Pirkko Holmberg, Jenni Martikainen ja Harri Mäcklin 18.3.2010
”Järjestetty juttu”-kokoelmanäyttely Kiasmassa 26.3.2010 – 20.2.2011
Seuraava keskustelu tapahtui kolmen Helsingin yliopiston estetiikan opiskelijan kesken käytyämme Kiasman uudessa ”Järjestetty juttu” -kokoelmanäyttelystä. Usein harrastetun näyttelyiden yhteen niputtamisen sijasta kriitikot ja heidän ajatuksensa on tässä koottu yhteen luottaen keskustelun rikastuttavaan vaikutukseen. Keskustelu tuo esille senkin, että näyttelyarvostelut ovat aina jonkun näkökulmia, ja näkökulmia voi olla useita.
Johanna Lecklin: Story Café
Jenni: Kiasman kokoelmanäyttelyn teemana on järjestetty juttu. Mikä on järjestetty juttu? Mikä on aitoa, spontaania? Mikä taas lavastettua, kaavailtua tai jopa laskelmoitua? Onko taideteos aina jossain määrin järjestetty vai voiko se saada spontaanin, tapahtuman kaltaisen luonteen? Mistä varsinainen taideteos alkaa ja mistä sen sisältö muodostuu? Onko se siinä oivalluksessa, joka syntyy kun ymmärtää (tai ainakin luulee ymmärtävänsä) sen mitä taiteilija on halunnut sanoa? Vai voiko se olla itse teoksessa, sen muodossa tai sen väreissä?
Pirkko: Olet tainnut lukea Sontagia…
Harri: Kiasman kokoelmanäyttelyssä ”Järjestetty juttu” tarkastellaan tapahtumaa ja ollaan itsekin yhtä isoa tapahtumaa. Käsite paljastuu monimutkaiseksi: toisaalta koko museo näyttelyineen on jotain järjestettyä, toisaalta teokset, jotka tuovat ilmi yhteiskunnan, sosiaalisten roolien ja ylipäätään inhimillisen olemisen järjestyneisyyttä, ovat itsessään järjestettyjä tapahtumia, joihin katsoja ottaa osaa – tai joiden osaksi hänet pakotetaan. Näyttely pelaa katsojalla kuin pelinappulalla. Eikä se ole lainkaan huono asia.
Pirkko: Minustakin näyttelyn ripustus on tässä mielessä onnistunut. Kokoelmanäyttelyiden ensisijaisena tehtävänähän ei ole esittää uutta ja täräyttävää taidetta. Huomio keskittyy pikemminkin näyttelyn mahdollisiin filosofisiin teemoihin ja taidekasvatukselliseen tehtävään. ”Järjestetty juttu” -näyttely keskittyy teosten luonteeseen järjestettynä tapahtumana tai kohtaamisena, lavastetun ja spontaanin vaikeasti eriteltävään suhteeseen. Kuten monesti, nimi ei aina tunnu täysin elimellisesti liittyvän näyttelyn teoksiin, vaan vaikuttaa erilliseltä käsiteryppäältä.
Osallistuminen taideteokseen
Harri: Keskeistä näyttelyn teoksissa on osallistumisen käsite niin aiheena kuin teosten muotona: tapahtuma on jotain, johon osallistutaan, joten näyttelyyn valitut teokset joko kuvaavat osallistumisen tapahtumaa tai laittavat katsojan osallistumaan itse teokseen. Hilda Kozárin teokseen ILMA, Helsingin, Budapestin ja Pariisin tuoksu, kuten myös Jacob Dahlgrenin installaatioon The Wonderful World of Abstraction täytyy mennä sisälle, jotta ymmärtäisi mistä teoksissa on kyse. Johanna Lecklinin teossarjaan Story Café otetaan osaa toisella tavalla: taiteilija on kerännyt tavallisilta kaduntallaajilta tarinoita, joita esitetään kotoisaksi olohuoneeksi lavastetussa salissa näyttelyn loppupuolella. Näissä teoksissa kyseenalaistetaan raja katsojan ja kohteen välillä ja tehdään katsojasta osa teosta. Leikkisästi sanoen, on mentävä teokseen sisälle, jotta siihen pääsisi sisään.
Pirkko: Niin, on hassua, miten viime vuonna Turku-biennaalissa tylsäksi kokemani Story Cafe -teos herätti tässä kokonaisuudessa kiinnostukseni ja sai viihtymään.
Jacob Dahlgren
Jenni: Omaksi kokonaisuudekseen kokoelmasta nousevat muutamat hyvin elämykselliset teokset. Ne tarjoavat visuaalista oivaltamisen iloa ja herättävät innostusta. Etenkin Jacob Dahlgrenin teos The Wonderful World of Abstraction. Siinä pääsee fyysisesti kokemaan, mitä on uppoutua taideteokseen. Teos koostuu kehikosta roikkuvista sadoista erivärisistä silkkinauhoista. Niiden sekaan kävellessään suorastaan hullaantuu. Värien maailmaan uppoaa ja tuntuu että sinne voisi vain jäädä nautiskelemaan onnellisena täysin unohtaen ympäröivän maailman. Hauskaa on myös seurata sivusta näyttelyvieraiden reaktioita teokseen. Toiset astuvat ronskisti nauhojen syleilyyn, kun taas toisen epäröivät ja jopa epäilevät onko sekaan meneminen luvallista. Lasten vilpitön ja välitön suhtautuminen teokseen on kovin nautinnollista seurattavaa. Toivottavasti kokemus jää unohtumattomana mieleen ja saa heidät myöhemmin palaamaan taiteen pariin uudestaan.
Toinen vilpitöntä iloa herättävä teos on Pekka Syrjälän kookas veistos Ei. Ytimekäs ja useiden jopa pelkäämä sana on useissa tilanteissa tiukka rajanveto. Mitä tarkoittaa sanoa ei? Onko se lopullinen kieltäytyminen vai voiko sen vaikutusta pehmentää? Hauskaa kontrastia sanan merkitykselle tuo sen sulava ja kaunokirjoituksellinen muoto. Oivaltamista teos myös tarjoaa sijoituksellaan. Kun kyseiseen huoneeseen astuu, näkee ensin teoksen sivusta ja sitä ei hahmota. Kun teokseen eteen astuu, se saa muotonsa ja huomaa katsovansa sanaa. Loppu onkin sitten katsojasta itsestään kiinni.
Pekka Syrjälä: Ei
Pirkko: Näyttelykatalogin tekstissään Eija Aarnio, yksi kuraattoreista puhuu osallistavasta taiteesta seuraavaan tapaan: ”Osallistavan taiteen takana on käsitys aktiivisesta subjektista… Toiveena on emansipoitu, osallistuva subjekti, joka huomaa pystyvänsä päättämään omasta sosiaalisesta ja poliittisesta todellisuudestaan ja ottamaan yhteisöllistä vastuuta.” Tekstistä kuultaa vahva usko taiteen eettiseen vaikutukseen, taiteeseen ihmiskunnan kasvattajana. Siihen nähden näyttelyn ”osallistavat” teokset ovat melko mietoja: katsoja voi päättää, altistuuko teoksen hajuille tai kosketuksille vai ei, mutta mitään konkreettista muutosta maailmaan hän ei tee.
Harri: Päinvastoin, minusta katsoja pikemminkin saa itse teoksen aikaan ja tulee sen kautta tietoiseksi kokemuksensa maailmaa luovasta voimasta. Staattisesti etäältä katsottuna sen paremmin Kozarin kuin Dahlgreninkaan teokset eivät näytä juuri miltään, vasta kun astuu sisään, ne heräävät henkiin. Teoksissa ei niinkään ole kyse materiaalisista esineistä – muovikuplista tai silkkinauhoista – vaan tapahtumasta, kokemuksesta, joka koetaan, kun teoksen annetaan ympäröidä kokija. Taide on teoksen tapahtumista ja teokseen osallistumista. Tällöin korostuu myös taiteen kokemisen moniaistisuus, jota moni näyttelyn teos käyttää hyväkseen. Vaikka monen teoksen voisi nähdä käsittelevän katsomisen ja katsotuksi tulemisen suhdetta, näyttelyn perusvire vaikuttaisi viettävän poispäin perinteisestä, näköaistia korostavasta taiteesta. Tässä näyttelyssä taide koetaan ja siihen osallistutaan koko keholla.
Jenni: Hilda Kozárin erityisesti hajuaistilla pelaavat teokset muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden. Ensimmäinen työ ILMA, Helsingin, Budapestin ja Pariisin tuoksu, koostuu kuplista joiden sisällä avautuu yhdessä hajuvesisuunnittelija Bertrand Duchaufourin kanssa toteutettu edellä mainittujen kaupunkien kuvitteellinen tuoksumaailma. Yhteistyö lähti liikkeelle visuaalisuudesta ja kaupunkeja taiteilijalle edustavista asioista, mm. kokemuksista ja muistoista. Kuplien sisäpinnalla on myös nähtävissä videokuvaa kyseisistä kaupungeista. Sisään astuessa kupla ympäröi katsojan aivan omaan maailmaansa ja aistit avautuvat eri tavalla kuin jokapäiväisessä arkielämässä. Tuoksut ovat miellyttäviä, joskin herkkänenäisenä en pysty koko videon kestoa olemaan kuplissa. Ainoa häiritsevä asia oli, että videot näkyvät niin vaaleina valojen kohdistuessa kuplia kohti. Videota ei oikein jaksa keskittyä katsomaan ja uskon sen hieman vievän teoksen tehoa.
Hilda Kozari
Pirkko: Kozárin tuoksuvista muovikuplista ja heikosti erottuvista videoheijastuksista koostuva teos välittää mielestäni melko voimakkaasti estetisoidun vaikutelman eri kaupunkien tuoksumaailmoista. Esimerkiksi Pariisi on voimakkaan parfyymimainen ja elegantti, vaikka itse muistan Pariisista metrotunneleiden tunkkaisen camembertin löyhkän. Helsingin tuoksumaailma on tätä osuvampi merellisyydessään. Tietynlaista realismia on lähinnä Budapestille omistetussa tuoksukuplassa, jonka voimakas geraniolin tuoksu vahvistaa vaikutelmaa pikkukujien kylmänkosteista kellareista.
Jenni: Toinen Kozárin teos Vähemmistöpöytä ei avaudu aivan yhtä hyvin. Toki se on tuoksuineen myös mielenkiintoinen, mutta muistaakseni teoslapussa ei ollut mainintaa siitä että pöydän pinnassa olevat pilkut ovat pistekirjoitusta ja tarkoittavat sanaa ”minority”, joka taas tarkoittaa suomeksi vähemmistöä. Myöskään formaatti ei ole aivan yhtä hurmaava. Toki tärkeän asian äärellä tässä ollaan ja nostetaan olennaisia kysymyksiä esille mm. identiteetistä ja ihmisten ominaistuoksuista.
Pirkko: Huopapilkkujenhan piti tuoksua somalinaisten tyypillisesti käyttämältä parfyymiltä, jonka haistaakseen täytyi kuitenkin kumartua aivan lähelle huopapilkkuja. Pari muutakin keskeisen sijan saanutta teosta eivät mielestäni onnistu välittämään ideaansa katsojalle. Toinen niistä on Joachim Koesterin videoteos Monttumusiikkia, joka levittää äänimaailmansa, Shostakovitshin jousikvarteton no. 8 op 110, koko näyttelyyn. Se ei olisi haitannut, mikäli soittajat olisivat soittaneet hieman paremmin. Itse teoksen idea, jossa konsertin kuulijoiden ja soittajien roolit katsottavina ovat vaihtavinaan paikkaa, jää aika onnettomaksi kyhäelmäksi.
Jenni: Niinpä, plääh…
Pirkko: Toinen on Hannele Rantalan valokuvateos 47 lähtöä, jonka kuvat eri rautatie- ja lentoasemilta toimivat kyllä visuaalisesti, mutta kuviin sijoitetut laskostetut nenäliinat, joiden pitäisi viitata lähdön aiheuttamiin tunneliikutuksiin, eivät avaudu ilman taustatietoa. Ja vaikka teoksen taustoista olisikin tietoinen, anonyymisti ajelehtivat, roskaksi mielletyt nenäliinat eivät synnytä toivottua vaikutusta.
Harri: Eivät ainakaan minussa.
Katsominen ja katsottu
Harri: Abstraktimmalla tasolla useat näyttelyn teoksista tuovat esille paitsi teosten katsomisen, myös ylipäätään katsomistapahtuman osallistuvan rakenteen. Kohde – teos – ei ole vain jotain, jota katsottaisiin staattisesti etäältä, vaan itse katsominen on osallisuutta maailmaan, jossa katsoja ja katsottu yhdessä ovat olemassa toisilleen. Näyttelyä kannattaa kiertää pitäen mielessä ranskalaisfilosofi Maurice Merleau-Pontya (ja häntä on epäilemättä ajateltu näyttelyä rakennettaessa, tekeehän Saara Hacklin, yksi näyttelyn kuraattoreista väitöskirjaa Merleau-Pontyn ajattelusta).
Merleau-Ponty ajatteli – karkeasti sanottuna – että ihminen on kiinni maailmassa oman ruumiinsa kautta, ja että maailman merkitys ja muoto rakentuvat viime kädessä ruumiillisen olemisen kautta. Havaitseminen on Merleau-Pontyn mukaan mahdollista vain, koska ruumiillinen havaitsija on osa samaa maailmaa (tai maailman lihaa, kuten Merleau-Ponty asian ilmaisee) kuin se, mitä havaitaan. Näin Merleau-Pontyn mukaan havaitsija ja havaittu ikään kuin kietoutuvat havainnossa toisiinsa: havaitseminen on osallisuutta maailmaan havaitun kautta. Sattumoisin Merleau-Ponty kutsuu tätä havaitsijan ja havaitun yhteenkietoutumista kiasmaksi.
Salla Tykkä: Zoo
Jenni: Salla Tykän videoteos Zoo käsittelee tällaista katsomisen ja katsotuksi tulemisen yhteenkietoutumista. Siinä nainen kulkee eläintarhassa ja kuvaa kamerallaan eläimiä. Kuitenkin kamera seuraa myös häntä ja antaa viitteitä naisen sisällä yhä kasvavasta pakokauhusta. Naisesta itse tulee katsottu ja eläimistä uhkaavia ja jopa aggressiivisia. Tykkä käyttää elokuvallisia keinoja ja lataa teokseen vahvaa tunnelmaa musiikin ja leikkausten avulla. Väliin leikattujen uppopallo-ottelukuvien merkitystä jää miettimään. Vertautuvatko ne naisen omaan elämään? Kokeeko hän kovaa kilpailua omassa elämässään? Nainen on kuvattu pukeutuneena tyypilliseen toimisto- tai virastotyöntekijän asuun, siistiin jakkupukuun ja nutturakampaukseen. Onko elämä töissä kovaa? Mikä ajaa naisen itsensä lopulta veteen jopa pateettiselta vaikuttavassa teoksen loppukohtauksessa? Luovuttamallako kaikki sitten ratkeaa? Onko nainen sittenkin itse häkin sisällä omassa elämässään?
Harri: Katsomisen osallistuvaa luonnetta käsitellään useassa näyttelyn teoksessa, aivan erityisesti Salla Tykän Zoossa ja Hanna Haaslahden lentikulaarisessa teoksessa Mona Lisa sarjasta Paris Syndrome. Tykän videossa tiukkaan jakkupukuun ja nutturaan puettu nainen kiertää kameran kanssa eläintarhassa, ja välillä kuva sukeltaa seuraamaan uppopallo-ottelua. Teoksessa katsojan ja katsotun, pinnan ja pinnanalaisuuden, vapauden ja vangittuna olemisen dikotomiat kääntyvät päälaelleen: kuka teoksessa on katsoja, kuka katsottu – katsooko nainen eläimiä, vai eläimet häntä, vai museovieras heitä molempia? Vai katsooko museovieras teoksessa itseään? Mitä tapahtuu pinnalla, mitä pinnan alla – ja miksi nämä niin erilaiset maailmat kuitenkin vaikuttaisivat kietoutuvan toisiinsa? Ja kuka eläintarhassa on loppujen lopuksi kaltereiden sisäpuolella, nainen vai eläimet – ja kuka lopulta on pinnalla ja kuka pinnan alla? Tykän teos on mielestäni yksi näyttelyn keskeisimpiä ja ehkä myös hienoimpia. Teoksen monitahoisuus ja ovela elokuvallisten keinojen käyttö (Tykkä on Hitchcockinsa katsonut) sai ainakin minut antamaan anteeksi teoksen ajoittaisen ylidramaattisuuden.
Haaslahden teos nostaa esille samoja teemoja kuin Tykän teos, joskin hieman eri näkökulmasta. Teos on lentikulaarinen kuva – siis kuva, joka muuttuu tai liikkuu riippuen siitä, mistä kuvakulmasta sitä katsoo. Teoksessa on kuvattuna ihmisiä katsomassa (tai enimmäkseen valokuvaamassa) Mona Lisaa. Eri puolilta katsottuna kuvassa hahmottuu, miten ihmiset kansoittavat teoksen edustan, tönivät ja tuuppivat toisiaan, kuhisevat teoksen ympärillä, valokuvaavat ja katoavat ihmismassaan. Sitä, mitä he katsovat – Mona Lisaa – ei kuvassa kuitenkaan näy: kuvattuna on vain katsojat, ei heidän katseensa kohde – ja näin katsojasta on itse tullut toisten katsojien katseen kohde. Me katsomme ihmisiä katsomassa Mona Lisaa. Mielenkiintoisesti Haaslahden teos pakottaa katsojan kiertämään kuvaa samalla tavalla kuin kuvassa kuvatut ihmiset kiertävät Mona Lisaa: kuvan katsojan on toimittava samoin kuin kuvassa katsomansa toisen kuvan katsojat.
Oikea tapa olla
Harri: Toisella, ehkä yhtä abstraktilla tasolla, teokset tuovat esiin yhteiskunnan ja sosiaalisen elämän järjestäytyneen luonteen. Parhaiten tämä tulee ilmi Tero Puhan videoteoksessa Oikea tapa olla, jossa taiteilija toistaa kameralle tiettyjä jo kliseiksi muodostuneita fraaseja erilaisilla äänenpainoilla. Yhdessä ne paljastuvat välähdyksiksi jonkinlaisesta romanssista sen syntyhetkestä aina eroon ja ikävöintiin asti. Saman fraasin eri ilmaisutavat – herkkä, vihainen, karkea jne. – luovat ikään kuin palapelin, josta katsoja voi muodostaa loputtomasti vaihtoehtoisia rakkausdraamoja. Mielenkiintoista teoksessa on se, miten yksinkertaiset ilmaukset, kuten ”haluutsä kahvia vai teetä” tai ”tykkäsitsä?”, riittävät rakentamaan taustalleen yhtenäisen tarinan.
Kielen ja merkitysten on oltava jotain yhteistä, jotain ennalta järjestettyä, jotta sillä voisi ylipäätään kommunikoida – ja vain koska katsoja ja Puha pelaavat samoilla kielen ennalta järjestetyillä säännöillä, voi teoksen yksittäisistä osista rakentua koherentti tarina. Kuten teoksen nimikin antaa ymmärtää, Puhan teos pohtii myös oikeaa tapaa olla mies: pitäisikö – vai saisiko – olla miehekäs, neitimäinen, itsevarma vai arka? Ovatko ihmisen sukupuoliroolit ja hyväksyttävät käyttäytymismallit myös jotain ennalta järjestettyä, jotain, johon Puhan ja meidän muiden on vain mukisematta mukauduttava?
Jenni: Tuntuu jopa vaikealta katsoa toisen yrityksiä löytää oikeaa tapaa sanoa. Koko taideteos tuntuu aika raadolliselta. Eikö spontaanius ole tärkeämpää kuin suunnitelmallisuus ja valmiiksi hiottu esitys?
Antti Laitinen
Harri: Sama kysymys sosiaalisista malleista herää myös Marja Mikkosen teosta 99 vuotta elämästäni katsoessa. Siinä lyhyet, kolmeen lauseeseen tiivistetyt kuvauksen kertojan jokaisesta elinvuodesta piirtävät kuvaa ihmisen eri rooleista niin lapsena, aikuisena, vanhempana, puolisona, vanhuksena ja niin edelleen. Teos tuo ilmi, kuinka yhteiskunta ja ympäröivä maailma järjestävät ja ennalta asettavat ne ääriviivat, joiden sisällä ihmisen on elettävä elämänsä.
Jenni: Itsensä alttiiksi laittaminen nousee esille toisella tavalla Eeva-Mari Haikalan (Sumu, Tableaux vivants) sekä Antti Laitisen (Oma saari) videoteoksissa. Sumussa taiteilija seisoo paikallaan, kasvot kohti kameraa ja pikkuhiljaa kastuu sumusta aiheutuvasta kosteudesta. Teoksen kerrotaan olevan kommentti tai pikemminkin reaktio uutiseen joka kertoi sumun määrän vähenemisestä ilmastonmuutoksen edetessä. Itselleni se vertautuu samassa huoneessa olevaan Laitisen Oma saari teokseen. Molemmissa on vesi olennaisena elementtinä, ja taiteilija itse on molemmissa merkittävä osa taideteosta. Omassa saaressa taiteilija toimii hyvin fyysisesti. Hän rakentaa konkreettisesti oman saaren hiekkasäkeistä. Jopa hiekkasäkit hän on täyttänyt itse, niitä tarvittiin parisataa. Teoksesta nousee kysymys suomalaisuudesta ja miehisyydestä. Ja siitä ihanteesta joka usein liitetään itse, omin käsin rakentamiseen. Teoksissa vertautuu toisen staattisuus ja toisen lähes raaka fyysisyys. Molemmat ovat tietysti myös itse taiteilijoille hyvin fyysisiä kokemuksia ja ruumiillisia ponnistuksia.
Martin Munoz
Pirkko: Niinpä niin, lieneekö Laitisen teoksessa sitten kyse Suo-kuokka-ja-Jussi -tyyppisestä asetelmasta vaiko nykyaikaisen extreme -urheilijan vapaasta, mielihyvää tuottavasta leikistä… Eeva-Mari Haikalan Tableaux vivants – töiden estetiikka miellyttää minua herättäessään vanhan teostyypin henkiin uudella tavalla. 1800-luvun alun elävissä maalauksissa pynttäydyttiin viimeisen päälle esittämään vaikkapa jotain mytologista maalausta. Haikalan teokset eivät ole tällä tavalla tekemällä tehtyjä, vaan taiteilija on niissä asettunut näytille kaitafilmikameran eteen kuin jokin arkinen esine. Walter Martin ja Paloma Munoz ovat vähän vastaavasti lähestyneet perinteisesti kitschahtavia ja idyllisten kauniiden maidemien esittämiseen tarkoitettuja lumisadepalloja uudella tavalla.
Jenni: Martinin ja Munozin Matkaaja CLII, CLIII, CLXXVII on yllättävä teos. Kolme palloa, jotka ovat kuin matkamuistoiksi yleensä tarkoitetut lumisadepallot, sisältävätkin yllättäviä ja jopa karmivia maisemia. Yksinäinen kulkija metsässä joka on jäänyt kaatuneen puunrungon alle ja pariskunta joita yhdistää raskaat kahleet. Ne vievät ajatukset jonnekin yksinäisyyden ja matkanteon tematiikan ympärille. Voiko matkaa tehdä kahleiden välillä? Mihin päättyy ihmisen matka joka yksin metsässä jääkin puun alle? Mitkä ovat hänen viimeiset ajatuksensa? Ajatteleeko hän elämänsä ihmisiä ja sitä että on nyt yksin?
Jenni: Siitä mitä sanoit tuossa aiemmin kielen merkityksillä pelaamisesta, tulee mieleen myös toinen teos, joka nousee esiin kokonaisuudesta: Mikko Kuoringin Wall Piece with 200 Letters. Taiteilija asettaa näytille yhden sitaatin kerrallaan ja vaihtaa niitä tiuhaan tahtiin. Sitaatit on ”kirjoitettu” yksittäisin irtokirjaimin ja asetettu seinälle katsojien ihmeteltäväksi. Sitaatit taiteilija on itse poiminut kaunokirjallisuudesta, filosofiasta tai stand-up koomikolta. Mitä taiteilija haluaa sanoa näillä tietyillä sanoilla? Haluaako hän saada katsojat ajattelemaan, nauramaan, oivaltamaan? Hauska oli ainakin ”My fake plants died because I did not pretend to water them.” . Teokseen pystyy samaistumaan kaunokirjallisuuden suurkuluttajana ja kielen leikkisyydestä nauttivana henkilönä.
Mikko Kuorinki
Taide ja politiikka
Pirkko: Sasha Huberin teosprojektissa Rentyhorn/Agassizhorn estetiikka, etiikka ja politiikka sekaantuvat toisiinsa. Taiteilija näyttäytyy siinä eräänlaisena sankarina ja tasa-arvon esitaistelijana. Teoskokonaisuus vertautuu myöhemmin vuoden aikana esille laitettavaan virolaisen Kristina Normanin Pronssisoturiin, joka kritisoi sitä, miten virolainen media taannoisen patsaskiistan yhteydessä antoi julkisuudessa vironvenäläisistä kuvan räyhähenkisinä patriootteina. Pirkko Siitarin kyseisiä teoksia käsittelevässä artikkelissa pisti omituisena silmääni huomautus, etteivät teokset muka olisi normatiivisia eivätkä yrittäisi muokata katsojan mielipiteitä taiteilijan haluamaan suuntaan. Huberin teoksessa ei ole mitään ”esteettistä indifferenssiä”, taide on selvästikin välineenä ihmisoikeuksille eikä toisin päin.
Jenni: Sasha Huberin teos on kyllä selkeästi poliittinen. Moniosainen työ Rentyhorn/ Agassizhorn käsittelee sveitsiläissyntyinen luonnontieteilijä Louis Agassizin mukaan nimetyn vuoren tulemista taiteilijan toimesta uudelleennimetyksi. Agassiz ei ollut ainoastaan luonnontieteilijä, vaan myös rasisti, joka kannatti voimakkaasti rotuerottelua. Renty oli kongolaissyntyinen orja jonka Louis Agassiz kuvautti 1800-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa esimerkkinä rotunsa ominaisuuksista. Työhön kuuluu mm. Rentyn muotokuva sekä Agassizin muotokuva joka on brutaalisti ammuttu niitein vanerilevylle. Tämän muotokuvan yhteydessä, asian vastenmielisyydestä huolimatta, ei voi kun ihailla Huberin taidokasta niittien käyttöä, viivan ja rasterin luomista niittien avulla. Keskeisin osa on kuitenkin video siitä kuinka Sasha Huberin retkikunta käy helikopterilla vuoren huipulla pystyttämässä sinne Rentyhorn-kyltin. Koko teos on osa kansainvälistä ”Demounting Louis Agassiz” -komitean toimintaa, joka on mm. lähettänyt vetoomuksia vuoren uudelleennimeämisen puolesta.
Sasha Huber: Rentyhorn
Harri: Ehkä tämän näyttelyn voisi nähdä myös osana nykytaiteen alituista pyrkimystä kääntyä itsensä sisään ja löytää omat rajansa. Mitä taide lopultakin on? Ja mikä on teos? Ja mitä on luominen, esille asettaminen, katsominen, osallistuminen? Tavallisesti on totuttu ajattelemaan, että taidekenttä koostuu karkeasti ottaen taiteilijoista, teoksesta, yleisöstä ja taideinstituutioista. Vielä perinteisemmin on totuttu ajattelemaan, että teos on jotain, mitä katsotaan etäältä. Näyttelyn teoksissa nämä rajat kuitenkin kyseenalaistuvat, kun huomataan, että teos vaatii toteutuakseen katsojan osallistumista: vasta kokijan ja koetun välisenä tapahtumana teoksesta tulee taidetta.
Jenni: Minusta Järjestetty juttu- kokoelmanäyttely on kokonaisuudessaan aisteja ja ajatuksia herättelevä kokonaisuus, jonka soisi monen näkevän. Erityisesti niiden joiden mielestä nykytaide on kovin vaikeaa. Silmät ja aistit avoinna voi yhtäkkiä huomatakin asenteensa muuttuvan tai ainakin lientyvän. Voi myös havahtua ajattelemaan tämän maailmamme useita vaikeita kysymyksiä tai sitten vaikka vain innostumaan väreistä ja niiden voimasta. Omien ennakkoluulojen tuuletus tekee jokaiselle aina aika ajoin hyvää.
Harri: Viime kädessä koko näyttely ja museo itse paljastuvat järjestetyiksi jutuiksi. Ne ovat taiteen tapahtumisen paikkoja. Näyttely tavallaan etsii näyttelytoiminnan rajoja. Museon uusi johtaja Pirkko Siitari puhui nimityksensä jälkeisessä lehdistötilaisuudessa siitä, kuinka nykytaide vaatii katsojalta laajaa yleissivistystä. Täytyy myöntää, ettei uuden kokoelmanäyttelyn teema ehkä ole helpoin mahdollinen. Uskoakseni haastavuus on kuitenkin suoraan verrannollinen näyttelyn antiin, eikä kaiken tarvitse olla valmiiksi pureskeltua. ”Järjestetty juttu” nostaa esille monia ajattomia ja ajankohtaisia kysymyksiä, joista saa otteen vain jos uskaltaa ottaa osaa tapahtumiin. Kaikin puolin Kiasman uusin kokoelmanäyttely on hienosti järjestetty juttu.
(Dramatisoinut Pirkko Holmberg)