Halu tekijyyteen – Jaetun tekijyyden mahdollisuudet

Kun aloitin kirjallisuuden opinnot, tekijä teki kuolemaa. Ranskalainen kirjallisuuden tutkijan ja semiootikko Roland Barthesin essee Tekijän kuolema, tekstin syntymä / La mort de l’auteur (1968) oli sysäys pohtia tekstiä tekstinä, monimerkityksellisenä ja monesta tekijästä lähtevänä. Teksti ei ollut enää vain kirjailijan tuotos. Tieteenalani uudesta käänteestä hämmentyneenä ja vaikutteille alttiina sanoin hyvästi tekijälle, jonka suruissa, parisuhdekiemuroissa, ryyppyilloissa ja aamupahoinvoinneissa, olin juuri oppinut biografisen tutkimuksen kursseilla teutaroimaan. Hyvästi hekumalliset hetket kirjailijan vuoteessa.

Nyt tuo kuopattu tekijä on jo jonkin aikaa tehnyt voimallista paluuta taiteen- ja kulttuurintutkimukseen samalla kun kasvava moninainen yhteisöllinen taidetoiminta kyseenalaistaa yksittäisen tekijän. Tekijyys muodostuu suhteessa yhteisöön ja nykyisin yhä enemmän ja konkreettisemmin yhteisön kanssa. Moni haluaa taiteentekijäksi ja yhteistekijyyden kautta se näyttää onnistuvan kevyesti. Taiteilijat haluavat kokeilla uusia tekemisen tapoja ja yhteisöllisyyden eetos kutsuu.

Kulttuurikriitikko Hanna Kuusela analysoi juuri keväällä ilmestyneessä teoksessaan Kollaboraatio. Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa (Vastapaino, 2020) aihetta monipuolisesti ja raikkaan kriittisesti. Kuusela kaivautuu ideologiakriittisesti yhdessä tekemisen ihanteisiin.  Erityisesti hän ruotii uskoa osallistumisen ja yhteisöllisyyden muutoksen tekevään voimaan. Kritiikittömässä uskossa osallisuuden voimaan onkin jotain hyvin naiivia. Osassa yhteisteoksia osallistuminen mielletään aivan liian helpoksi tavaksi käsitellä yhteisön ongelmia tai tuottaa osallisuuden kokemusta ja usein myös tekijyyttä. Olen Kuuselan kanssa samaa mieltä kollaboraatioiden löysästä ihanteellisuudesta, mutta näen yhteistekijyydessä myös mahdollisuuksia.

Jaettu tekijyys, joukkoistaminen ja yhteistekijyys

Jaettu tekijyys on erityisesti kuvataiteen kentällä käytetty käsite, joka puhuttaa niin taiteilijoita, kuraattoreita kuin tuottajia. Olen tehnyt viiden taiteilijan kanssa näyttelyn, jossa lähtökohtana oli jaetuttu tekijyys ja ennakoimaton lopputulos. Tämän kaltainen työskentelyprosessi vaatii paljon rohkeutta. Jaettavana ovat osaaminen, epävarmuus ja lopputulos. On luotettava kanssatekijöihin ja seurattava tilanteen kehittymistä, jottei teoksesta tule liiallisten kompromissien vuoksi vesittynyttä, ei-ketään-puhuttelevaa ei-kenenkään-teosta. Miten tämän kaltainen jaettu tekijyys [1] ylipäätänsä on mahdollinen?

Monitekijyys vaatii luottamuksen lisäsi valmiuksia. Vaikka aina valmiuksiakaan ei tarvita, tästä hyvänä esimerkkinä ovat Kuuselan teoksessaan kritisoimat joukkoistetut teokset, joiden kirjoittajia Kuusela vertaa prekariaattiin ja taiteen alihankkijoihin. [2] Hän pitää näitä teoksia myös usein kulttuurisesti merkityksettöminä. Joukkoistettuun tekstiin voi osallistua kuka tahansa, mutta usein lankoja pitää käsissään yksittäinen henkilö ja hän myös usein päättää lopputuloksesta.

Olen itse osallistunut visuaaliseen runoteokseen, joka toteutettiin globaalina kutsuna taiteilijavetoisesti. Teoksen luvattiin tutkivan yhteisöllistä luovuutta ja antavan osallisuuden kokemuksen. Kokemukseni oli hyvin samanlainen, miten Kuusela kuvailee kirjallisuuden avoimia kollaboraatioita: henkilökohtaista palautetta ei anneta, työsuoritus joko hyväksytään tai hylätään, työstä ei saa korvausta eivätkä kirjoittajat kirjoita yhdessä vaan kukin yksin oppimatta koskaan tuntemaan toisiaan, vaikka luvataan yhteistyötä ja osallisuutta. [3] Jäin myös täysin yksin teokseen liittyvien ajatusten ja tunteiden kanssa. Olin sen armoilla, mitä projektia johtava taiteilija hyväksyi teokseensa. Toisaalta se oli myös alusta asti selvää, ja minun on turha peräänkuuluttaa demokratiaa tai dialogia, sillä niitä ei edes luvattu.

Vaikka sattuma oli olennainen osa projektia, ja alussa myös itseäni kiinnostanut osuus, ei se loppujen lopuksi riittänyt tyydyttävään osallisuuden kokemukseen eikä tekijyyden tunteeseen. Kaipasin dialogia, jota en tiennyt kaipaavani. Vaikka teosta kutsuttiin yhteisteokseksi, en kokenut olevani sen yksi tekijä, vaan kuin työläinen, jonka tekstin pomo on vienyt omiin nimiinsä. Tai, kuten Kuusela kuvailee taiteen alihankkijoita, satunnainen avustaja, joka on vaihdettavissa koska tahansa johonkin toiseen.

Tietoisuutta ja omaa tahtoa pidetään osallisuuden osana, mutta Hanna Kuusela pitää erityisen hyvänä esimerkkinä kollaboraatiosta Karri Kokon Varjofinlandiaa (2005), joka on nettipäiväkirjoista koottu kollaasi suomalaisesta ahdistuksesta. [4] Onko siis osallisuus parasta silloin, kun tekijäosallistuja ei tiedä osallistuneensa? Onko niin, että yhteistekijyys on toimimatonta ja taideteoksen kokonaishahmotukseen paras on sittenkin vain se yksi taiteilijadiktaattori?

 

 

Ryömi, konti – jaettua tekijyyttä

Hanna Kuuselan monipuolisen yhteistekijyyden kritiikin innoittamana tarkastelen jo edellä mainitsemaani kokemustani taiteilijayhteisön toteuttamasta näyttelystä. Toteutimme Porin taidemuseoon näyttelyn Ryömi, konti – Viesti vauvuudesta (2019), josta toteamme:

Näyttely on jaetun tekijyyden synnyttämä. Näyttelyn taiteilijat ovat Porin lastenkulttuurikeskuksessa työskenteleviä kuvataiteilijoita, vauvat ovat vauvuuden asiantuntijoita ja omien liikeratojensa sankareita. Näyttely on toteutettu yhteisesti pohtien jaetun tekijyyden ja yhteisöllisen työskentelyn mahdollisuuksia. Yhteisönä on taiteilijoiden yhteinen työpaikka.[5]

Kyseessä on poikkeuksellinen taiteilijayhteisö, sillä sen perustana on kunnallinen kulttuurikeskus, jossa taiteilijat työskentelevät. Näyttelyn toteuttaminen syntyi osin työsuhteessa ja osin taitelijoiden ”omalla ajalla”.

Ryömi, konti -teos on kontattava installaatio, jonka toimintaan yleisö pystyy osallistumaan, mutta kyse ei ole yhteisötaiteesta. Mukana oli vauvoja, joita kutsuimme kanssatekijöiksi ja sitä he olivatkin omien reittiensä osalta, mutta kaiken suunnittelun takana olivat kuitenkin taiteilijat. Näyttelyllä halusimme tuoda kriittistä ajattelua ihmiskäsitykseen, jonka keskiössä on aikuinen, ja tehdä vauvuuden olotilaa näkyväksi taideinstituutiossa. [6] Vauva on, kuten esittelyssä toteamme, näyttelyn lähtökohta, keskipiste ja kokija. Näyttely on tehty kiertäväksi ja Porin lisäksi se on ollut esillä myös Jyväskylän taidemuseossa 2020.

Jaettu tekijyys oli meille menetelmä, jolla kokosimme eri taiteilijoiden tietotaidon ja pystyimme kokeilemaan jo kauan kiinnostanutta kokonaisvaltaista yhdessätyöskentelyä. Kuusela analysoi yhteistekijyyden houkuttavan taiteilijaa poliittisen merkityksensä, taiteilijuuden kehittymisen tai huomion vuoksi. Näyttelymme kiinnittyy näihin kaikkiin, mutta jaetun tekijyyden valinnan voimakkaimpana vaikuttimena oli halu kehittyä taiteilijayhteisönä. Olimme työskennelleet pitkään yhdessä, mutta emme olleet kokeilleet täysin yhdessä toteutettua teosta.

Kuusela suhtautuu kriittisesti ja yllättyneesti taiteilijan haluun löytää kollaboratiivisesta menetelmästä omaa subjektiivista taiteilijuuttaan kehittävää toimintatapaa. Kehittyminen taiteilijayhteisönä oli kuitenkin meille myös kehittymistä itsenäisinä taiteilijoina. Oletuksena ei ollut, että taiteilijat lopettavat oman taiteellisen toimintansa ja jatkavat yhdessätekijöinä myös työn ulkopuolella. Ilmeistä on myös, että ilman työyhteisöä osa meistä ei olisi tämänkaltaiseen kollaboraatioon osallistunut, sillä se ei ole osa kaikkien tekijäminää.

Ryömi, konti on yhtenäinen teos, jossa ei ole yksittäisen taiteilijan erillisosia. Kokonaisuutta ei voi ajatella moniäänisenä, jos sillä tarkoittaa kaikkien osallistuneiden taiteilijoiden oman äänen ja ilmaisutapojen näkymistä, sillä teos on estetiikaltaan eheä, yhteisten keskusteluiden tulos. Sen estetiikassa ja toiminnallisuudessa ei tingitty yksittäisen taiteilijan “suojelemiseksi”. [7] Moniääninen ja toisiin teoksiin viittaava teos on sisällöllisesti ja toiminnallisesti. [8]

Näyttelymme syntyi prosessissa ja näytti, miten erilaisista lähtökohdista teosta suunnitellaan ja miten erilaisia toimintatapoja eri taiteilijat käyttävät. Niin itsestään selvyydeltä kuin tämä kuulostaakin, niin on eri asia kuulla tai lukea jonkun työskentelytavoista kuin yhdessä luoda teosta ja todella kokea erilaisuus. Erilaiset työskentelyrytmit auttavat tai hankaloittavat teoksen syntyä, toiset haluavat loputtomiin pohtia ja toiset tarttua heti materiaalin. Erilaisille rytmeille on löydettävä tasapaino. Joskus se voi olla alistumista, usein myös uuden työtavan löytämistä ja omien maneerien huomaamista.

Yhteistoimijuus ja jaettu tekijyys vaativat toteutuakseen johtajuutta ja rakenteita. Ilman niitä mitään ei lopulta synny. Kuten Kuusela kirjoittaa, rakenne voi olla joustava ja vaihteleva. [9] Valtaa ja resursseja voidaan jakaa, mutta kollaboratiivisuudellakin on jokin rakenne. Usein nämä toiminnot mielletään kuitenkin johtajattomina, hierarkiattomina ja loputtoman demokraattisina.

Toteuttamamme Ryömi, konti -näyttelyn suunnittelu sisälsi osin työyhteisöstä tulleita valtarakenteita, osin osaamisalueisiin liittyviä. Yhteistyössäkin jollakin on oltava vastuu aikataulutuksesta ja asioiden etenemistä sovitusti. Vastuu lopputulemasta teoksessamme oli kaikilla, ainakin näin oletan. Uskon kaikkien tehneen parhaansa, vaikka toisinkin voi olla. Yhteistekijyys voi houkuttaa ”roikkumaan” mukana, se voi tuottaa ansaitsematonta meriittiä, jos mukana on valmiiksi meritoituneita taiteilijoita, tai taiteilija voi kokea tulleensa torjutuksi liian dominoivien tekijöiden keskellä ja jättää siksi oman panoksensa vajavaiseksi. Toisaalta toimintatapa tuo myös osaamisen kilvoittelua, ja harva haluaa menettää kasvonsa ja jättää osuutensa tekemättä.

Jaettu tekijyys vaatii sopimuksia

Jaetun tekijyyden kokeilu ei ole vaaratonta taiteilijayhteisössä eikä taiteilijakollegoiden kesken. Se voi tuhota hyvät suhteet, keskustelutavat voivat olla loukkaavia ja työskentelytavat uuvuttavia. Menetelmä on työläs, jatkuvaa keskustelua ja kuuntelua, ajatusten sanoittamista, jakamista, ja mielikuvien havainnollistamista ymmärrettäväksi. Yhteistyö voi olla myös latistavaa, mikäli jokin toimintatapa ottaa vallan, keskustelu voittaa materiaalisiin toimiin haluavat tai päinvastoin. Pitää myös olla valmis jakamaan. Kun jaetaan osaamista ja oma tapa sanallistaa ja ilmaista otetaan yhteiseen käyttöön, se todella vaatii valmiuksia. On myös varottava, ettei tilanne muutu hyväksikäytöksi, jolloin osa saa paljon ja joku on vain antavalla puolella.

Onkin hyvä, että etiikkaa pohditaan yhteisen tekijyyden toiminnoissa. [10] On oltava sopimuksia, jotta osallistujat eivät mene säröille tuotannon eri vaiheissa. Ja vaikka paljon puhutaan ja sovitaan, silti jää kosolti mahdollisuuksia väärinymmärrykselle ja sattuman satuttamiselle. Kirjailija Karo Hämäläinen on todennut, että yhdessä kirjoittamisessa jaetaan niin riski kuin menestys. [11] Jaetun menestyksen uhkana on, että maine lankeaa epäoikeudenmukaisesti vain yhdelle, joka on sosiaalisesti taitavampi, uskaliaampi tai syystä tai toisesta mediaa kiinnostavampi.

”Vastuuttomus” voi tuoda myös vapautta tekemiseen. Kun ei ole vain yksin vastaamassa lopputuloksesta, leikki ja kokeilu pääsevät enemmän valloilleen, onnistuessaan tämä voi vapauttaa taiteilijaa työssään. Hyvässä yhteistyössä myös tuetaan toisten jaksamista, annetaan taiteilijoiden paljon kaipaamaa palautetta ja kannustetaan. Jaettu tekijyys tai yhteistekijyys ei ole vain yksilötaitelijavallan kaatamista vaan mahdollinen työskentelytapa, jos toimintatavoista on sovittu, keskusteluyhteys säilyy ja tarkoitusperiä on pohdittu perusteellisesti. Ilman itsekritiikkiä yhteistekijyydellä on vaarana vesittyä taidepuuhasteluksi ja jopa Hanna Kuuselan esittämä kapitalismin syliin tipahtaminen.

Teksti: Päivi Setälä
Kuvat: Porin lastenkulttuurikeskus
Kirjoittaja on TaT, kuvataiteilija ja Porin lastenkulttuurikeskuksen opintovapaalla oleva johtaja, jota kiinnostavat tekijyyden ja yhteisön syntymät.

 

Viitteet

[1] Taiteellisella yhteistoiminnalla on monia määritelmiä: laajennettu tekijyys, yhteisöllinen tekijyys, jaettu tekijyys, monitekijyys, moniäänisyys, kollaboratiivinen toiminta, kollektiivinen toiminta, kollaboraatio, yhteistoiminnallisuus, ryhmälähtöinen toiminta, yhteistekijyys (mm. Kuusela 2020, Blomberg 2013; Kuuskorpi 2014; Lahdelma 2008).  Luonnehdinnat lähenevät niin yhteisötaidetta kuin osallistavaa taidetta sekä niiden moninaisia käsitteitä. Yhteistä näille muodoille on, ettei lopputulosta osoiteta yksittäisen tekijän luomuksena. On eri asia, onko yksittäinen tekijä teoksessa jossain ominaislaatuisessa ilmaisussaan tunnistettavissa.

[2] Kuusela 2020, 145.

[3] Kuusela 2020, 167.

[4] Kuusela 2020, 214.

[5] Näyttelyn taiteilijat ovat Annina Cerón, Kirsi Jaakkola, Sanna Pajunen-Kyynäräinen, Annukka Olli, Päivi Setälä ja Veijo Setälä. Näyttelytilaan ryömitään tai kontataan vauvaoven kautta. Vauvojen kohtaamiset ja liikeradat jatkuvat lattialle rakentuvassa veistostossa ja seinälle projisoidussa videossa. Veistokset ovat tyynymäisiä teoksia, joiden päällä voi kontata ja liikkua.

[6] Vauvan valta taidenäyttelytilassa on hänen kulkureiteissään. Kontattava installaatio antoi vauvalle mahdollisuuden liikkua.

[7] Ks Kuusela 2020, 122; Blomberg 2013, 33.

[8] Näyttely viittaa samassa tilassa vuonna 1998 esillä olleeseen Yukinori Yanagin Wandering Position -teokseen, jossa taiteilija seurasi muurahaisen liikkeitä. Toiminnallisesti katsojakokija voi ”käyttää” teosta haluamallaan tavalla; katsellen, kontaten, kokeillen, oleillen.

[9] Kuusela 2020, 129.

[10] Mm. Blomberg 2013; Kolu 2012, 173; Suhonen 2008.

[11] Kuuskorpi 2014, 228.

 

Lähteet

Blomberg, Kristian 2013. Yksinäisyys X yhteistyö. Tuli & Savu 72, Kollaboraatio, 25–34.

Kolu, Sini 2012. Devising, minä ja John Cage: tyhjän käsikirjoittamisesta. Teoksessa Paula Salminen & Elina Snicker (toim.). Jumalainen näytelmä: dramaturgisia työkaluja. Helsinki, Like, 168–180.

Kuusela, Hanna 2020. Kollaboraatio. Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa. Helsinki: Vastapaino.

Kuuskorpi, Taina 2014. Yhdessä luovuksissa. Teoksessa Karjula, Emilia ja Tiina Mahlamäki (toim.). Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena, 201–233.

Lahdelma, Tuomo 2008. Uudenlaiseen tekijyyteen. Teoksessa Juri Joensuu et al. (toim.) Luova laji. Näkökulmia kirjoittamisen tutkimukseen. Jyväskylä: Atena, 190-195.

Suhonen, Jarkko 2008. Ryhmälähtöinen käsikirjoittaminen – Devising kirjoittajan näkökulmasta. Teoksessa Juri Joensuu et al. (toim.) Luova laji. Näkökulmia kirjoittamisen tutkimukseen. Jyväskylä: Atena, 56–67.