissa.
Arvelen, että Slotten maalaukset eivät ole lähtökohdiltaan yhteiskunnallisia ja että taiteilijan ja hänen lähipiirinsä elämän edetessä maalauksista piirtyvä elämänvaihekin muuttuu. Juuri tässä ajassa on kuitenkin houkuttelevaa katsoa teoksia etuoikeuksien ja epävarmuuksien ristivedossa aikuisuuteen kasvaneen, nyt nuoruuden ja keski-iän välistä aikaa elävän sukupolven edustajien kuvina. Lumpunkerääjä kuvaa taiteilijan näköistä hahmoa kyykistyneenä tupakoimaan kuusimetsässä. Maassa lojuu tänä syksynä julkaistu Tuomas Kokon pienoisromaani Tosi kivat juhlat, jonka kolmekymppinen päähenkilö miettii valintojaan ja haaveitaan pikavippien, huonojen treffien ja ankean työelämän varjostamassa aikuisen arjessa. Viittaus nykyhetkessä kiinni olevaan romaaniin antaa ymmärtää, että kiinnostus oman aikalaisuuden käsittelyyn on yksi motiivi Slotten taiteellisessa työskentelyssä.
Milleniaalien sieluun ei maalausten äärellä kuitenkaan saa suoraa yhteyttä. Hahmot ovat maalausten rajojen sisällä keskenään ja omissa oloissaan, katse usein alaspäin luotuna. Ulkoinen todellisuus mahdollisuuksineen, näennäisine vaihtoehtoineen ja kriiseineen pysyy kaukana maalausten maailmoista. Vaikka musiikki saattaa kuulua kuulokkeissa tai pihalla istuvan naishahmon kitarasta, maalauksissa on hiljainen ja pysähtynyt tunnelma.
Näyttelyn tiedotetekstissä Slotte kuvaa itseään tekijänä näyttelyn nimiteoksen lumpunkerääjäksi, joka ”penkoo maalaustaiteen historian roskalavaa”. Kaavamainen ja hankalimmillaan henkilöpalvonnan painolastilla varustettu muotokuvan lajityyppi on mahdollisesti löytynyt tuolta roskalavalta. Slotte kuvaa mallinsa miljöömuotokuvan perinnettä mukaillen arkisissa ympäristöissä intiimisti, psykologisesti tarkasti ja rakastavan humoristisesti. Nimettömiksi jäävistä henkilöistä piirtyy esiin kiehtovia välähdyksiä: black metal -yhtye Katharsiksen merkkiä kantava naishahmo on sonnustautunut kurkkuviipaleesta tehtyyn silmälappuun (Suolaisia meriä kyttäävä tähti). Teoksen Kuusi silmää tien pientareella seisova pitkätukka on maalattu naturalistisen tarkasti finneineen ja silmäpussien viiruiksi kaventamine silmineen. Kaaleja hanskoissaan pitelevän mansikkapipoisen miehen (Kaalimies III) apatiasta useita asteita epätoivoisempi ilme voisi herättää jo huolta. Vai onko hänellä ehkä vain krapula?
Näyttelyssä on Lumpunkerääjän lisäksi kaksi muutakin omakuvaksi tunnistamaani teosta. Niistä Nenätön mies ja nälkäinen koira esittää surrealistisen kuvaelman, jossa koira on purrut henkilön nenän irti. Maalauksen hahmo istuu koira sylissään ja irronnutta nenäänsä pidellen tyynenä, mutta kalpeana. Assosiaatio Vincent Van Goghiin ja irtileikattuun korvaan tulee nopeasti mieleen. Myös toinen omakuvista, Ohdake, viittaa lakonisen monimerkityksisesti kärsimykseen. Siinä huppua päähänsä kiristävän henkilön päätä ympyröi sädekehämäinen muodostelma ohdakkeita, jotka kristillisessä taiteessa symboloivat maallista kärsimystä.
Slotten teoksissa on paljon joka tasolla. Henkilöiden vaatteista ja iholta löytyy rikas kuvioiden verkosto, joka muodostuu bändien nimilogoista, vaatteiden kuoseista, tatuoinneista, luomista, näppylöistä. Ympäristön kasvien yksityiskohdat on maalattu niin tarkasti, että yksittäiset ruohonkorretkin erottuvat. Piirustuksellista ääriviivaa hyödyntävä maalausjälki imaisee katsomaan maalauksia tarkkaan. Ilmaisukieli on myös vaativa ja edellyttää, että maalauksen jokainen kohta saa täyden paneutumisen. Parin teoksen kohdalla katseeni kiinnittyy jonkin detaljin muodon epäjohdonmukaisuuteen: kuuloke ei näytä asettuvan oikeaan kohtaan hahmon korvassa tai tuolin selkänojan kaari vetää erikoisesti. Nämä detaljit eivät häiritse teosten tunnelmaa, mutta horjuttavat hiukan niiden uskottavuutta maalauksina.
Slotten maalauksissa ruoho on heleän vihreää ja taivaan sini on häikäisevän puhdas kuin lastenkirjojen kuvituksissa. Tai sitten luonto hehkuu epätodellisen violettina ja turkoosina, kuten kiehtovasti nimetyssä maisemamaalauksessa Idyllin mahdollisuus. Onko kyse sadun maisemasta vai saako jokin uhkaava metsän säteilemään? Slotten psykologisesti tarkkanäköiset maalaukset tavoittavat monisyisiä tunnelmia ja ovat kuin sivumennen yhteiskunnallisia. Kun oli lottovoitto syntyä tähän maahan, mutta rahat loppuivatkin kesken.
Teksti: Saara Karhunen
Kuvat: joel Slotte
Joel Slotte: Lumpunkerääjä
tm-galleria
9.10.–27.10.2019
Mainitut maalaukset vuodelta 2019, Nuotio Itäniemeltä vuosilta 2018-2019. Kansikuva: Nuotio Itäniemeltä, 2018-2019.