12.10.2007 Rude Mechanicals (USA): GET YOUR WAR ON Louhisalissa. Markku Nousiainen
Muistan istuneeni jokin aika sitten keskustelussa jossa aiheena oli poliittinen teatteri, tai oikeastaan se, miksi sitä ei juuri ole Suomessa. Täällä kun politiikka kaiken kaikkiaan on etäistä eikä tunnu sopivan taiteeseen. Amerikassa teatteri näyttää kelpaavan mainiosti epäkorrektiksi lyömäaseeksi, jolla valtapolitikan näennäisen korrektia mutta läpimätää retoriikkaa sopii löylyttää, toki hymy huulessa.
Rude Mechanicals, Get Your War On
Vaikka mielipide-erot amerikkalaisessa poliittisessa kentässä eivät ole oikeasti suuria, jakautuminen leireihin on sitäkin voimakkaampaa. Suomen perspektiivistä on ehkä vasta äskettäin alettu ymmärtää, Michael Mooren saaman julkisuuden myötä, että myös Bushin vastustaminen saa laajat mittasuhteet. Heikäläisittäin asiat on tapana sanoa suoraan. Kun teksasilainen teatteriseurue tulee Suomen vierailulle, luvassa on poliittista satiiria täyden laidan tykityksenä reilun tunnin ajan.
Eikä seurue edes epäröi sahata omaa oksaansa vitsailemalla, että koko Teksasin voisi itse asiassa myydä meksikolaisille. Esitys perustuu David Reesin sarjakuvaan, joka on ilmestynyt Internetissä lokakuusta 2001 asti (ne löytyvät osoitteesta http://www.mnftiu.cc/mnftiu.cc/war68.html). Esityksen viisi hahmoa ovat korostetun sarjakuvamaisia toimistorottia, kahvia kittaavia ja munkkipossua mussuttavia valkokaulustyöläisiä, jotka ikävystyvät työpaikallaan siinä määrin, että tappavat aikaansa haukkumalla Amerikan nykymenoa. Dialogi tapahtuu puhelimessa ja kahvipöydässä ilman sen kummempaa fyysistä ilmaisua, ikään kuin small talkina tavallisen palaveripuheen lomassa.
Esityksen sanallinen arsenaali ladataan suoraan katsojalle, rivissä seisovilla esiintyjillä on jokaisella välineenään piirtoheitin. Iskusanat ja leikegrafiikka-tyyliset kuvat animoituvat piirtoheittimestä toiseen esiintyjien taitavasti liikuttelemina. Mikä määrä kalvoja, mikä taitava koreografia! Esitys onkin eräänlainen yrityspresentaation parodia. Itse teksti saa iskevän muotonsa suoraan alkuperäisistä sarjakuvastripeistä. Olennaista ei ole näyttämölle syntyvä draama vaan sanalliset koukut. Viisi hahmoa jäävät anonyymiksi otokseksi valkoisesta keskiluokasta, heillä ei ole nimiä eikä juuri muuta persoonaa kuin se mikä tulee esiin karikatyyrisestä kauluspaitaolemuksesta. Iskevällä musiikilla ja motherfucking -sanailulla ryyditetty satiiri kertaa Bushin politiikan suurimmat mokat kronologisessa järjestyksessä, mutta esitys pysyy kasassa loppuun asti.
Rude Mechanicals, Get Your War On
Amerikan asiat tuntuvat toki kaukaisilta. Poliittinen satiiri tuppaa lisäksi vanhenemaan. Varsinkin esityksen alkupuolella käsitellyt WTV -hyökkäyksen aikaiset, kuusi vuotta vanhat kiemurat aiheuttavat jonkinlaista muistin pinnistelyä. Tarinan pääkonna Bush on tiedossa mutta sivuhenkilöt ehkä konnan apuria Donald Rumsfeldiä lukuun ottamatta meikäläisittäin melko outoja. Vaikka Bush-kritiikki tuntuu jo melkein loppuun kalutulta vitsiltä, jutun hyytävä pointti on se, että amerikkalaiset elävät edelleen tämän vitsin keskellä. Lähimenneisyyden sorkkiminen on siis aiheellista.
Loppujen lopuksi poliittinen satiiri jäi esityksessä tavallaan sivuosaan, toisin kuin ehkä alkuperäisessä sarjakuvassa, joka tuntuu saaneen kimmokkeensa suoraan suuttumuksesta. Eihän kukaan oikeasti jaksa tuolla tavalla räksyttää? Tärkeintä on toki tehdä hyvä show. Bushin arvostelu toimii loistavana lähtökohtana katsojien agitointiin ja katsojakunnan yhteisen identiteetin kasvattamiseen. Se on kuin taikinaa jota voi velloa loputtomiin.
Mutta esitys kuvastaa laajemminkin sitä, mitä tavallinen amerikkalainen tiedostava pulliainen voi tehdä. Vaihtoehdot ovat joko nyhvätä omassa älyllisessä lokerossa tai ryhtyä michaelmooremaiseksi systeemin narriksi. Suuren valtaetäisyyden maassa ei näiden lisäksi jää muuta mahdollisuutta kuin turhautuneisuus. Eikä narriksi ryhtyneiden tarvitse edes rakentavasti yrittää muuttaa systeemiä, riittää että he ärsyttävät.
Kirjoittaja on mediasuunnittelija ja -taiteilija.