Surrealismin maallinen valaistuminen – Kiasman Yöjuna-näyttelyn tarkastelua

Irmeli Hautamäki 28.5. 2003

Surrealismi on ollut uudelleen virinneen mielenkiinnon kohteena kevään 2002 Centre Pompidoun La Révolution surrealiste-näyttelyssä joka myöhemmin on nähty myös Lontoossa. Kun miettii syytä tähän, tulee ensimmäiseksi mieleen, että surrealismi on tietysti osa Pariisin historiaa, onhan kaupunki ollut surrealistisen liikkeen synnyn näyttämönä. Ehkä näyttelyllä pidetään yllä Pariisin houkuttelevuutta matkailukohteena? Jälleen uusi hohdokas spektaakkeli viettelemässä yleisömassoja tuohon kaikkien aikojen turistipyydykseen. Mutta voiko surrealismia enää herättää henkiin, onko tässä ajassa enää mitään, joka aidosti perustelisi surrealismin esiin kaivamisen?

Surrealistinen liike syntyi vuoden 1919 paikkeilla ensimmäisen maailmansodan jälkeensä jättämästä ahdistuksesta ja tyhjyydestä. Liikkeen perusti joukko nuoria sotaveteraaneja, jotka olivat pettyneitä isänmaalliseen propagandaan ja menettäneet ihanteensa. Kaikki aikakauden aatteet ja sankarit olivat kärsineet inflaation. Miten raahautua elämässä eteenpäin, kehen uskoa? Tässä katastrofissa juuri rintamalta palannut lääketieteen opiskelija André Breton löysi kumppaneineen pelastuksen kokemuksesta, jota hän nimitti ’maalliseksi valaistumiseksi’.

Surrealistit etsivät maallista valaistumista kaikesta, mikä höllensi minuuden rajoja. Filosofisesti sanoen etsittiin kokemusta, missä subjektin ja objektin rajat liukenivat pois. Surrealismi tavoitti maallisen valaistumisen rakkaudessa, siinähän minuuden rajat laajenevat ja kokemus tiivistyy. André Breton kuvasi kokemustaan romaanissaan ’Nadja’. Kyseessä oli avainromaani, jonka päähenkilö oli sattumalta kaupungilla tavattu tyttö. Hänen kanssaan Breton vietti aikaansa köyhissä kuppiloissa hengaten. Walter Benjamin kirjoitti ’Nadjasta’ vuonna 1929, että huumaantumisen kokemus näytti siinä kuitenkin melko erityislaatuiselta, sillä ekstaasi oli yhteydessä täysin vaatimattomaan selväjärkisyyteen! Hän tarkoitti, ettei rakkaus ollut surrealisteille lainkaan aistillisen, vaan henkinen asia.

Lady sinänsä ei ollut niin tärkeä. Lähemmäksi kuin fyysistä naista, surrealistit pääsivät, tyypillistä kyllä, tämän käyttämiä esineitä. ’Nadja’ oli siis avainromaani, jonka lukemisen tuottamaa shokki-kokemusta Benjamin vertasi lasitalossa asumiseen! Salaisuudet hävisivät, minän ja maailman rajat liukenivat. Juuri tällaista moraalista ekshibitonismia aikamme tarvitsee. Diskreettisyys on pikkuporvarillinen hyve, julisti Benjamin! – Mitä tulee tähän aikaan, sille on ominaista enää pelkkä säädytön vilauttelu. Mitä opittavaa meillä on missien paljastaessa ’sielunsa’ iltapäivälehdissä?

Benjaminia miellytti se, ettei surrealistien kirjallisuus ollut kirjallisuutta tavallisessa merkityksessä. ’Nadjakin’ oli melko huono romaani, eihän Breton, tuo kunnon medisiinari, ollut oppinut kirjoittamaan muuta kuin reseptejä. Surrealisti-ryhmän kirjalliset tuotteet koostuivat mainoslauseista ja dokumenteista, ne olivat huijausta, kirjallista varkautta, mielenosoitusta, mutta eivät kirjallisuutta. Surrealistien sanasalaatti muistutti kuitenkin, aivan kuin vahingossa, varhaisromantiikan suosimia fragmentteja, aforismeja ja vitsejä. Benjamin näki epäilemättä surrealismin jatkona varhaisromatiikalle. Myös sen ohjelman mukaan taide tavoitteli toista, ihmeenomaista todellisuutta. Romantiikan korkealentoisen Ihmeen tai Absoluutin tilalle tuli surrealismissa maallinen valaistuminen.

Kun surrealismi tunsi alunperin kiinnostusta kieleen, oikeastaan vain pannakseen normaalikielenkäytön pois viralta, niin miksi siitä tuli myöhemmin tunnusomaisesti kuvataiteen suuntaus? Benjaminin vastauksena on surrealistien suhde esineisiin. Surrealistit olivat mieltyneet esineisiin, tavallisina ja arkipäiväisinä. Massatuotanto kulutti esineiden auraa ja hienostuneisuutta. Esineissä ei ollut enää mitään, ne olivat kuluneet käytössä lähes näkymättömiksi. Silti ne Benjaminin mukaan ilmensivät pelkällä olemassaolollaan sitä luottamusta maailmaan, jota tunsimme lapsina! Esineissä oli pelastavaa voimaa, ne olivat modernin maailman viimeinen toteemipaalu, johon surrealisti uskoi saadakseen itselleen niihin liittyvän maagisen voiman.

Max Ernstin ja Réne Magritten taidetta voi ymmärtää edellisen perusteella. Kun kampa ja partasuti kasvavat levollisesti miehen mittaiseksi, kuten tapahtuu Magritten tauluissa, voi hyvin ymmärtää, mistä mies etsii luottamusta elämäänsä aamuisissa puuhissaan. – Mutta entä nykyisin? Eikö nykyaika pikemmin uuvu esineiden painon alle, joka on kaiketi pikemminkin keveyttä? Esineet, joille me yhä uhraamme kaiken, vievät meistä elämänvoiman!

Mutta maallinen valaistumien merkitsi myös pahuuden selvänäköistä kokemista! Tässä mielessä surrealisteja puhutteli se taidokkuus, jolla Fjodor Dostojevski kuvaili ihmismielen julmuutta romaanissaan ’Riivaajat’. Dostojevskissä heihin teki vaikutuksen se eloisuus ja voima, jolla ihmismielen julmuus toimii verrattuna hyvyyteen, joka näyttäytyy Dostojevskilla aina heikkona ja voimattomana. ’Riivaajissa’ surrealistien motiivit oli esitetty voimakkaammin kuin surrealisteilla itsellään, kirjoitti Benjamin. Psykoanalyysista surrealistit eivät olleet kuulletkaan, saati sitten Dostojevski itse.

Jos Dostojevski oli jo surrealisti avant la lettre, on surrealismia ollut ennen kuin liike antoi sille nimen Pariisissa 1920-luvulla. Mutta mitä se on tänään, täällä? Kiasman Yöjuna-näyttely tunkeutuu museon kokoelmiin surrealismi-nimikkeen avulla. Näyttelyyn on löytynyt museon varastoista joukko teoksia, joista jotkut edustavat lähinnä surrealistista tyyliä. Liikkeen energian ehtyessä se muuttui tietysti kaikkien tuntemaksi tyyliksi. Yöjuna-näyttely käy moneen kertaan taiteen kautta välittyneen tyylihistorian oppitunnista. Näyttelyn paino onkin siinä, että surrealisimin merkitys tunnustetaan vihdoin meilläkin. Benjamin totesi 1929 happamesti, että Saksassa kyllä riitti kaikki-tietäviä oppineita, jotka näkivät surrealisimissa vain pienen kirjallisen joukon pyrkimyksen hämmentää yleisöä. Näitä kaikki-tietäviä henkilöitä, jotka ovat kiistäneet koko liikkeen olemassaolon, on myös Suomessa ollut riittämiin aina näihin päiviin saakka.

Kiasman Yöjunassa kävijä saa kyllä turhaan etsiä maallista valaistumista. Katsojalle tarjotaan paljon hämäriä huoneita, joissa on mystistä ja muka-pelottavaa katsottavaa, jota edes pikkulapset eivät säpsähdä. Kun surrealistinen kokemus Ranskassa syntyi suurkaupungin symbolimetsässä, meikäläinen surrealismi on aidoimmillaan metsäsurrealismia. Outi Heiskasen harsoteltassa nukkuva hahmo ja sen taustalle heijastettu elokuva Bellini akatemian metsäperformanssista ovat näyttelyn aidointa antia: niissä näyttäytyy suomalaiselle tunnistettava toinen todellisuus. Varsinkin elokuvan jaksossa, missä nuoripari asustelee jossakin salomailla, kaukana järvellä sijaitsevalla lautalla.

Mutta entä surrealismin ahdistava kokemus? Yöjuna-näyttelyssä se löytyy yllätävältä taholta: Maaria Wirkkalan teos Ase, so what? (2002) on keskelle huonetta ampumajalustalle sijoitettu kivääri, jolla voi tähdätä takaseinän hyllylle asetettuja faija-Wirkkalan lasipulloja! Surrealistit eivät oikeastaan tehneet mitään taideteoksia, he harrastivat mielenosoituksia. Myös Wirkkkalan teos on aikamoinen mielenosoitus. Tulilinjalla sovinnainen maku, kuinkas muuten!