Riikka Haapalainen
Taiteen universaali suuruus on mennyttä päivää. Itse asiassa jo historiallinen avantgarde 1900-luvun alussa peräänkuulutti taiteen lopullista lakkauttamista tai vähintäänkin sen arvon latistamista työvälineeksi, jolla rakentaa yhteistä hyvää arjessa ja elämässä. Nykyään, kun kuka tahansa voi olla taiteilija ja taide itse voi olla melkein mitä, missä ja milloin tahansa, on taiteen käsite kääntynyt tyhjäksi. Sen voi käsitteenä kohdistaa liki kaikkeen ja siksi ei oikeasti mihinkään. Poikkeusaseman menetys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että taiteen potentiaali, muutosvoima, olisi menetetty. Tätä potentiaa on vain etsittävä taiteen sisältöjen sijaan pienemmistä, aineettomammista ja arkisemmista eleistä; siitä miten taide toimii ja minkälaista toimijuutta se synnyttää.
Nykyinen aktivistitaide elää ja hengittää samasta vallankumouksen hengestä, josta varhainen avantgardekin sai elinvoimansa. Se kyseenalaistaa valtavirran taiteen ja estetiikan samalla kun ottaa kriittisen suhteen taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Se pyrkii myös vimmaisesti radikaaliin hyvään, avokätisyyteen ja avuliaisuuteen – täsmäaseinaan monesti ilmaisena tarjottu ruoka ja juoma.
”Kaikesta ihmisille yhteisestä kaikkein yhteisintä on se, että heidän täytyy syödä ja juoda”, kirjoitti saksalainen sosiologi Georg Simmel esseessään Aterian sosiologia (Soziologie der Mahlzeit, 1910) ja täsmensi: ”Henkilöt, jotka eivät jaa keskenään mitään erityistä yhteistä intressiä, voivat löytää itsensä yhteiseltä aterialta. Tässä mahdollisuudessa, johon siis aina kytkeytyy myös aineellisen intressin alkukantaisuus ja läpikäyvyys, piilee aterian mittaamaton sosiologinen merkitys.” Aterioinnin vallankumouksellisuus on sen yksinkertaisessa ja yhdistävässä muodossa. Syöminen ja juominen yhdistävät kaikkia ja siksi sillä on vahva sosiaalistava kuten myös vallankumousta ja vastakulttuuria synnyttävä voima. Taiteilijat ovatkin varhaisesta avantgardesta lähtien orkestroineet yhteisiä aterioita, eräänlaisia äärimmäisen vieraanvaraisuuden osoituksia, joiden kautta kritisoida vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa: yhdessä aterioimisen muodon avulla voidaan muuttaa havaintoa arjesta ja synnyttää sellaisia kohtaamisia, jotka muuten olisivat mahdottomia eriytyneessä ja hajanaisessa yhteiskunnassa.
Minna Heikinaho: Ilmainen aamiainen (Kari ja Jyri), 1994. Kuva: Minna Heikinaho.
Minna Heikinaho: Ilmainen aamiainen (1994)
Nykytaiteen ehkä eniten viitattu taidemaailman muonittaja on thaimaalainen Rirkrit Tiravanija, joka muun muassa kutsui yleisönsä yhteiselle thai-ruualle galleriatilaan 1990-luvulla. Tiravanijan performatiivinen ja yleisöä osallistava ruuanlaitto oli osaltaan vaikuttamassa ranskalaisen kuraattorin ja taideteoreetikko Nicolas Bourriaud’n relationaalisen estetiikan havaintoihin. Relationaalisella estetiikalla Bourriaud kuvaili uudenlaista taidetta, jonka keskiössä ovat kiinteiden objektien sijaan ihmisten väliset suhteet, ja jossa vallitsevan rahatalouden järkiperäiseen vaihtoon pohjaavan logiikan ohittaa ihmistenvälinen halu jakaa.
Samoihin aikoihin, kun Tiravanijan curry-padat porisivat pohjoisamerikkalaiselle taideyleisölle, kutsui Minna Heikinaho Helsingissä kaikki syömään ilmaista aamiaista. Ilmainen aamiainen toteutui vuonna 1994 Heikinahon avattua Hakaniemessä tyhjäksi jääneeseen liiketilaan aamiaishuoneen muutamaksi kesäkuukaudeksi. Heikinahon epämuodollinen kahvittelu- ja kohtaamispaikka sijaitsi vilkasliikenteisellä Hämeentiellä, entisessä työläiskaupunginosassa. Aamiaishuoneen lähistöllä sijaitsi myös Pelastusarmeijan toimipiste, josta käsin jaettiin ilmaisia ruokapaketteja tarpeessa oleville. Tuona kesänä leipäjonoissa riittikin asiakkaita: elettiin yhtä silloisen Suomen historian pahinta taloudellista kriisiä, josta juuri Hakaniemen alueella kärsittiin keskimääräistä enemmän.
Muotona Ilmainen aamiainen oli hyvin tavanomainen ja tuttu. Se ei ehdottanut mitään uutta tai vallankumouksellista eivätkä sen toiminnot juuri eronneet ’muusta’ arjesta: liiketilassa tarjoiltiin kaikille aamiaista, mutta ilmaiseksi. Tuttu ja yksinkertainen muoto mahdollisti sen, että Ilmaisen aamiaisen ehdottamaan taideteokseen ei tarvinnut erikseen luoda suhdetta – taide toteutui, vaikkei aamiaishuoneessa käydessään olisi edes tiennyt osallistuneensa taideteokseen.
Kaupunkielämä on täynnä teatraalisia ja kaupallisia vieraanvaraisuuden näyttämöitä – kahviloita ja ravintoloita – joissa esitetään maksua vastaan vieraanvaraisuutta. Sosiaaliset suhteet, myös vieraanvaraisuus määritellään niissä rahan kautta. Myös Simmel oli havainnut, että kaikkea sosiaalista vuorovaikutusta kaupungissa määrittää raha. Hänen mukaansa raha pinnallistaa ja välineellistää ihmisten väliset suhteet. Siinä korostuu järkiperäinen laskelmointi joka pohjaa oman hyödyn tavoitteluun. Raha yhtenäistää, tekee asioista toisiinsa verrattavissa olevia. Kun raha on otettu pois ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, uudenkaltainen seurallisuus ja vieraanvaraisuus voi tulla esiin. Siten se, että Heikinahon aamiaishuoneella kaikki oli kaikille tarjolla ilmaiseksi, kumosi muualla kaupunkitilassa vaikuttaneen rahan ja kulutuksen logiikan. Aamiaistilan ilmaisuus, rahan poissaolo ja sen poissaolon läsnäolo ”ilmaisuus”-sanassa oli keskeistä. Se teki teoksen viitekehyksessä kaikki tasa-arvoiseksi ja poisti rahan ihmisiä erottelevan ominaisuuden. Ilmaisen aamiaisen potentia oli siinä, että ennestään tuntemattomat aamiaisvieraat kohtasivat vieraanvaraisessa tilassa toisensa ilman velvoitteita muuhun kuin olemiseen aamiaisen äärellä.
Rahan erotteleva logiikka kumoutui yhtäläisesti myös suhteessa Pelastusarmeijan hyväntekeväisyystyöhön, ilmaisen leivän jakeluun, jossa suurin ero on motivaation, toiminnan perusteiden ja erottelun tasolla. Pelastusarmeijan toimintaa leimaa aktiivinen kiinnostus hyvän tekemiseen, joka suuntautuu marginaaleihin – hyvää erityisesti tarvitseviin köyhiin, nälkäisiin ja vähempiosaisiin. Tällaista eroa tarvitsevien ja ei-tarvitsevien välille Ilmainen aamiainen ei tehnyt: se oli kaikille yhtäläisen avoin ja vieraanvarainen.
Siksi Ilmaisessa aamiaisessa korostui helposti havaittavan hyvän tekemisen sijaan sosiaalisuus. Tämän paljastaa sen nimikin: teos oli nimetty ilmaiseksi aamiaisateriaksi eikä esimerkiksi ilmaiseksi aamukahviksi tai kaurapuuroksi. Nimessä korostuu ateriointi – siis simmeliläisittäin ymmärrettynä ruokailun sosiaalistava, seurallinen puoli eikä ainoastaan leipäjonojen tapaan huoli siitä että kaikki saavat riittävästi ravintoa. Ilmaisen aamiaisen sosiaalisuus oli välittämistä ja huolenpitoa – kiinnostusta – vailla vastavelvoitteita tai erottelua. Siten teoksen tarjoama vieraanvaraisuus oli hiljaista: tuntemattomat pystyivät tulemaan aamiaishuoneeseen omiin oloihinsa sellaisen ehdottoman vieraanvaraisuuden alle, jossa vieras sai pysyä vieraana ja tämän vieraus koskemattomana.
Meri Linna ja Tuomo Tuovinen: Soppa. Oksasenkatu 11, helmikuu 2011. Meri Linna ja Tuomo Tuovinen: Soppa (2011)
Myös Sopassa talvella 2011 sai ilmaista ruokaa. Soppa oli taiteilijoiden Meri Linna ja Tuomo Tuovinen yhteisprojekti Oksasenkatu 11 -galleriassa, jossa vierailijoille tarjoiltiin ilmaiseksi soppaa ja yhdessäoloa. Prosessissa korostui spontaani tapahtumallisuus: ilmaiseksi jaossa ollut kasvissoppa ei ollut lopullinen päämäärä vaan samalla yksi lähtökohta jollekin muulle; se teki tilan ja mahdollisuuden jonkun muun – uusien ajatusten, hedelmällisten suhteiden, muutoksen – tulla esiin. Ja ainakin jotain tapahtui: videoscreeningien ja musiikin ohella Sopan alkemiassa yhteiskunnallisesti likainen, roskiin joutava ruoka muutettiin takaisin puhtaaksi. Soppa keitettiin aineksista, jotka oli saatu lahjoituksena ruokakauppojen roskistuomion saaneista ylijäämäkasviksista – siis myytäväksi kelpaamattomasta ja siten likaiseksi tulleesta roskatavarasta.
Antropologi Mary Douglasin mukaan lika on ainetta väärässä paikassa: likaa ei ole olemassa likana itsenään, vaan likaisuuden kategorian esilletulo edellyttää aina järjestelmää, joka hyljeksii siihen sopimattomia elementtejä likaisina. Vallitsevassa rahataloudessa ruuasta tulee syömäkelvotonta, siis likaista, kun siitä tulee myyntikelvotonta, eli kun ruokakauppiaat eivät enää kyenneet ruokaa myymään. Sopan raaka-aineet eivät siis olleet likaisia siksi, että olisivat olleet syömäkelvottomia vaan ne olivat likaantuneet toisella tavalla: koska ne eivät enää kuuluneet rahajärjestelmään ja sen luomaan yhteismitallisuuteen. Siten Soppa loi poikkeaman vallitseviin likaisen ja puhtaan ruuan kategorioihin, mikä vaati uudenlaista orientaatiota asiaan. Likaisesta tuli yhteisen sopansyömisen kautta puhdasta: siinä oli kyse paitsi vieraanvaraisuudesta myös yhteisöllisestä vahvistamisesta sille, että roska ei ollut roskaa muuten kuin taloudellisesti.
Meri Linna ja Tuomo Tuovinen: Soppa. Oksasenkatu 11, helmikuu 2011.
Jos siis moderni yhteiskunta perustuu rahan kaikkiallisuuteen, on siitä irrottautuminen edes hetkeksi kumouksellista. Se tuottaa dekonstruktiota, joilla toisaalta kriittisesti puretaan sitä mikä on olemassa ja annettua, ja toisaalta rekonstruktiota, jossa luodaan malli toisin tekemiselle tai rinnakkaiselle toiminnalle.
Forest Camp: Villa Nova (2006)
Vieraanvaraisuutta tarkoittava englanninkielinen sana hospitality on johdettu latinan sanasta hospes, johon sisältyy sekä isännän että vieraan, muukalaisen, käsite. Siten vieraanvaraisuuden ydin on aina kaksinapainen, se rakentuu isännän ja vieraan suhteesta, jonka dynamiikka toimii molempiin suuntiin. Esimerkiksi Jacques Derridan kuvaamassa ehdollisessa vieraanvaraisuudessa vieraanvaraisuus on aina sopeuttavaa: kutsun esittäjä asettaa ehdollisia sääntöjä ja tavoitteita sille, kuinka olla vieraana. Radikaali vieraanvaraisuus kuitenkin esittää vieraudelle ehdotonta avoimuutta molempiin suuntiin: myös isäntä on avoin vieraalta tuleville vaikutteille sallien tämän myös pysyä vieraana.
Taiteilijaryhmä Forest Campin Villa Nova -projektissa (2006) vieraanvaraisuuden toiminnalliset kategoriat, isännän ja vieraan roolit sekoittuivat. Villa Nova -projekti oli Helsingin Diakonissalaitoksen ja Kiasman yhteiskomissio, jonka tavoitteena oli synnyttää yhdessä asunnottomien päihdeongelmaisten miesten kanssa ympäristötaideteos miesten asukasyhteisön pihapiiriin Myllypuroon. Moninkertaisesti syrjäytyneet miehet taiteellisen yhteistyön kohderyhmänä oli haastava. Projektin suurena riskinä ja houkutuksena oli essentialisoida miehiä, jolloin päädyttäisiin sosiaalisten sisältöjen ’helppoon vaihtoon’, jota muun muassa Miwon Kwon on kritisoinut. Helpossa vaihdossa yhteisölliset prosessit aidon muutoksen sijaan vain vahvistavat vallalla olevia käsityksiä eivätkä haasta totuttuja ja tuttuja, siis helppoja, ajatus- ja toimintamalleja.
Forest Camp: Villa Nova, 2006. Kuva: Forest Camp.Jotta Villa Novan prosessi välttäisi asunnottomuuden representaatiot ja syntyisi aidosti miesten ehdoilla, taiteilijaryhmä päätti soluttautua miesten arkeen. Forest Camp leiriytyi miesten pariin grillaamaan makkaraa ja viettämään vapaa-aikaansa. Siten Forest Camp kaappasi asukasyhteisön tilan ensin itselleen ja omalle vieraanvaraisuudelleen. He kutsuivat isäntämäistä vieraanvaraisuutta hyödyntäen miehen grillimakkaran avulla vieraakseen, jotta tila avautuisi myös miehille itselleen ja he voisivat lopulta ottaa sen aidommin omiin nimiinsä, isännöidä sitä kuin kotiaan. Siksi Villa Nova -projektin ydin ei ollut lopullisen ympäristötaideteoksen syntymisessä vaan jo olemassa olleen tilan uudelleenjärjestelyssä vieraanvaraisuuden avulla: uudenlaisen toimintaympäristön avaamisesta laitostuneille päihdeongelmaisille, joiden arki muutoin oli sosiaalisen säätelyn ja tarkkailun alaista.
***
Yhteinen ateriointi radikaalina vieraanvaraisuutena on siis sosiaalisen yhteentulemisen muoto, joka ei tee eroa ihmisten välille ja joka asenteena murtaa kulutusorientoituneen ja rahan järjestykseen rakennetun arjen. Mutta: onko oikeasti ilmaista ateriaa? Ei ole, siinä missä Marcel Maussin mukaan ei ole pyyteetöntä lahjaakaan. Lahjan käsitteeseen on sisäänkirjoitettu ajatus vastavuoroisuudesta, antamisesta ja takaisin saamisesta: lahjaa ei ole ilman samanaikaista odotusta vastalahjasta. Näin ymmärrettynä ilmaisen aamiaisen, sopan ja makkaran syöneet ovat sittenkin jääneet aterioistaan isännilleen velkaa. Mitä tehdä tälle velalle? Fred Moten ja Stephan Harney näkevät velan puhtaasti rakentavana ja sosiaalistavana voimana, joka ehkäisee tehokkaasti yhteiskunnallisen status quon jämähtämistä ja vieraantumista. Velka tuo ihmisiä yhteen siinä missä velattomuus eriyttää ja yksityistää. Siksi yhteisen aterian arkinen taide ja sen ilmaisuus on radikaalisti sosiaalistava lahja ja muutosvoima.
Kirjallisuus
Bell, David 2007. The hospitable city: social relations in commercial spaces. Progress in Human Geography 31(1) 2007, 7-11.
Bourriaud, Nicholas 2002. Relational Aesthetics. Dijon-Quetigny: Les presses du reel.
Douglas, Mary 2000 (1966). Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi. Suom. Virpi Blom ja Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino
Kwon, Miwon 2004. One Place After Another: Site-specific Art and Locational Identity. Cambridge: MIT Press.
Mauss, Marcel 1999 (1923). Lahja. Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa. Suom. Jouko Nurmiainen ja Jyrki Hakapää. Helsinki: Tutkijaliitto.
Moten, Fred and Harney, Stephan 2010. Debt and Study. e-flux journal # 14 – March 2010.
Simmel, Georg 2005. Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895—1917. Suom. Tiina Huuhtanen. Helsinki: Gaudeamus.