Rakkaudesta – sanasto tuleville vuosikymmenille. Mad House 4-13.6.2020. Työryhmä: Minna Haapasalo, Joona Lindberg, Jenny Mansikkasalo, Inari Pesonen, Emma Puikkonen, Heikki Tolin ja Johannes Vartola. Sanoja Utopediaan ovat kirjoittaneet: tutkija Elisa Aaltola, kirjailija Laura Gustafsson, runoilija Pauliina Haasjoki, tutkija Panu Pihkala, kirjailija Matias Riikonen, kirjailija Jukka Viikilä, toimittaja-kirjailija Hanna Nikkanen ja Rakkaudesta-työryhmä.
Cloudbody – an ecology of dreams #2 Mad House 9-18.6.2020. Konsepti: Liisa Pentti. siintyjä: Liisa Pentti. Äänisuunnittelu: Jouni Tauriainen. Visuaalinen kokonaisuus: Fabian Nyberg. Tuottaja: Inari Pesonen. Tuotanto: Liisa Pentti +Co.
Teos tulevaisuuden historiasta: Rakkaudesta – sanasto tuleville vuosikymmenille
Rakkaudesta – sanasto tuleville vuosikymmenille on Helsingissä Teurastamon ja Kalasataman alueella tapahtuva kävelyesitys. Ennen esitystä osallistujille jaetaan esitystaiteen talo Mad Housen pihalla pienet mp3-soittimet, jotka sisältävät kolme ääniraitaa: yhden kävelymatkalle Teurastamolta Kalasatamaan, yhden Kalasataman alueella kuunneltavaksi ja yhden paluumatkaksi. Ensimmäisellä äänitteellä osallistujalle kerrotaan Teurastamon alueen historiasta ja Kalasataman alueen tulevaisuudesta. Toisella ja kolmannella äänitteellä kuullaan työryhmän kehittämiä uusia sanoja jälkifossiiliselle aikakaudelle.
Helsingin itäiseen kantakaupunkiin kuuluva Kalasataman alue luo otolliset puitteet esitykselle. Nostokurkien täyttämän alueen on määrä valmistua vuoteen 2030 mennessä ja sinne kaavaillaan miltei yhtä paljon asutusta kuin tiivisti asutussa Helsingin Kalliossa tällä hetkellä. Toistaiseksi Kalasatama näyttää kuitenkin sepelin päälle rakennetulta lavastekaupungilta, jotenkin irralliselta, ikään kuin aika ei olisi vielä juurtunut sinne. Valmiit ja asutut talotkin näyttävät ohikulkijan silmiin vasta tulossa olevilta. Maisemassa on jotain havainnekuvamaista, ikään kuin sen lopullisuudesta ei vielä olisi varmuutta. Siksi Kalasatama on täydellinen ympäristö itsensä asettamiselle tulevaisuuden historiaan.
Teurastamon alueelta poistuttaessa mp3-soittimen nauhalta tuleva ääni kertoo tarkasti ja vähäeleisesti alueella 1900-luvulla toimineen teurastamon toiminnasta ja esimerkiksi siitä, kuinka eläimet tuotiin sinne junilla. Se kuulostaa karulta ja teurastamisen määrä absurdilta, mutta varsinainen sokki on se, miten pientä se on ollut nykyhetkeen verrattuna. Lihankulutuksen lisäksi muutkin äänitteellä kuultavat vertailut menneen ja nykyisyyden välillä ovat dramaturgisesti taiten rakennettuja. Niissä esitetyt mittakaavat ovat isoja mutta hallittavia, ne pysyvät jonkinlaisen arkijärjen piirissä eivätkä romahda saturaatioon, kuten helposti isoista muutoksista puhuttaessa käy. Esitys tuleekin osoittaneeksi, miten globaalista ilmastokriisistä puhuminen on pitkälti myös megalomaanisten mittasuhteiden sanallistamista ja ymmärrettäväksi tekemistä.
Kalasatamassa Teurastamolta saapuvaa osallistujajoukkoa odottaa pieni ELA-niminen kioski. ELA on eräänlainen tulevaisuuden kansaneläkelaitos, jossa osallistujien on täytettävä perintöselvitys-lomake. Lomakkeella tulevilta sukupolvilta voi pyytää anteeksi tai lähettää neuvoja tai terveisiä. Tätä vähän ehkä irralliseksi jäävää vaihetta ennen osallistujat saavat vapaasti liikkua Kalasataman alueella kuunnellen soittimistaan Rakkaudesta…-esitykseen laadittuja uusia sanoja ja niiden selityksiä. Omaksi spotikseni valitsin pitkän rantatien, josta oli näkymät hiilenharmaaseen Merihakaan.
Uudet sanat, tulevaisuuteen lähetettävät terveiset sekä Kalasataman keskeneräinen kaupunkiympäristö valottavat nykyisyyttä tulevaisuudesta käsin. Se aiheuttaa mentaalisen kallistuman, jossa kokemus historian jatkeena olemisesta muuttuu tulevaisuuden alussa olemiseksi – tulevaisuuden, jossa kaikki elollinen on toivon mukaan tasapainossa. Äänitettä kuunnellessa herää optimistinen ajatus, että ainakin osan tulevaisuudesta voi pelastaa jo pelkästään sillä, että uskoo siihen. Utopia on immanenttia, se ei kiellä tai ohita todellisia katastrofeja, vaan elää niiden kanssa rinnakkain. Joka hetkessä on pieni häivähdys utopiaa.
Rakkaudesta…-esityksen tulevaisuudelle ehdottama sanasto tuntuu nykyisestä koronakriisistä käsin ihanan maadoittuneelta, jotenkin juurevalta, melkein kuin sanat olisivat perua muinaisten kansojen kielestä. Esimerkiksi sanat änky, maarra tai autuumaa menisivät hyvin läpi niin sanotun vanhan kansan murresanoina, jos ne sellaisessa viitekehyksessä esitettäisiin. Kaikki esityksen sanat on koottu selityksineen Utopedia-nimiseen sanakirjaan osoitteeseen http://utopedia.fi/lue/. Olisi hauskaa, jos teos laajenisi jatkossa myös esityksessä olleen ELA-keskuksen fiktiivisille verkkosivuille.
Esityksen lopussa osallistujien palattua Teurastamolle jokaista kehotettiin ottamaan mukaansa yksi sana. Oma valintani oli sana jääjä, joka tarkoittaa muurien ja tulvavallien ulkopuolelle vapaaehtoisesti jäävää, evakuoinnista kieltäytyvää henkilöä. En tunnista itsessäni moista uhrautuvuutta, mutta samalla fossiiliset polttoaineet painavat jaloissani kuin betoniset saappaat, ja siksi esityksen jälkeen näin itseni hetkellisesti ikään kuin loittonevasta helikopterista käsin. Se ei silti tuntunut lainkaan traagiselta.
Unen ja valveen rajalla: Cloudbody – an ecology of dreams #2
Saavun Liisa Pentin Cloudbody – an ecology of dreams -sooloteoksen toiseen osaan tavallaan kesken, sillä en ole nähnyt teoksen ensimmäistä osaa, joka kantaesitettiin viime vuonna teatteri Viiruksessa. Helsingin Sanomien esitysarvion mukaan Pentti lukee ensimmäisessä osassa hämärässä loikoilevalle yleisölle tarinoita, jotka johdattelevat katsojat heidän omiin muistikuviinsa. ”[E]i laukkaamaan, vaan tuntemaan jotain kadotettua, jonka juuri ja juuri tavoittaa”, kriitikko Jussi Tossavainen kirjoittaa.(1) Teoksen ensimmäinen osa oli koreografia sanoille ja äänille, toisen osan materiaalia ovat etenkin keho ja liike.
Teos alkaa pienin elein, eräänlaisena heräämisenä, jossa esitystilassa makaava Pentti liikuttaa jäseniään vain vähän jos yhtään. Vähitellen tanssija nousee ja oikonee, mutta nyrjähtäneesti, ikään kuin hän ei heräisikään tähän todellisuuteen, vaan unen maailmaan. En malta olla vetämättä mielessäni yhtymälinjoja venäläisen Andrei Tarkovskin elokuvaan Peili (1975), kun Pentin hiukset valuvat hänen kasvoillaan aivan kuten elokuvan kuuluisassa unijaksossa. Onko esiintyjä hereillä vai unessa? Onko hänen mielensä täällä vai muualla? Esitys käsittelee erilaisia rajavetoja ja tämä lienee niistä ensimmäinen – tavallaan myös perimmäinen – vaikka toisaalta, eivätkö uni ja valve olekin molemmat yhtä todellisia, yhtä olemassa?
Jos raja mielletäänkin ohueksi saumaksi, joka erottaa toisistaan kaksi erillistä asiaa, niin Cloudbodyssa tuo raja paksunee ja hämärtyy, syntyy liukumia pikemmin kuin siirtymiä. Tanssija johdattelee yleisön rajan sisäpuolelle, paikkaan, joka ei kuulu viivan kummallekaan puolelle. Pentti esittelee yleisölle tilassa olevia pintoja ja tarkastelee niiden saumakohtia, miten ne rajaavat tilan eri alueisiin ja minkälaisia rajoja esitys luo yleisön ja esiintyjän välille. Pienellä sanojen pyörittelyllä kaikki menee lopulta solmuun, emme enää tiedä, mikä on sisä- ja mikä ulkopuolella, elämmekö omassa vai jonkun toisen unessa.
Esityksessä on kaksi voimakkaasti liikkuvaa kohtausta. Ensimmäisessä Pentti liikkuu jossain tanssin ja mimiikan välissä. Hän selvästi käsittelee kehollaan ja sormenpäillään jotain, mitä me emme voi nähdä. Jälleen kerran esitys vie katsojan rajapintaan, samankaltaiselle kuin unessa voi joku henkilö omata samaan aikaan kahdet tutut kasvot. Teoksen epilogissa Pentti tanssii vaelluskengät jalassa La Gatta Cenerentola -musikaalista tutun napolilaisten pesijänaisten tanssin. Huumaavan rytmisessä kappaleessa lauletaan ihanasta unesta, jonka näkijä herää juuri unen parhaalla hetkellä. Vaikka kyseessä on käsittääkseni pyykinpesijöiden laulu, saavat Pentin vaelluskengät sekä muu teoksen rajatematiikka minut ajattelemaan ruumiinpesijöitä, elämän ja kuoleman rajaa sekä unta sen metaforana.
Cloudbodyn monet ainekset ovat kaiken kaikkiaan huokoisia, niiden läpi voi melkein kävellä. En tiedä, missä vaiheessa esitystä huomasin seinällä olevat projisoinnit. Muistan kuulleeni kohtauksen Federico Fellinin elokuvasta La Dolce Vita (1960), sen, jossa Sylvia kahlaa Trevin suihkulähteeseen, mutta oliko se pelkkä ääni, vai sisälsikö tämä myös näyn? Projisoitu videokuva on himmeä ja utuisesti rajattu. Oikeastaan se muistuttaa sitä kuin katselisi avaimenreiästä toiseen huoneeseen. Tässä ei kuitenkaan ole mitään tirkistelevää, sillä katseen kohteena ovat oman menneisyytemme huoneet, ne joiden ovet aika on sulkenut, joihin näemme enää vain uniemme ahtaista raoista.
Teksti: Matti Tuomela
(1) Tossavainen, Jussi 2019. Liisa Pentti tuudittaa kerronnallaan katsojat muistoihin ja maisemiin – esitys on unenomainen retriitti. Helsingin Sanomat 21.9.2019.