Kun näin Mustekalan edellisen numeron pääkirjoituksen, ensimmäinen tunteeni oli hillitty kateus. Olisin itsekin halunnut päätoimittaa Kyberpunk-teemanumeron, vaikka en aiheesta paljoakaan tiedä. Olisin halunnut ottaa selvää kyberpunkin dystooppisista maailmoista ja viileästä retrofuturismista tai genren sarjakuvien 80-lukuun viittaavasta nostalgiasta. Halusin olla cool. Samaan hengenvetoon kuitenkin muistin, että kun minua pyydettiin päätoimittamaan Taidegrafiikka-teemanumeroa, ei kukaan kieltänyt kirjoittamasta kyberpunkista tai sarjakuvasta.[1] Taidegrafiikka on, paitsi toki äärimmäisen coolia, vain väline. Taidegrafiikan keinoin voidaan toteuttaa monenlaista taidetta tai painettua jälkeä, eivätkä taidegrafiikan eri menetelmät sido yhdenlaiseen ilmaisuun tai tiettyihin teemoihin.
Nykyään puhutaan paljon ”painetun taiteen laajentuneesta kentästä”[2], millä pyritään keskustelemaan taidegrafiikan mahdollisuuksista, prosesseista ja monista ulottuvuuksista. Vaikka taidegrafiikassa onkin aina kyse vedoksen suhteesta painolaattaan (ja kaikesta, mitä laatan ja vedoksen väliin jää ja mitä kaikkea yllättävääkin tuossa tilassa voi tapahtua), laajentunut kenttä mahdollistaa myös esimerkiksi itse prosessin tarkastelun.[3] Yksinkertaistetusti, taidegrafiikassa (laajassa mielessä) olennaista ei ole pelkkä valmis vedos vaan koko prosessi.
Oma suhteeni taidegrafiikkaan on ollut alusta lähtien varsin mutkaton. En koskaan ole kokenut itseäni erityisen taitavaksi piirtäjäksi tai intuitiiviseksi värien käyttäjäksi, mutta kun ensimmäistä kertaa vedostin monotypioita ja kuivaneulatöitäni Glasgow Metropolitan Collegen taidegrafiikkakurssilla, kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen.
Kiinnostukseni taidegrafiikkaa kohtaan oli herännyt jo aiemmin, kun opiskelin taidehistoriaa Helsingin yliopistossa ja kirjoitin gradua pohjoismaisesta symbolismista. Edvard Munchin voimakkaat tunnekuvaukset olivat mielestäni edukseen nimenomaan vedoksissa. Munchin tuotannossa tätä ilmiötä oli helppo tutkia, sillä hän usein toteutti samoista aiheita variaatioita eri tekniikoilla: maalaamalla, piirtämällä ja vedostamalla. Minua liikutti herkkyys, jolla Munch käsitteli teemoja ja esitti tunteita vedoksissa, ja kun myöhemmin opiskelin taiteilijaksi, pyrin samankaltaiseen herkkään tapaan esittää voimakkaita tunteita. Näin taidegrafiikka valikoitui, kuin huomaamatta, omaksi mediumikseni.
Vaikka näen itseni suomenkielisessä kontekstissa ensisijaisesti nykytaiteilijana, rakastan ja arvostan perinteistä taidegrafiikkaa. Nämä asiat eivät sulje toisiaan pois. Oma taiteellinen työni keskittyy tällä hetkellä ’nostalgian’ käsitteen tutkimiseen, ja taidegrafiikan perinteet tukevat tässä ajatteluani. Taiteessani keskeistä on ajan kulumiseen ja menneeseen sekä menetettyyn aikaan liittyvä tunnelataus, ja perinteisiin viittaavan estetiikan käyttö vahvistaa tätä ajatusta. Nostalgia on töiden sisältö, mutta myös tekniikka itsessään voi olla nostalgian kohde.
Taidegrafiikan on kuitenkin jossain määrin uudistuttava ilmastokriisin edessä. Meidän pitää miettiä, miten tehdä grafiikkaa perinteitä kunnioittaen mutta ympäristöä säästäen. Onneksemme uusia tekniikoita ja materiaaleja kehitetään jatkuvasti.
Taidegrafiikan menetelmissä korostuvat hitaus ja sen mahdollistama ajatusten työstäminen, prosessin ehdoilla tekeminen sekä yllätyksellisyys. Kun alkaa vedostaa, ei välttämättä tiedä, mihin lopulta päätyy. Tämänkin teemanumeron kirjoittajista lähes kaikki nostavat prosessin yllätyksellisyyden ja hitauden tärkeäksi osaksi taidegrafiikan viehätystä.
Taidegrafiikan menetelmät ovat usein siinä määrin aikaa vieviä, että jo valmiitkin ajatukset ehtivät muuttua ja kehittyä matkalla ajatuksesta laattaan ja laatasta painettuun jälkeen. Omassa työskentelyssäni olen usein huomannut, että vasta vedostaessa ymmärrän, miksi teos piti tehdä. Usein myös menetelmiin olennaisena osana kuuluvat virheet muodostuvat tärkeäksi osaksi teosta. Hidas kehitys korvaa usein spontaaniuden ja yllätyksellisyys suunnitelmallisuuden.
Tämä teemanumero näkee päivänvalon aivan vuoden 2021 lopussa. Ajankohta on osuva, sillä Suomen taidegraafikkojen liitto Suomen Taidegraafikot ry täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Taidegrafiikan monipuolisuutta on osaltaan ilmentänyt liiton 90-vuotista taivalta juhlistavan ”Viivan vuoden” näyttelyohjelma.
Athanasía Aarniosuo
Teemanumeron sisältö
Emma Peura kirjoittaa artikkelissaan ”Menetyksen parissa työskentelystä” viime vuosien Lokan tekojärveä käsittelevistä teoksistaan, kokeellisista työskentelytavoistaan sekä suhteestaan teosmateriaaliin.
Kari Yli-Annala kirjoittaa Martta Heikkilän ja Annu Vertasen toimittamasta, Taideyliopiston Kuvataideakatemian julkaisemasta taidegrafiikan teoriaa, historiaa ja nykyhetkeä käsittelevästä, monin tavoin ansiokkaasta antologiasta Printed Matters: merkityksen kerroksia. Hän lukee kirjaa rinnakkain Kuvataideakatemian vuonna 2017 julkaiseman, Päivikki Kallion toimittaman kirjan Siirtämisen ja välittymisen taide kanssa.
Mauri Aarniosuo tarkastelee taidegrafiikan representatiivisuutta Platōnin silmin. Artikkeli sisältää performatiivisen dialogin taidegraafikko Hannah Harkesin ja Platōnin hahmon välillä.
Ronya Hirsma vieraili Mari Hallapuron työhuoneella ja tutustui tämän työskentelyyn. Haastattelussa Hallapuro avaa ajatuksia Galleria G:ssä järjestämänsä näyttelyn ”Varjosta” takana.
Athanasía Aarniosuo käsittelee tammikuussa 2022 ilmestyvässä taidegrafiikkasarjakuvanovellikokoelmassaan ”The Nostalgia EP” kuvan ja tekstin suhdetta, nuoruusmuistoja ja ihmisen taipumusta kaunistella mennyttä aikaa. Sarjakuva-albumin viisikymmentä sivua on vedostettu käsin monotypiatekniikalla, eli jokainen sivu on myös uniikki vedos. Osana teemanumeroa julkaistaan ote teoksesta.
Viitteet
[1] Ks. esimerkiksi Brita Bennon dystooppista tulevaisuutta ja urbaania katastrofia kuvaavat etsaukset. Elektr. http://www.brittabenno.com/project/ruinenlust-lasnamagi/ 8.12.2021
[2] Kallio, P. ”Välissä ja vyöhykkeellä”, Siirtämisen ja välittymisen taide. Helsinki: Taideyliopisto; 2017.
[3] Tästä lisää Kari Yli-Annalan kirja-arvostelussa.