20.1.2008 Irmeli Hautamäki
Historioitsija Eric Hobsbawmin mukaan sotien välisenä aikana modernismista ”tuli keino erottua niille, jotka halusivat todistaa olevansa sekä sivistyneitä että nykyaikaisia. Jokaisessa maassa kulttuurin etujoukko 30-luvulle tultaessa kirjoitti ja arvioi uudelleen menneisyyttä niin, että se istui nykyajan vaatimuksiin.” Miten oli asia Suomessa?
Ensinnäkin maailmansotien välistä aikaa on sanottu Suomessa teollisuuden vakiintumisvaiheeksi, vaikka onkin kiistanlaista, voiko Suomea pitää vielä teollisuusmaana. Teollisuuden kasvu ei kuitenkaan ollut enää ekstensiivistä, se ei perustunut työvoiman määrän vaan tuottavuuden kasvuun, joka kohosi maailmansotien välisenä aikana lähes 300 -kertaiseksi. Tätä voi pitää seurauksena nopeasta modernisaatiosta, mutta siitä huolimatta on tosiasia, että valtaosa suomalaisista asui sotien välisenä aikana maaseudulla ja sai elantonsa maataloudesta.
Poliittisesti Suomi oli tuona aikana kuitenkin jyrkästi oikeistolainen maa. Suomi poikkesi muista Pohjoismaista vuoden 1918 kansalaissodan takia. Kansalaissota oli vahvistanut oikeistoa, jonka pyrkimyksiä valloittaa Neuvostoliiton rajan takaisia, laajoja ikivanhoja suomalaisalueita ei katseltu hyväksyvästi muissa Pohjoismaissa. ”Kun Skandinaviassa rakennettiin kansankotia ja hyvinvointivaltiota, suomalainen yhteiskunta oli jyrkästi kahtiajakautunut ja vasemmisto koetettiin sopeuttaa väkisin yhteiseen ruotuun” kirjoittaa Seppo Hentilä. Suomessa onnistuttiin kuitenkin välttämään liukuminen oikeistodiktatuuriin ja demokratia lujittui 1930-luvun lopulla.
Suomalainen yhteiskunta omaksui modernisaation teknis- taloudellisella alueella, mutta kulttuurisesti ja taiteellisesti se jumittui perinteiseen malliin. Modernismilla oli edustajansa suomalaisessa taiteessa maailmansotien välisenä aikana, mutta siitä huolimatta etenkin kirjallisuus on panostanut perinteiseen kansankuvaukseen. Näin se on tehnyt alusta saakka, väittää Pirjo Lyytikäinen artikkelissaan ’Suomalaiset syntysanat’ (kirjassa Suomi outo pohjoinen maa,1999.)
Suomalainen kirjallisuus on aina käsittänyt tehtäväkseen suomalaisuuden esittämisen ja nimenomaan kansankuvauksena. Vaikka kansankuvauksen muodot ovat vaihdelleet realismista parodiaan, ne ovat säilyttäneet asemansa aivan viime aikoihin saakka, toteaa Lyytikäinen. Hän jatkaa, että
suomalaiset kirjailijat tutkivat vieläkin mieluiten suomalaista kansaa. Vaikka perinteinen uudisraivaaja ja talonpoika on tehnyt tilaa suurkaupungin lähiössä asuvalle kaivinkoneen käyttäjälle tai omakotitalon ostajalle, on kirjallisten hahmojen kansanomaisuus Lyytikäisen mukaan yhä tunnistettavissa. Vain kansanomaiset – kansan syvistä riveistä lähtöisin olevat – hahmot tunnustetaan suomalaisiksi, ei keskiluokkaisia henkilöitä.
Jopa Aki Kaurismäen elokuvissa roskakuskit ja muut työläiset ovat Lyytikäisen mukaan suomalaisempia kuin keskiluokkaiset henkilöhahmot, kuten toimitusjohtajat tai pankinjohtajat.
Tämä on tietysti outoa, kuten kirjoittajakin toteaa useaan otteeseen. On outoa, että suomalainen kirjallisuus ja muukin taide, erityisesti teatteri suosii edelleen perinteikästä kansankuvausta kansallisen identiteetin vaalinnan nimissä, vaikka Suomi on modernisoitunut maailmaennätysvauhtia. Myös mediajulkisuus suosii ja ylläpitää kansanomaisuutta kansallisen identiteetin nimissä. Perinteen vaalinnassa on saavutettu huippu silloin kun taiteen kuvat kivettyvät. Näin on näköjään tapahtunut: Väinö Linnan tai Aleksis Kiven teoksista luodut tulkinnat ovat kanonisoituneet ja kivettyneet totuuksiksi, joiden asemaa ja paikkansapitävyyttä ei saisi epäillä. Poliittinen eliitti ärähtää, jos taiteilijat puuttuvat vakiintuneisiin tulkintoihin.
Näyteikkuna Chicagossa 2007
Miksi kansan kuvan tulee olla muuttumaton ja miksi kirjailijat yhä uudelleen tuottavat tätä samanhenkistä kuvaa? Selitykseksi ei nyt riitä tuo tavanomainen, että Suomi on myöhään modernisoitunut maa. Tämä ei pidä paikkaansa, enää: teknologian, elämätavan ja muun kulttuurin alueella Suomi seuraa uusinta uutta. Monet suomalaiset elävät globaalissa maailmassa, heidän koulutuksensa ja osaamisensa on kaikilla aloilla täysin verrannollista muiden länsimaisten asiantuntijoiden vastaavaan tasoon, joillakin aloilla se jopa ylittää sen. Miksi näiden ihmisten pitää tuntea olonsa vaivautuneeksi suomalaisen kulttuurin, taiteen ja sitä koskevan keskustelun suhteen?
Tilannetta sopii kärjistetysti kuvaamaan kirjailija Leif Salménin kommentti Suomen Kulttuurirahaston vuosijuhlasta, jossa hän oli läsnä muutama vuosi sitten. Kirjailija kertoi kokeneensa voimakasta epäsuhtaa siitä että suomalaiset tuottavat huipputeknologialla elektronisia ’leluja’ globaaleille markkinoille ja samalla juhlivat ugrilaisia juuriaan. (Hän ei sanonut tätä siinä mielessä, että ugrilaisissa juurissa olisi mitään pahaa.) Leif Salmén sanoi vain ihmetelleensä, onko Suomi oikeasti moderni länsimaa vai joku Etelä-Korea?
Kansankuvaus sivistyneistön projektina
Erään selityksen paradoksaaliselle tilanteelle tarjoaa Lyytikäisen esittämä näkemys, että perinteen vaalinnassa ja suomalaisuuden esittämisessä on kyse valinnoista. Kansankuvausta suositaan, koska sivistyneistö on alusta pitäen päättänyt, että kirjallisuuden tulee keskittyä kansankuvaukseen.
Sivistyneistö valikoi sen kirjallisuuden joka pääsee esiin, se myös tutkimuksissaan ja historioissaan tuottaa tulkinnat kansallisuuskirjallisuuden klassikoista kuten myös muusta kirjallisuudesta. Nämä tulkinnat vahvistavat Lyytikäisen mukaan kansallisesti värittyneitä piirteitä ja ohjaavat tapaa, jolla kirjallisuutta yhä luetaan. Kyseessä on siis eräänlainen itseään ruokkiva kehä, jota sivistyneistö itse pitää yllä.
Kirjoituksesta välittyy tunne, että kirjoittaja, suomalaisen kirjallisen sivistyneistön edustaja parhaasta päästä, pitää asiantilaa tuskastuttavana ja toivoo siihen muutosta. Samalla hänen argumentaationsa kuitenkin vahvistaa tuota kehämäistä ajattelua.
Miten tuon aukottomaksi muodostuneen kehäpäätelmän voisi, kaikessa ystävyydessä purkaa? Muutaman huomautus tulee mieleen.
Ensinnäkin kyseessä on tutkijoiden, ei taiteilijoiden projekti. Jos asiaa kysyy taiteen edustajilta, he eivät koe tehtäväkseen kansallisen identiteetin vahvistamista. Taiteilijat eivät esimerkiksi kuvataiteen kultakaudella tunnustaneet kansallisen projektin päämääriä omikseen. Enemmänkin he mukautuivat projektiin pakon ja velvollisuudentunnon nimissä. Samalla nämä kultakauden taiteilijat olivat aikanaan Suomen kansainvälisimpiä ihmisiä. Jos kansankuvaus ja kansallisromantiikka olivatkin suosittu kansainvälinen liike 1800 –luvun lopulla, niin kansallisuusaate koki Euroopassa romahduksen ensimmäisessä maailmansodassa.
Kansainvälisesti tunnetut nykytaiteilijamme eivät halua erityisesti edustaa suomalaisuutta tai pönkittää kansallista identiteettiä. Vaikka esimerkiksi Eija –Liisa Ahtilan monissa teoksissa puhutaan suomea ja paikallisväri tulee Suomesta, ovat hänen teostensa aiheet yhteisiä länsimaalaisille modernille ihmisille. Eivät nämä teokset muuten koskettaisi heitä eivätkä he muuten arvostaisi niitä. Sama pätee Aki Kaurismäen elokuviin. Niidenkin henkilöhahmoissa on suomalaista paikallisväriä, mutta asetelma: pienen ihmisen tilanne globaalissa maailmassa puhuttelee länsimaista ihmistä yleensä. Väittäisin, että näillä elokuvilla on enemmän yhteistä Charlie Chaplinin elokuvien kuin suomalaisuuden virallisten eeposten kanssa. On olemassa vaara, että Kaurismäen elokuvien hahmot ja tyyli kivettyvät viralliseksi suomalaisuuden kuvaksi ja niiden yhteys yleisempään moderniin kysymyksenasetteluun katoaa, elleivät tutkijat nopeasti laajenna perspektiiviään suomalaisuuden ja kansanhengen itsearvoisesta säilyttämisestä modernimpiin kysymyksenasetteluihin.
Gustave Caillebotte, Pariisin katu sateisena päivänä, 1877
Toinen huomautukseni koskee ns. sivistyneistökuvausta tai oikeastaan sen puutetta suomalaisessa kirjallisuudessa. Lyytikäinen toteaa, että ”(K)ansalliskirjallisuuden normit tavallaan sulkivat pois sivistyneistökuvauksen, sille ei ollut edellytyksiä kansallisen projektin puitteissa”. Tämä on tietysti totta, mutta sisältää monia kysymyksiä.
Ensinnäkin, kun sivistyneistö on tuominnut itsensä kirjallisuuden ulkopuolelle kansankuvaksen projektin nimissä, on kysyttävä, onko sivistyneistökuvaus vaihtoehto kansankuvaukselle? Eikö sivistyneistö olekaan kansaa? Sisältyykö sivistyneistökuvauksen ja kansankuvauksen erotteluun luokkasodan taakka, huono omatunto, jonka takia sivistyneistö anteeksipyydelleen yhä vaalii kansankuvausta?
Luokkasota oli jakanut Suomen kansalaiset kahtia. Muualla Euroopassa modernisaatio oli kahtia jakava asia. Länsimaissa sivistyneistön piirissä muodostui kulttuurisesti konservatiivinen oikeisto ja kulttuurisesti edistyksellinen moderni vasemmisto. Suomessa sekä oikeisto että vasemmisto suuntautuivat perinteiseen, kansallisen identiteetin projektiin. Kumpikin kilpaili kansallisen perinteen oikeasta tulkinnasta: oikeistolainen kansallinen eliitti maksaen velkaansa sorretulle ja voitetulle kansanosalle pysytellen kansankuvauksessa ja välttäen häveliäästi oman kuvansa esittämistä. Hävinnyt kansanosa suosi sekin kansankuvausta tappiota muistellen. Näin modernismi unohtui ja sen tilalle tuli tiettyjen fiktiivisten kuvien palvonta ja piiden pysyvyyden vaalinta.
Samalla kansankuvaus on hyvä bisnes, sillä se myy. Julkisuudessa on helppoa markkinoida aina sama kansallinen hahmo eri muodoissaan. Ryysyrantabisnes toimii hyvin oopperasta Uuno Turhapuroon asti.
Jos sivistyneistö vs. kansa asetelmaa ajatellaan moderniuden kannalta, voi kysyä, kumpi on modernia, sivistyneistö vai kansa. Asetelmaan jossa sivistyneistö kuvaa ja tutkii kansaa sisältyy oletus, että sivistyneistö on modernia ja että kansankuvaus jonkinlainen lahja sivistymättömälle kansalle.
Näin asiaa esittelee Hobsbawm, jonka mukaan avantgarde tai modernismi vakiinnutti paikkansa Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa maailmansotien välillä, erotuksena tästä säännöstä ovat ei-länsimaat ja Euroopan reuna-alueet. Turkissa, Intiassa, Afganistanissa tai Uzbekistanissa oli ikivanhaa perinteistä kulttuuria ja kansantaidetta . Näiden reuna-alueiden intellektuellit ja taiteilijat joutuvat kysymään itseltään, haluavatko he rajoittua pelkkään perinteeseen, koska heidän kansansa ei ollut kykenevä siirtymään länsimaiseen modernismiin. Modernin maailman reuna tai -alueiden taiteilijoille realismi on ollut oikea ratkaisu. Taiteilijat ovat menneet kansansa pariin, tuottaneet realistinen kuvan kärsivästä kansasta ja auttaneet sitä nousemaan kapinaan.
Suomi ei ole Iran eikä Uzbekistan, Suomi ja sen kansalaiset ovat näyttäneet kykynsä omaksua modernin sivilisaation kaikki piirteet alusta loppuun. Ei voida sanoa, että kansallisen kulttuurin projekti olisi Suomessa modernin sivistyneistön lahja sivistymättömälle kansalle. Pikemminkin asia on päinvastoin. Suomalainen sivistyneistö, joka vaalii kansallista perinnettä, tuomitsee itse itsensä antimodernisuuteen. Sivistyneistö on auttamatta antimodernia. Kansa sitä vastoin on modernia ja se on ollut sitä jo kauan.
Lähde: Suomi outo pohjoinen maa (toim.) Tuomas M.S. Lehtonen, PS-Kustannus, 1999.