Toinen huuto kuuluu, se kuuluu tuskaisen epätoivon, köyhyyden ja ilottomuuden syvyyksistä, petettyjen, poljettujen, nöyryytettyjen ihmisten loputtoman kipeästä todellisuudesta, vihoviimeisen ennennäkemättömän tappion kaivon pohjalta. Se on Akaki Akakijevitšin huuto talvisen pakkasyön holvikäytävässä sen jälkeen kun häneltä on ryöstetty hänen uusi viittansa [- – – ] se kiirii vaakasuoraan pitkin maata jolla me seisomme ja osuu meihin suorassa kulmassa, haastavasti, tavallaan kuin myrskykellon ääni, täyttämättömien tasavertaisuuslupausten valitushuuto, niiden vihan huuto joilta on riistetty sekä viitta että riisikulho, solidaarisuutta ja oikeudenmukaisuutta vaativa huuto, ainoa huuto joka todella tuomitsee.
Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi (suom. Pentti Saaritsa, 1971)
I
Gogolin Päällystakin tulkintoja, sekä taiteellisia että tieteellisiä, riittää kuin langanpätkiä siinä ensimmäisessä, risaiseksi kuluneessa takissa. Kihlmanin hurja näky – tai kuuloaistimus – horisontaalisesta, proletaarisesta huudosta pohjautuu Aleksei Balatovin ohjaamaan elokuvaan vuodelta 1959. Riitta Pohjola-Skarp ja Hanna Suutela puolestaan tarttuvat tuoreessa artikkelissaan uuteen suomalaiseen sovitukseen, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmään Päällystakki – komedia työelämän huonontumisesta (2009). Sen pariksi kirjoittajat asettavat Sirkku Peltolan samanaikaisen teoksen Patukkaooppera. Musikaali Hyvästä ihmisestä ja naisvaltaisesta elintarviketeollisuudesta. Sekin viittaa 1800-luvun klassikkoon, Prosper Mériméen ja Georges Bizet´n Carmeniin.
Pohjola-Skarpin ja Suutelan tavoitteena on näyttää, miten kyseisissä näytelmissä kuvataan työelämässä viime vuosina ja vuosikymmeninä tapahtunutta muutosta, Juha Siltalan kuuluisaksi tekemää ”työelämän huonontumista”. Taustalla on näkemys vallitsevasta tilanteesta, kapitalismin nykyisestä vaiheesta, jossa tietyt sosiaaliset kehityskulut voimistuvat ja jossa tietty ideologiamuoto vallitsee.
Artikkelin Suorittaa, esittää, murtua kirjoittajat onnistuvat: he sanovat jotain perusteltua ja kiinnostavaa näytelmäkirjallisuudesta ja siitä historiallisesta tilanteesta jossa ja josta tuo kirjallisuus on syntynyt. Mutta mikä on onnistumisen salaisuus, mikä kirjoittajien strategia?
Rohkenisin kutsua artikkelia dialektiseksi. Yhtäältä ovat perustekstit, 1800-luvun maailmankirjallisuuden klassikot, toisaalta uudet suomalaiset näytelmät. Ne sijaitsevat saman järjestelmän sisällä: Gogolin Päällystakki kuvaa nykyajan esihistoriaa (tai: se on nykyajan esihistoria), Leskisen ja Keski-Vähälän Päällystakki taas kuvaa Gogolin ajan ”jälkihistorian”. Valot ja varjot heittyvät puolin ja toisin. Järjestelmälle tuotetaan historiallisuus, ja historiallisena järjestelmä on myös ylittyvä ja kumoutuva; siinä on paikka sekä kritiikille että toivolle.
”Voi sanoa, että Gogolin kertomuksen ja Leskelän ja Keski-Vähälän Päällystakki -näytelmän suhde perinteiseen tavarantuotantoon kytkettyyn, tuottavaan työhön on ´ei vielä´ (Gogolin kopioiva pikkuvirkamies Akaki ei ole vielä tuottava työläinen) ja ´ei enää´ (hedge-rahastojen ja virtuaalirahan kauppaan kytketty luova pankkivirkamies Akaki ei enää ole sitä” (s. 256 – 257), kirjoittajat tiivistävät. Käsitystään reaalimaailmasta, kapitalismin nykytilaa, Pohjola-Skarp ja Suutela eivät juuri perustele tai dokumentoi, mutta yhden artikkelin mittakaavassa se ei ole mahdollista. Ei se ole tarpeellistakaan; kyllä me nykytilanteen tunnemme nahoissamme.
II
Suorittaa, esittää, murtua on antoisimpia tekstejä Jussi Ojajärven, Erkki Seväsen ja Liisa Steinbyn toimittamassa laajassa artikkelikokoelmassa Kirjallisuus nykykapitalismissa. Kirjoittajat ovat lähes järjestään professoreja ja tohtoreita, Sevänen eräänlainen suomalaisen kirjallisuussosiologian grand old man. Mukaan on saatu myös kansainvälinen legenda, kulttuurintutkija Fredrik Jameson (s. 1934). Lyhyessä esseessään hän käsittelee Hannu Raittilan romaania Pamisoksen purkaus (2005). Toinen ulkomaalaisvahvistus on Aki Kaurismäen elokuvasta Le Havre (2011) kirjoittava Washingtonin yliopiston professori Andrew Nestingen.
Voi olettaa, että juuri tämä yhdysvaltalaisten ja Yhdysvalloissa toimivien professorien mukana olo on herkistänyt asetelmalle, josta teoksessa useasti muistutetaan: se tilanne, joka yhdysvaltalaisessa kapitalismissa vallitsee, ei vallitse suomalaisessa kapitalismissa. Se ei vallitse täysimääräisenä tai se ei vallitse vielä.
Mitään varsinaisia esteitä sille, että tilanne Suomessa muuttuu yhä enemmän samanlaiseksi kuin Yhdysvalloissa, ei ole esittää – ei sen paremmin Kirjallisuus nykykapitalismissa -teoksella kuin todellisuudellakaan.
Kirjallisuus nykykapitalismissa toimii eräänlaisella kaksoisvarmistuksella: yhtäältä sen ”kirjallisuus” (teatteri, lehdistö, elokuva) kuvaa ja kuvittaa nykykapitalismia ja siinä tapahtuneita muutoksia, toisaalta sen nykykapitalismi selittää ”kirjallisuutta”. Monet kuvatut tendenssit ovat tuttuja jo intuitiivisestikin; varsinaisia yllätyksiä kirja ei tarjoa. Tuskin se mullistaa lukijansa maailmankuvaa. Teoreettisia oivalluksia kuitenkin löytyy, ja se on aivan riittävä tarjonta.
Teos jakautuu kahtia myös sisällöllisesti: on laaja rakennehistoriallinen kehikko ja sitten sen yhteen lokeroon sijoittuvat esimerkit. Erkki Sevänen käy kahdessa artikkelissaan läpi kapitalismin ja taiteen yhteistä historiaa 1400-luvulta lähtien ja analysoi taiteen ensin ”modernissa” ja sitten ”postmodernissa” saamia erityispiirteitä. Voitto Ruohonen tuo kapitalismin ja taiteen moninaiset suhteet nykyhetkeen, sosiaalisen median ja kirjablogien aikakauteen. Käsitellyt teemat ovat tietenkin lähes rannattomia, joten artikkelit ovat – ja tässä yhteydessä voivat olla – vain pintaraapaisuja. Jussi Ojajärvi hahmottelee Fredric Jamesonin ajattelua ja erityisesti hänen ”kognitiivisen kartoituksen” projektiaan.
Esiin nousevat kapitalismin kulttuurisuhteelle tyypilliset vieraantumisen, tavaramuotoistumisen ja reifikaation prosessit. Kulttuurituotteista tulee kapitalismissa yhä enemmän muun tavaran kaltaisia: niitä ostetaan ja myydään ja niillä on markkinat. Nykykapitalismissa ”talous” tunkeutuu yhä syvemmälle sellaiselle alueelle, joka modernina aikakautena perinteisesti luettiin ”henkisen” piiriin kuuluvaksi.
Taide on siis tämän talouden hyökkäyksen kohde, ensin sen siirto-, sitten riisto- ja lopulta sen jättömaa. Toisaalta taide imee itseensä aktiivisesti talouden käsitejärjestelmiä ja kapitalismin toimintalogiikkaa; se luo nahkaansa ja muuttaa muotoaan. Kolmanneksi taiteella voidaan olettaa olevan kyky ja halu analysoida, kritisoida ja kenties jopa kumota taloudellisia prosesseja.
Pitkin matkaa Kirjallisuus nykykapitalismissa viittaa hieman paitsioon joutuneeseen unkarilaiseen kirjallisuudentutkijaan Georg Lukácsiin (1885 – 1971). Perusteoksena on pysynyt Geschichte und Klassenbewußtsein (1923). Lukácsin mukaan ”tavaroituminen” (Seväsen käyttämä termi) läpäisee yhteiskunnan; tapahtuu Verdinglichung: tavaroiden maailma alkaa vaikuttaa hallitsemattomalta. Ennen pitkää ihmisestä ja hänen henkisistä ominaisuuksistaan tulee tavara tavaroiden joukossa. Tässä suossa tarpovat niin kulttuurin tuottajat kuin sen kuluttajatkin.
III
Sevänen ja muut Kirjallisuus nykykapitalismissa -teoksen kirjoittajat vaikuttavat kuitenkin optimistisilta, varovaisen toiveikkailta. Ainakaan vielä ja ainakaan Suomessa taide ei ole kokonaan muuttunut tavaraksi: ainakin osittain se on säilyttänyt kykynsä katsoa yhteiskuntaa ja omaa tilaansa ulkoapäin.
Kaiken tämän voi todistaa ainoastaan käytäntö: sotkuinen, lukemattomien ristiriitaisuuksien vääntelemä reaalimaailma ja sen tuottamat ja tarjoamat esimerkit. Voitto Ruohonen tutkii kirjallisuuden aseman muutoksia Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa. Sanna Karkulehto ja Ilmari Leppihalme luonnostelevat seksuaalisuuden ja nykykapitalismin yhteenkietoutumista suomalaisessa kirjallisuudessa. Elina Arminen kirjoittaa Jussi Siirilän satiirista mahdollisena kapitalismikritiikkinä ja Kristina Malmio suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta uusliberalistisen talouden puristuksessa.
Eräs suosikkini on Liisa Steinbyn ja Mikko Tirrosen pieni kirjoitus subjektin asemasta Kari Hotakaisen ja Don DeLillon romaaneissa. Kirjoittajilla on kaksi oletusta, joiden varassa heidän rakennelmansa seisoo tai kaatuu. Nämä oletukset myös reilusti lukijalle ilmoitetaan: ensiksikin nykykapitalismi tekee ihmisistä ”kaventuneita subjekteja”, toisaalta ”Yhdysvalloissa kapitalismi määrää yhteiskuntaa, kulttuuria ja yksilöitä totaalisemmin kuin Suomessa” (s. 201). Steinby ja Tirronen myöntävät, että kummankin väitteen perusteleminen on tässä yhteydessä mahdotonta – ja hyötyvät siitä. Näin me oletamme ja sen mukaan toimimme, kirjoittajat ilmoittavat. Ota tai jätä.
Andrew Nestingen kirjoittaa Aki Kaurismäen Le Havren pinnanalaisista ideologisista jännitteistä postkolonialistisen kritiikin hengessä. Hän tuo näkyviin paljon sellaista, mitä suomalainen elokuvankatsoja ei ehkä ole tullut ajatelleeksi – ennen kaikkea teoksen etnisten roolien stereotyyppisyyden. Nimenomaan elokuvakirjoituksena tekstiä tuntuu kuitenkin kaventavan eräs seikka: Nestingen lukee elokuvaa kuin kirjaa; elokuvan materiaalisuus jää kokonaan hänen huomionsa ulkopuolelle.
Kirjallisuus nykykapitalismissa antaa suomalaiselle kirjallisuudelle synninpäästön. Kirjallisuus kykenee kritiikkiin, toivoa on. Suomalaisessa suhteellisessa kapitalismissa kulttuuri voi suhteellisen hyvin – näin teoksen kirjoittajat tuntuvat ajattelevan, vaikka velvollisuudentuntoisesti muistuttavatkin vaarojen uhkaavan viatonta kirjailijaa ja vielä viattomampaa lukijaa. Eri asia sitten mihin kirjallisuus tällaista synninpäästöä tarvitsee.
Mutta: eikö jotain oireellista ole siinä, mitä Sanna Karkulehto ja Ilmari Leppihalme kirjoittavat: ”Romaanit [Karkulehdon ja Leppihalmeen tutkimat suomalaiset romaanit, jotka ovat pääosin ilmestyneet 2000-luvun puolella, VMH] kuvittavat monin paikoin niitä pelkoja ja uhkia, joita jo Pertti Karkama esitti kulttuurin markkinoitumisesta teoksessaan Kulttuuri ja demokratia (1998)…”? Tutkimus siis esitti pelot ja uhat ennen kuin kirjoittajien analysoimat kaunokirjalliset teokset.
IV
-Ne tekee ihmisistä semmoisia, ettei niiden sukupuoli toimi ensinkään kuin seksitettyjen tavaroiden välityksellä, tavarat naittaa ihmisiä, autot ja jääkaapit ja moottoriveneet ja pesupulverit ja lentokoneet ja vaatteet ja tupakka ja aseet; leipä ja peruna taitaa mennä ilman seksiä.
-Ihmiset tulee kohta niin täys sitä tavaraseksiä, että niiden on mentävä kilometrien päähän korpeen sekstaamaan, ennenkuiin mitään tulee, saatta nähä vaan, Uuno sanoi.
-No sitte ne seksittää semmoiset maisemat…
Samuli Paronen: Huone puutalossa (1971)
Ylenpalttinen seksualisoituminen, ”pornoistuminen” lienee yksi nykykapitalismin ja kulttuurin välisten suhteiden oleellisia piirteitä kuten juuri Karkulehto ja Leppihalme osoittavat. Precarias a la deriva -kollektiivin pamflettiin viitaten he kirjoittavat: ”myös seksuaalisuuden ja kaupallisuuden yhdistävät ilmiöt ovat lisääntyneet, ja seksi sekä ihmisten kehot ovat muuttuneet entistä enemmän ´pääomaksi´ eli myytäväksi ja ostettavissa olevaksi kauppatavaraksi” (s. 263; jätän tässä pohtimatta voiko ”pääoman” ja ”kauppatavaran” samastaa).
Kaunokirjallisuus voi olla erityisherkkä seismografi. Se saattaa paljastaa yhteiskuntaa ravistelevan järistyksen silloin, kun mikään muu instanssi ei sitä vielä pysty rekisteröimään. Sekä Kihlman- että Paros-sitaatti on vuodelta 1971. Vaikka sijaitsevatkin saman järjestelmän sisällä, on vuoden 1971 kapitalismi hyvin erilainen kuin vuoden 2018 kapitalismi. Mutta lähes viidenkymmenen vuoden takaisesta kirjallisuudesta on kuitenkin luettavissa sekä aavistus globaalista (Kihlman) että yhteiskunnan läpiseksualisoitumisesta (Paronen).
Nyt olemme ”semmoisissa maisemissa”.
Teksti: Veli-Matti Huhta
Kuva: SKS
Jussi Ojajärvi & Erkki Sevänen & Liisa Steinby (toim.): Kirjallisuus nykykapitalismissa. Suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin näkökulma. SKS 2018, 454 s.