12.10.2007 Todellisuuden tutkimuskeskus LUMO – Esitys uudesta työstä, Kulttuuritehdas Korjaamo. Markku Nousiainen
LUMO -esityksen kertojahahmo esittelee katsojille kuvitteellisia maalauksia. Kaksi apulaista nostaa ilmaan suuren valkoisen kehyksen, jonka läpi näkyy kulttuuritehdas Korjaamon tyhjää taustaa. Yleisö keskittyy tarkastelemaan ”Opportunisti” –nimistä teosta.
Leikimme ilmeisesti Keisarin uusia vaatteita, kuitenkin sillä erotuksella, että tällä kertaa katsojan tehtävä on hyväksyä ja kuvitella. Hetkeä myöhemmin kuvittelemme suureellisen kattofreskon, kertojan pateettisena pitämän lattiamaalauksen, sekä veistoksen, josta paljastuu hämmentäviä eroottisia piirteitä. Seikkaperäinen selostus muistuttaa näkövammaisille suunnattua taideopastusta.
Kuvitteellisista teoksista, jotka on sijoitettu entiseen raitiovaunuhalliin LUMO-esitys etenee toiseen aiheeseen, työn tarkasteluun. Haastateltavaksi haetaan itse Karl Marx pahvikuvan muodossa. Kertojahahmo esittää Karlille kiinnostavia työn luonteen muuttumista koskevia kysymyksiä, mutta Karlin vastaukset jäävät kutkuttavasti ilmaan. Kehyksille löytyy uudestaan käyttöä, kun yleisö tarkastelee esiintyjiä sekä ilman kehyksiä että niiden läpi. ”Täällä kehyksissä tuntuu turvallisemmalta”, yksi hahmoista summaa kokemuksensa.
Esitys huipentuu kolmen työvälineen: lapion, akkuporakoneen ja näppäimistön demonstraatioon. Valkoisiksi maalatut, pelkistetyiltä taide-esineiltä näyttävät työkalut saavat uuden merkityksen, kun demonstraatiosta tulee muotinäytös. Yläosattomat mannekiinipojat elehtivät rokkitähden elkein ja hivelevät kuvitteellisella catwalkilla fetisseiksi muuttuneita työkalujaan. Mitähän Karl tähän sanoisi?
LUMO
LUMO -esityksestä kerrotaan etukäteen, että se käsittelee sekä taiteeseen että työhön liittyviä kysymyksiä: mm. kysymyksiä siitä, mikä on taideteos, ja miten työn kuva on muuttunut vanhasta työstä uudeksi työksi. Itselleni ei täysin auennut, miten nämä kaksi teemaa liittyvät toisiinsa muuten kuin kehystämisen kautta. Samoin kuin taiteessa teos voidaan määritellä kontekstin tai kehysten (joko kuvitteellisten tai konkreettisten) kautta, nykyajan työelämässä monitaituri-pätkätyöläisen identiteetti vaihtelee usein tilanteen mukaan.
Tämä näkökulma havainnollistui lopussa, kun varsinainen esitys oli jo ikään kuin päättynyt ja kolme esiintyjää juttelivat epämuodollisesti kommentoiden esitystään. Yksi esiintyjistä ilmeni siviiliammatiltaan asianajajaksi. ”Mutta enhän minä täällä ole asianajaja”, hän totesi.
Arkipäiväisten esineiden kehystäminen taideteoksiksi on itse asiassa jo situationistien 1960-luvulla käyttämä tekniikka, kuten LUMO-esityksessä todettiin. Myös Todellisuuden tutkimuskeskus on käyttänyt aiemmin tätä lähestymistapaa, mm. Helsinki by Night – bussiajelussa, jossa omaa kotikaupunkia sai katsoa turistibussin ikkunasta uusin silmin. (Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä kehystämisestä, sillä teatteriryhmän jäsenet muuttavat öisen kaupungin surrealistiseksi, faktaa ja fiktiota yhdistäväksi kuvaelmaksi.) Asetelma muuttuu haastavammaksi, jos itse kehystetty objekti puuttuu, ja esillä on pelkkä kehys, kuten LUMO -esityksen taidekepposessa, tai jos katsojalle annettaisiin tehtäväksi tarkastella todellisuutta ilman kehyksiä.
Vaikka elämmekin todellisuusbuumia (sekä tosi-tv:ssä että nykyteatterissa), todellisuus ilman jonkin kokijan valitsemaa näkökulmaa, kehyksiä tai rajausapparaattia ei tunnu yleensä kiinnostavalta. Meillä nykyajan katsojilla ei ole juuri kykyä haltioitua todellisuudesta sinänsä. Kuitenkin juuri todellisuus rajattuna eräänlaiseksi spektaakkeliksi näyttämölle tai katsojan mieleen tuntuu olevan yksi teatterin tämänhetkisistä kehityssuunnista.
LUMO -esityksessä rajauksen kohteena on työ, tarkasteltuna toisaalta hieman ylimalkaisesti yleisellä tasolla, ja toisaalta kiinnostavammalla henkilökohtaisella tasolla, jossa itse teatteriseurue ja esityksen tekoprosessi nousevat esimerkiksi uudesta työstä.
Itselleni merkityksellisimmäksi nousi yllättäen itse esityspaikka, raitiovaunuhallista kulttuuritehtaaksi muutettu rakennus, joka konkretisoi uuden työn käsitteen ja muodosti esitykselle täydellisen kulissin. Pelkkä tyhjän avokonttorin kuvitteleminen työn ja kiireen keskellä sai mielikuvitukseni laukkaamaan. Korjaamon baarista kantautuneet vaimeat hälyäänet loivat esityksen ääniraidan, joka muistutti, että kyse ei ole vain työstä vaan yleisemmin eri elämänalueiden sekoittumisesta ja saman toiminnan ymmärtämisestä milloin hyödyn, milloin huvin, milloin taiteen kautta.
Kirjoittaja on mediasuunnittelija ja -taiteilija.