26.05.2006 Christina Griebel
Tsaikovski-konserttisalin rapuilla on palanen harmaata WC-paperia, huolellisesti taiteltuna, vastikään sitä on kannettu lähellä vartaloa, sitten se on kuitenkin luiskahtanut sisätaskun reiästä, sukkanauhoista, alushousujen kuminauhan alta. Pian joku kaipaa sitä; WC:ssä ei ole paperia. Pitkään käytetyt, hohtaviksi kiillotetut kengät astuvat viereen; kostea nahkapohja tarttuu paperiin ja vie sitä vähän matkaa ylöspäin, missä se irtoaa tullakseen piikkikoron lävistämäksi; korko kantaa sen aina sisäänkäyntiin saakka, pitää sen siellä; korko nousee viereen ja karistaa harmaan paperin ihonväriseen silkkisukkaan puettuun pohkeeseen. Minun kenkäni painautui juuri sen viereen; paperi jäi ristikkoritilän päälle, astun kynnyksen yli, pinnistäydyn univormuasuisen miehen ohitse; huudan ”adín biljét” ikkunaruudun aukkoon ja pidän henkilöllisyystodistusta edessäni, tukevasta kartongista valmistettua kirjasta, jonka kannessa on kultapainojälkiä ja monia leimoja ja allekirjoituksia, epäselvä lilanvärinen muste koukeroisesti leikatun mustavalkoisen valokuvan yläpuolella, joka näyttää minut tummahiuksisena, ripsittömine silmineni. Aukosta tulee naisen käsi ja tarttuu ruplanseteleihin; sitten se työntää paperipalasen raon läpi; siinä lippu on.
Ja soittajat tulevat mustavalkoisissa asuissaan; yksin ja ryhmissä, he pyörittelevät nuottitelineitään, säätävät istuintensa korkeuden, pyyhkivät kätensä, kuiskivat toisilleen. Hiljaiset äänet hapuilevat tilaan, jännittyneet kapuloiden huopapäät patarummun nahkakalvon päällä, viritysruuveja väännellään, suukappaleita kostutetaan, pasuunaäänikertoja kuljetaan läpi, leukatukia suorastaan temmotaan. Kapellimestari tulee esiin, kaikki soittajat nousevat ylös, istuutuvat jälleen ja he soittavat viuluillaan Shostakovitsia, niin nopeasti kuin pystyvät.
Myös lapsi kaakeliseinän edessä lähellä Teatraljanan metroaseman uloskäyntiä soitti niin nopeasti kuin pystyi; vihaisine katseineen, kulmakarvat yhteen rypistettyinä, suu kiinni nipistettynä; lapsi sahasi alttoviuluaan ja katseli niiden kenkiä, pohkeita ja housunlahkeita, joille hän näytti soittavan musiikkia, lapsi kylläkin soitti lihavalle miehelle, joka seisoi harmaassa puvussa hieman sivummalla eikä päästänyt lasta silmistään. Korot kolisivat viulukotelon luo, ruplat lensivät sisään, korot kolisivat eteenpäin, ja kerran lihava mies astui nopeasti lähemmäksi, otti kourallisen rahaa kotelosta ja laittoi ne housuntaskuun. Minä hidastelin, vääntelin kaulaani, jäin paikoilleni, käännyin ympäri, otin lapsesta kuvan ilman salamaa ja tarkentamatta kameraa ja juoksin pois, hänen perässään, jonka perässä aina juoksin, vuosikausia, hän oli aina nopeampi; hän oli jo päässyt uloskäynnin rapuille. Ulkona tuli ilta, oli painostavaa, autot vetelehtivät alas Tverskajaa, ajoivat ympäri ja jakaantuivat; vesiputoukset kohisivat ja uuden kulkuväylän ikkunoissa kalleudet kimaltelivat. Vaelsimme maneesin luona olevan aukion ympäri ja puhuimme ihmisistä; kerroin miehestä, jota hän ei voinut sietää, hän kertoi naisesta, jota en voinut sietää. Ruplia lojui maassa. Nostin joitain ylös. Hopeanväriset kymmenen ruplan setelit vuosilukuineen, jotka eivät olleet kaukana takana; vehnäntähkä ja tammenoksa ympäröivät kulmikkaan kymmenluvun ja toisella puolella kaksi kotkanpäätä ojentaa kielensä ulos. Kaksi päätä, kaksi kaulaa, kaksi siipeä, kaksi jalkaa, yksi pyrstö ja yksi vartalo. Ne lojuvat kuraraudan päällä, katukivien välissä, porraskaiteen päällä, metrovaunujen rimalattialla, penkkien alla puistossa ja niitä lojuu myös maneesin edessä olevalla aukiolla, jossa kumarruin miehen puoleen; minun piti jälleen juosta hänen perässään. Ruplan setelit heitetään pois tai hukataan niitä kaipaamatta, kuitenkin runsas kourallinen kolikoita riittää iltaisin olueen 24-tunnin kaupassa. ”Sinä laittaisit kätesi vaikka lätäkköön kymmenen vanhan ruplan vuoksi”, hän sanoi ja juoksi eteenpäin.
Hän juoksi eteenpäin, niin kuin hän eilen juoksi eteenpäin Izmailovo-puistossa metsätietä, joka johti pois maailmanpyörältä. Minä kyykin puun rungon takana, kuusenneulasten ja pyökinlehtien päällä, siellä oli käpyjä, nakerrettuja kävynkaroja; kuluneita kävynsuomuja. Muutamat värittömät ruohonkorret koskettivat pohkeitani. Nurmikuukunen pyöristi itsensä tomerasti; näin ruokamultaa sen suomuisella pinnalla ja keksin liittää siihen ummehtuneen hajun, joka nousi vastaani. Kekomuurahaiset ryömivät aina kenkiini saakka; maa jalkojeni alla näytti olevan liikkeessä. Hajonneet paperinpalat lojuivat juurien välissä, monet niistä olivat kuusenneulasten seivästämiä, toiset näyttivät vaeltavan; siellä lojui myös muovinen patruunanhylsy. Vesi kohisi ja höyrysi; asetin jalkani hieman kauemmaksi toisistaan, jotten pirskottaisi vettä kengilleni ja nostin vasemmalla kädelläni väljän housunlahkeen kokoon; oikealla tartuin niskaani, jossa otaksuin olevan hyttysen ja katsoin ylös ja näin puiden takana miehen, joka katseli minua ja toimin niin, että nostin housuni ja näin kauempana vasemmalla toisen miehen, joka tuli suoraan minua kohti ja minä juoksin ja huusin ja hän, joka oli mennyt joitain metrejä eteenpäin metsätiellä, hän katsoi hämmästyneenä ympärilleen ja kysyi ”Onko jokin hätänä?” ja minä huusin ”Tuolla on miehiä ja sinä vain menet eteenpäin!” ja hän sanoi: ”Kyllä, pitäisikö minun sitten jäädä viereen seisomaan. Ethän osaa edes pissata yksin.”
Menin yksin Pushkin-museoon. Minun piti päästä Matissen luokse, minun piti heti päästä Matissen luokse. Tulin metrosta ulos väärältä puolelta, satoi, ylitin kolme katua ja hyppäsin keskelle suurta lätäkköä. Jalat märkinä istuin sitten penkillä kattovalon alla, siellä oli eräs herra puku päällä, valvoja oven luona tuolilla, seinän takana kumipohjat kirkuivat. Kaikki pyöri. Sininen. Vihreä. Valkoiset paikat. Tuulensuojus. Vihreä. Tanssijoiden kädet kuvan kuvassa koskettivat maljakkoa, jossa oli kapusiinikrasseja, jotka eivät lainkaan kuuluneet kuvaan kuvassa; ne veivät luottamukseni, yhtäkkiä en voinut enää luottaa kuvaan, jota olin niin usein tuijottanut. Matisse oli tähän asti ollut järjestyksessä, mutta nyt olin huomannut kädet kapusiinikrasseja sisältävässä maljakossa. Minun piti järjestää kuva uudelleen ja aloitin katselemisen vasemmalta ylhäältä hapuillen, mutta maalatut kohteet olivat itsepäisiä, ne hyppivät riveiltä, joita vedin silmilläni, ne vaipuivat jälleen alas ja ne rekisteröitiin kahdesti tai ne liukuivat ylös ja unohtuivat. Aivan alhaalla oikealla sininen väri oli laimea: päälle maalattu kohde; ei enää erotettavissa. Ilman salaista kohdetta jotain olisi puuttunut.
He soittavat Shostakovitsia, kovaa ja nopeasti. On niin vaikeaa istua rauhallisesti. Jalkani ylettyvät vain juuri ja juuri lattialle, leveälle jännittynein reisin ja jäykin polvitaipein. Kun nostan jalan toisen päälle, housut liukuvat niin korkealle, että näkyviin tulee laastari, jolla olen korjannut alkavan juoksusilmukan. Myös puhdistamaton kenkäni roikkuu silloin liian ylhäällä; en halua, että se nähdään.
Puhdistamaton kenkä minulla oli jalassani jo päivällä; olin nostanut toisen jalan korkealle ja istuin sen päällä tuijotellessani pahviani. ”VICAL verenviljelymenetelmät. Sisältö suojattava kirkkaalta valolta.” Väärä kirjoitus. Oman kielen kirjoitus. Verenviljelypahvi oli odottanut minua ateljeessa; se sisälsi avaamatonta postia, valokuvia miehistä, joilla oli Marx-parta, ja kellastuneita kaavakkeita kyrillisin kirjaimin. Olen poistanut siveltimellä pölyn pahvista ja sittemmin istun joka päivä ja katselen sitä purkutalon hiljaisessa, korkeassa huoneessa, jossa on ruskeat, isokuvioiset tapetit, jotka monin paikoin kupristelevat kaameasti, kuplivat, repeilevät. Niiden takana on muita tapetteja. Pahvi on edessäni pöydällä ikkunan luona. Pyöritän sitä niin kauan kunnes valo ja varjot erottuvat yläpuoliskossa; jotkin ristiin menevät aaltopahvit pahvin pinnan alla erottuvat nyt aavistuksen verran tummempina kuin niiden ympäristö. Kulman, josta katson pahvia, pitää olla aina sama. Uurteet keskellä erotan hyvin selvästi. Uurteet minun puolellani ovat hyvin valaistut ja siten tuskin enää erotettavissa; uurteet, jotka osuvat ikkunalaudan varjoihin, ovat tummia eivätkä nekään ole melkeinpä edes erotettavissa. Kaiken käsittääkseni olin kuvitellut raitojen kulun mukaisen järjestelmän ja erotin näistä pahvin pinnan säikeiden mukaisesti neljä eri kirkkauden astetta kuvatakseni valoa ja varjoja pahvin uurteissa. ”Huippuvalo, puolivarjo, varjo, täysvarjo”, sanoin puoliääneen, jotten unohtaisi mitään ja kirjoitin kirvesmiehenkynällä huomioni suurelle pakkauspaperiarkille. ”Varjo, täysvarjo.” Yhtäkkiä hän oli siinä. Sanoi: ”Voisitko olla hiljaa, ole hyvä.” Sitten hän ei enää ollut siinä. – Joskus ilmaisu ”VICAL verenviljelyjärjestelmä” peittää palaset. Näissä tapauksissa kirjoitan sanan ”peitetty” kirvesmiehenkynälläni ruskealle arkille. Ja kirjoittaessani ”peitetty” sanon myös ”peitetty” puoliääneen. Kuulin viereisestä huoneesta hengenhaukontaa. Raivoavaa rätinää ja paperipallon törmäyksen puulattialle. Kiireisiä askeleita, oven pamaus, hän meni. Samaan aikaan ikkunan alla mies meni ohitse. Hän kantoi suhteetonta matkaradiota pussissa. Radio oli liitetty hänen päähänsä hirviömäisillä kuulokkeilla. Laitoin poskeni pöytälevylle.
Ankarat varjot tanssivat seinällä, kun avasin jälleen silmäni. Pääni oli painanut paperiarkkiin poimun; esittelin poskellani peilikirjoituksena katkelman ”täysvalo, puolivarjo”. ”Rakas, rakas, rakas, amore, amore”, olin eilen kirjoittanut pöydällä paperiarkkien alle; kimeä tytönääni lauloi tätä, aina kun radio kytkettiin päälle, hän lauloi lastenlorun, joka on täynnä rivoja vihjauksia ja sitten tulee: ”Rakas, rakas, rakas, amore, amore”. Join siemauksen teetä. Enää ei ollut mahdollista kuvata pahvia; valo tuli väärästä suunnasta.
Kirjoitin siis: ”Veriviljely”. ”Veriviljely”; kirvesmiehenkynä kellastuneiden kaavakkeiden takapuolella; aina vain ”veriviljely” takapuolelle. Maalasin pienen luvun jokaiseen oikeaan alempaan kulmaan, teroitin lyijykynän samalla alapuolella, lainasin kysymättä viereisen ja teroitin myös tämän puoliväliin. ”Veriviljely”; viljely määritti rajat; verta en välitä miettiä. ”Veriviljely”, kunnes oikeassa alakulmassa oli luku kuusisataa. Ripustin kaikki kuusisataa lehteä riippumaan. Pöydällä ja tuolilla seisten liimasin lehdet pakettiliimanauharullalla tapettiin niin korkealle kuin vain yletyin. Huone oli yhtäkkiä reliefi, valo leikki kaavakkeilla, se teki niistä norsunluuta ja pergamentteja. Otin jälleen kaikki kuusisataa lehteä pois, mutta rullat jäivät seinälle ja tekivät huoneesta tahmean ansan pölylle ja kärpäsille.
Ja he soittavat viuluillaan Shostakovitsia salissa, joka tuoksuu kiillotusvahalta, vanhoilta väliverhoilta, pölyltä, ei kuitenkaan hyviltä vaatteilta ja rikkailta ihmisiltä. Painan nenäni hetkeksi olkapäälleni, haistelen puseron kangasta, tämä ei ole minun hajuni, se on kurjan vaatekaapin haju. Monilla naisilla on pussi jalkojen vieressä; jotkin näistä jaloista turpoavat ahtaista avokkaista, toisista minulla on vaikutelma, että kengänkärjet on täytetty vanupalloilla, jottei liian suuri kenkä putoaisi, kun jalat nostetaan päällekkäin.
Löysin kellon, kun juoksin hänen perässään leveän Taganskaja-kadun yli. Nahkainen hihna oli varmasti juuri rikkoutunut; se oli vielä lämmin ja ihmisen, jolle kello kuului, käveli varmasti siellä edelläni, hän ei ollut pysähtynyt, ei kaivannut mitään, hän katoaisi pian metron sisäänkäyntiin. Kello oli kultaa, siinä oli kolme numerotaulua, yksi iso, jossa oli 12 tuntia ja kolme osoitinta, ja kaksi pientä taulua, joissa oli vain yksi osoitin. Sekuntiosoitin ei liikkunut; kello oli pysähtynyt törmäyksessä. Minun piti juosta edelleen, kuten aina, takana, puolihämärään. Matkalla alas monet ihmiset kiillottivat kenkiään pehmeillä rievuilla ja hienoilla harjoilla, jotka he ottivat esiin salkuistaan. Kiersin kultaista pikku ruuvia ja viisi osoitinta alkoi surista; ne riehuivat kuin hullut kolmella numerotaululla, kello ei tikittänyt, se rämisi, kuitenkin räminä hidastui ja myös osoitin ja ennen kuin rullaportaiden puoliväli oli saavutettu, kaikki osoittimet seisoivat jälleen kellossa, joka oli lämpimänä kädessäni. Päästin sen irti, en sietänyt enää kellon lämpöä, joka yhä vain oli peräisin vieraasta ihmisestä. Kello liukui kaiteen vieressä syvyyteen, hänen ohitseen, joka seisoi kolme porrasta alempana.
Ohjelmalehtisessä, jonka olen vääntänyt rullaksi, lukee Shostakovits. Murran lehtisen keskeltä, taivutan suoraan, murran vastakkaiseen suuntaan, taivutan jälleen suoraan. Pidän rullaa oikealla silmälläni ja nipistän vasemman kiinni. Valkoiset liljat ilmestyvät, sellofaanissa, vihreine silmukoineen. Ne ovat kaukana edessä käytävällä istuvan naisen sylissä. Voisinko piilottaa kukkien alle leveälle puserretun reiteni. Missä on muoviruusuni. Löysin sen eilen hautausmaalta, kasasta puutarhajätteitä jostain kahden haudan välistä. Siellä oli myös kolikoita, vanhoja kuparisia ja messinkisiä ruplia; hauta oli aivan niiden peitossa, toki koko rahamäärällä ei olisi voinut ostaa edes leipää tai olutta ja niin rahat lojuivat haudan päällä kuin juuri täytettyinä ja välkkyivät auringossa. Valkosipulia lojui toisen haudan päällä; muna kolmannen päällä. Kuvittelin mafiosoja, miten he tulevat tänne kauheisiin sukujuhliin ja suutelevat korkea-arvoista ruumista munien, valkosipulin ja kukkien välissä, juovat vodkaa hänen teoilleen, riitaantuvat ja ampuvat toisensa täällä hautausmaalla. Näin muoviruusun kohoavan jätekasasta. Minulle, ajattelin ja työnsin sen takin alle; olen varastanut sen, ajattelin hieman myöhemmin; kun joku näkee minut kukan kanssa, hän on sitä mieltä, että olen varastanut sen. Sulloin sen takkini alle ja näytin todella epäillyttävältä. Mikä piiloutuu pinnan alle. Halusin kuvailla muovikukan, lehti lehdeltä; olin kehitellyt järjestelmän, erottaakseni sanoilla valon ja varjot lehdillä. – Olen unohtanut ruusun; ensimmäiselle penkille, jolla olen eilen istunut.
Sen lisäksi löysin puolikkaan rotan tänään. Se oli takimmainen puolikas. Puolikas rotta makasi metron sisäänkäynnin luona Teatralnajalla, se makasi vasemmalla muurilla rappujen vieressä; me halusimme alas, oli Shostakovitshin aika. Alaston, musta häntä betonilla, kaksi erillään olevaa takajalkaa viisine kynnellisine varpaineen, puolikas vatsa, valkoinen pala selkärankaa, ulospaisuvat elinten jäänteet nestemäisinä ja kiinteinä, vaaleat ja tummat karvat toisiinsa sekoittuneina. Puolikas rotta tällä paikalla on epätavallista; aukio suihkutetaan joka päivä vedellä. Siksi olin hämmästynyt ja niin tämä nainen näki hänet ensin, kun nainen puhutteli miestä, häntä, joka ei ollut huomannut ruumista, häntä, joka aiemmin ei ollut nostanut yhtään rahaa aukiolla maneesin luona, häntä, joka yhtäkkiä ei enää juossut. ”Sinä täällä?” Naisella oli puuvillaliina kaulan ympärillä. Varmasti hänellä oli punaisia laikkuja sen alla. Puuvillaliinan nurkat piilottelivat vaaleansinisten lappuhousujen rintataskussa. Mies kysyi: ”Kuka sinä olet?” ja nainen sanoi ”minä se olen” ja mies sanoi ”En tunnistanut sinua!” Minä juoksin pois. Hetken vielä mies tukki minulta näkymän, sitten olin ohi, mutta puolikaan rotan ja vaaleansiniset lappuhousut vein mukanani, kun juoksin metroon ja Shostakovitshin luo.
Mitähän kissa on nähnyt kangaskassissa. Sen silmät olivat silmät sen omistavan vanhan miehen selässä. Se pisti raidallisen päänsä ulos kassista ja katseli vierailla silmillään taaksepäin; se nousi huojuen ylös ja laskeutui alas ja oli jo kauan sitten luopunut halusta paeta kassista; ja mihin, korkokenkien alla, autojen alla tai ilmojen halki kaikkien näiden kyyristyneinä itsekseen kävelevien ihmisten hartioiden ja päiden yli tiehensä, ja silti. Mihin se oli kiinnittänyt läpitunkevat silmänsä. Oliko se katsonut minua. Olenko myöntänyt, että enää en ole kuin tumma täplä kissan silmässä. Kuvittelen: kissa näki kahden nauravan tytön puraisevan suolakurkkua; se näki miehen, joka yritti myydä omatekoisia pääsylippuja ja se näki minut seisomassa konserttisalin edessä. Se näki, miten tuijotin maata ja miten katseeni vaelsi hitaasti portaita ylös ja se myös näki, mitä takanani oli. Vaihtaisin mielelläni paikkaa sen kanssa. Olla sen silmien takana ja katsella asioiden läpi. Mutta se on poissa ja se mitä haluaisin nähdä kissan silmillä, ei kissan silmissä ole tärkeää.
Ja he soittavat viuluillaan Shostakovitsia loppuun asti; odottavat suosionosoitusten päättyvän, nousevat ylös; nainen, joka istui käytävällä, vie liljansa eteen, kättelee, antaa suukkoja, soittajat istuutuvat vielä kerran, nousevat jälleen ylös ja menevät. Päätän varoa uloskäynnin luona WC-paperin palasta.
Suomennos Veli-Matti Saarinen