Rakastan kiviä. Olen kerännyt ja kantanut niitä mukanani muutosta toiseen yli kolmekymmentä vuotta. En ole kiinnostukseni kanssa yksin. Kivien kerääminen ja niiden esteettinen asettelu on ihmisille tyypillinen harrastus. Kivi on ympäristömme arkinen osa, joka on muodostunut maaperän poimuttuessa ja sedimenttien puristuessa yhteen tuhansien vuosien saatossa. Kivet edustavat pysyvyyttä ja vakautta, niiden suojaan ihmiset ovat rakentaneet kotinsa. Kivet ovat toimineet pyhinä paikkoina ja ne ovat kuvanneet ihmisille merkittäviä asioita.
Tunnetuin varhainen kiviveistos on Itävallasta löydetty Willendorfin Venus. 25 000–30 000 vuotta sitten kalkkikivestä veistetty reilu kymmensenttinen hahmo on runsasmuotoinen, kiharahiuksinen nainen. Oletettavasti pienoisveistos on toiminut hedelmällisyyden symbolina, ja sillä on ollut merkitystä taikakaluna tai ihmisten uskomuksiin liittyvänä välineenä. Kivi on kulkenut inhimillisen kulttuurin mukana alusta saakka, ja on myös nykytaiteen materiaali, vaikka sen työstäminen vaatii nopeatempoisessa nykymaailmassa harvinaisen paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.
Nykytaide hiertää kuin kivi kengässä
Kivistä syntyi hiljan keskustelua Varsinais-Suomessa, kun Turun Taideakatemian koulutusjohtaja Timo Tanskasen tulevaisuuden työelämää ja sen muutosta käsitelleestä luennosta poimitut taiteen itseisarvoa kyseenalaistava ja nykytaidetta arvottava kommentti levisi luokkasalin ulkopuolelle. Sattumoisin kiviä oli parhaillaan esillä Turussa useassa näyttelyssä. Aiheen ajankohtaisuus aktivoi alueen kuvataiteen toimijoita ottamaan osaa keskusteluun ja tukemaan Turun Taideakatemian opiskelijoita, jotka tekivät kouluunsa mielenilmauksena kivi-installaatioita. Koulutusjohtaja Tanskanen perusteli sanomisiaan Turun Sanomille, ja korjasi, että taiteen itseisarvo on tärkeää Turun Taideakatemialle, vaikka koulun on toisaalta koulutettava taiteilijoita työelämää varten. Luennosta syntynyt pieni kohu on kenties paikallisestikin jo unohdettu. Se sai kuitenkin aikaan hiukan keskustelua kuvataiteilijan ammatista, koulutuksesta, taiteen itseisarvosta ja nykytaiteen luonteesta. Koska itselleni tärkeät kivet ovat olleet talven aikana paljon esillä näyttelyissä pitkin maata, tartun jälkimainingeissa Turun Sanomissa julkaistuun, luennolla kenties puolihuolimattomasti sanottuun lauseeseen: ” Jos galleriassa on joku kivi lattialla, niin en tiedä mikä sekin sit on.”
Lausahduksen on oletettu viittaavan Sari Palosaaren teokseen By your side, joka oli esillä vasta avatun Turun Taidehallin ensimmäisessä näyttelyssä Maan oikeus. Palosaarella oli laajempi teoskokonaisuus esillä Galleria Sculptorissa Time is Out of Joint -näyttelyssään viime syksynä. Vähäeleisen näyttelyn kiinnostavin osa olivat tuoleille ja pöydille asetetut kivet. Lattialle ja jalustoille asetetut kivet murtuivat päivien tai viikkojen aikana paineen vaikutuksesta, koska kiviin oli ruisutettu huomaamattomasti äänetöntä etanadynamiitiksi kutsuttua halkaisuainetta. Vakaana ja pitkäikäisenä pidetyn materiaalin halkeaminen oli teoksen kliimaksi, jonka nähdäkseen täytyi olla onnekas. Jo näyttelytilan aukioloajat rajasivat taideyleisön mahdollisuuksia osua paikalle oikeaan aikaan. Valtaosa yleisöstä kokikin teoksen käsitteellisenä ennen tai jälkeen halkeamisen. Halkeavat kivet ovat yksinkertaisuudessaan omaperäinen ja oivaltava esimerkki uusmaterialismista ja käsitetaiteesta nykykuvanveistossa.
Pessi Rautio kirjoitti Taide-lehden numerossa 5/2018 vaikeasta nykytaiteesta. Hän mainitsi keskeneräisyyden ja prosessien ideaalit asioiksi, jotka aiheuttavat suurimman kitkan nykyisen kokeilevan taiteen yleisösuhteessa. Samasta kitkasta lienee noussut Turun kivilausahduskin. Uusmaterialismin ontologiaan nivoutuva teoksien prosessimaisuus haastaa sen äärelle päätyneen yleisön. Kritiikki ja keskustelu aiheesta on tärkeää uusien taidesuuntausten ja sen pariin lukeutuvien yksittäisten teosten taiteellisen arvon hahmottamisen apuna.
Alicja Kwaden liikettä ja muodonmuutoksia kuvaavassa näyttelyssä Espoon modernin taiteen museo EMMA:ssa kivet ovat herättäneet ihastusta, eikä niiden ansaittua paikkaa museon lattialla ole kyseenalaistettu. Kansainvälisesti palkitun ja menestyneen taiteilijan teosten arvo on vakaa. Kwadenin kivet ovat myös pitkälle työstettyjä. Se on piirre, joka usein johdattaa keskustelun teosten esillepanon kaltaisista kysymyksistä muihin esteettisiin ja taiteellisiin sisältöihin. Graniittilohkareista muodostuva teos Trans-For-Men (Fibonacci) kiteyttää taiteilijan näyttelyssään esittämän haasteen havaintojemme ja ymmäryksemme suhteesta todellisuuteen. Kahdeksan kiveä näyttävät keskenään erilaisilta ja jopa vaihtelevan kokoisilta, vaikka ne ovat jokainen tilavuudeltaan samanlaisia. Fibonaccin lukujonoon perustuvana algoritmin avulla kivien malli muuttuu orgaanisista muodoista kohti geometrisia perusmuotoja. Kivijono asettuu osaksi kokonaisuutta, jossa toistensa reitteihin lomittuvien teosten installointi korostaa näyttelyn teräsvanteista puuhun lukeutuvia monipuolisia materiaaleja. Trans-For-Men-näyttelystä nousevien kokemusten ja kysymysten heijastaminen viime aikaisiin näyttelyihin on kannattavaa, koska siinä tiivistyvät nykytaiteessa paljon käsitellyt teemat niin materiaalisuudesta, kuin ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta. Kwaden teokset ovat harkittuja, viimeisteltyjä ja kauniita; niiden näkeminen voi auttaa katsojaa lähestymään nykytaiteen ilmiöitä myös muiden taiteilijoiden teosten taustalla.
Kiven aika
Laajin kiveä käsittelevä kuvataiteen näyttely Suomessa löytyy tällä hetkellä Mäntästä Serlachius Museosta. Kiven aika -näyttely esittelee Harry Kivijärven (1931–2010) modernististen veistosten rinnalla kuuden nykytaiteilijan teoksia. Näyttely levittäytyy luontevasti museorakennuksen ulkopuolelle ja nostaa esiin myös piirrettyjä luonnoksia suuritöisten veistosten takaa. Hyvin erilaisia teoksia työstävien taiteilijoiden näyttelystä muodostuu kivenveistoa rikkaasti esittelevä kokonaisuus.
Myös Kivijärven kivistä on keskusteltu. Erityisesti J. K. Paasikiven muistomerkki Helsingissä herätti aikanaan paljon kritiikkiä, ja teos teilattiin kutsumalla sitä ”kaameaksi patsasrumilukseksi”, ”kivimöhkäleeksi ja kertomalla että ”ei sitä ymmärrä” ja kysymällä ”mitä se esittää”. Näyttelyn yhteyteen tehdystä dokumentista esille nousevat teosta arvottavat sanat kertovat, ettei uutta luovan taiteen vastaanotto ei ole ikinä ollut yleisölle tai taiteilijoille kivuton prosessi. Kivijärven muotokieli on viimeistelty ja minimalistinen. Teokset lepäävät paikallaan jykevästi. Niistä huokuu taiteilijan materiaalin tuntemus. Hänen on sanottu kunnioittaneen työstämäänsä materiaalia paljon. Jopa niin paljon, että taiteilija ei ole halunnut pilkkoa kiveä pieneksi, vaan on käyttänyt kiven luonnollista muotoa lähtökohtana teoksilleen, tai odottanut, että joillekin hänen kivilleen koittaa niiden arvoinen tilaisuus toteuttaa niistä taideteos.
Materiaalin arvostaminen ja tunteminen välittyvät myös muiden näyttelyn taiteilijoiden kohdalla. Nostan heistä esiin Anne Koskisen ja hänen teoksensa Findling, jonka saksankielinen nimi tarkoittaa sekä siirtolohkaretta, että löytölasta. Lattialle levittyneestä kivimassasta nousee esiin hahmoja hienovaraisesti veistettyine kasvoineen. Koskisen käyttämät kivet ovat luonteeltaan arkisempia, pelloilta kaivettuja murikoita. Veistoksiin kuvatut hahmotkin ovat vaatimattomia, hylättyjä tyttölapsia, joita ei ole ollut tavanomaista ikuistaa työläällä menetelmällä vuosituhansia kestävään materiaaliin. Taiteilijoiden työskentelyä kuvaava dokumentaatio näyttää, miten Koskinen keskittyy veistämään kynttilän valaisemaa aluetta muuten luonnon muovaamassa kivessä. Jos Findlingin hahmoja tarkastelee posthumanistisesta näkökulmasta, ne herättävät ajatuksia kivestä olentona. Miltä tuntuisi olla tuo vuosituhansien muutokset läpi elänyt kivi? Mitä se voisi kertoa katsojalleen? Taiteilijakin puhuu teoksesta subjektina ja kuvaa työskentelyään keskusteluksi kiven kanssa. Hiotut muodot jäävät kiveen kertomaan ajasta, jona tehdyt päätökset pitkälti vaikuttavat siihen, kuka monenlaisista luonnonmullistuksista oletettavasti selviävää kiviveistosta katsoo kaukana tulevaisuudessa.
Kivi on kovaa ja kuollutta materiaa, mutta siihen on puristunut paljon elämää ja mahdollisuuksia. Kivi on säilyttänyt paikkansa sivilisaatiosta toiseen, muovautunut taiteilijoiden käsissä vuosituhansien aikana vaihtelevien esteettisten mieltymysten ja muiden kulttuuristen merkitysten mukaan. Kiven kautta voi yrittää ymmärtää ihmiskunnan historiaa ja nykypäivää, sen takia kannattaa mennä katsomaan gallerian lattialla olevia kiviä aina, kun se on mahdollista.
Outimaija Hakala
juttusarja esittelee mustekalan vuoden 2018 lopussa toteuttaman PROOSAMUOTOISEN TAIDEKRITIIKIN KIRJOITUSKURSSIN pohjalta syntyneitä tekstejä.
kritiikkisilta-työpajassa etsittiin uusia tapoja kirjoittaa raikkaasti ja kestävästi taiteesta. kurssin Opettajina toimivat FT, estetiikan tutkija Martta Heikkilä ja kriitikko Matti Tuomela.
Kiven aika -näyttely Serlachius-museo Göstassa 13.10.2018–14.4.2019
Alicja Kwaden Trans-For-Men EMMAssa 10.10.2018–28.4.2019
Sari Palosaaren näyttely Time is Out of Joint Galleria Sculptorissa 31.8.–23.9.2018
Maan oikeus näyttely Turun Taidehallissa 2.–24.2.2019
”Opiskelijat suivaantuivat Taideakatemian koulutusjohtajan puheista – Onko kivi gallerian lattialla taidetta?” Turun Sanomat 6.2.2019
”Miksi museoissa on kiviä? Taiteilijat vastaavat luennosta käynnistyneeseen keskusteluun” Turun Sanomat 7.2.2019