Ajatuksia kehollisesta installaatiosta
HILJAISUUDEN POLITIIKKA
Kun yksi aisti riistetään, muiden merkitys korostuu. Kun muut aistit nousevat hallitsevampaan asemaan, niistä tulee tietoiseksi. Kun niistä tulee tietoiseksi, tajuaa kysyä itseltään: Mikä on aistimusteni valta kokemuksissani ja havainnoissani? Millaisia erilaisia todellisuuksia minä eri aistieni kautta itselleni luon?
Jatkuva taustahäly on niin elimellinen osa urbaania elämäntapaa, että äkillinen hiljaisuus vaikuttaa oudosti uhkaavalta. Kuten psykologisissa tutkimuksissa on todettu, junavuoron väliin jääminen saattaa herättää radan varrella asuvan ihmisen keskellä unta tunteeseen, että jokin on vialla. Kun rasahdus äänettömyydessä oli muinoin vaaran merkki, nyt äänettömyys melusaasteen keskellä saa valpastumaan.
Äänettömyys hyökkää silmille.
Entäpä, jos sulkee silmänsä? Kun ei näe eikä kuule, on yksin itsensä kanssa, ajatustensa kanssa – ellei kosketa jotakuta ja luo näin yhteyttä ulkomaailmaan.
Kun koskettaa vierasta ihmistä mitään näkemättä ja kuulematta, hälytyskellot alkavat soida pään sisällä. Koska ”Hiljaisuuden politiikassa” on kyseessä kokeellinen teatteriesitys, kehollinen installaatio, on mahdollista testata oman kehollisen reviirinsä rajoja. Tulee huomanneeksi, että toista ihmistä katsoessaan on helppoa pysytellä kohteestaan etäällä, arvioida ja arvottaa ja määritellä, ja ehkäpä ennen kaikkea epäillä näkemäänsä; kun taas toista ihmistä kosketettaessa on mahdotonta epäillä tuntemaansa.
Intimiteettirajan rikkouduttua tiedostaa myös selvästi, ketä on halukas koskettamaan ja kenelle haluaa antaa luvan koskettaa itseään. Tajuaa, kuinka tulee säädelleeksi omaa kehollista tilaansa jokapäiväisessä elämässä lukemattomin eri vihjein. Samalla ymmärtää, kuinka voimakkaasti nimenomaan kosketusaisti on ihmisiä ja kaikkia elollisia olentoja yhdistävä voima: toisesta ihmisestä huokuva kehon lämpö ja tämän hengityksen rytmi ovat vastaansanomattomia kokemuksellisia argumentteja toisen olemassaolon todellisuusasteesta.
Siinä missä katse sinkoilee, kosketus keskittyy.
Suljettu ja rajattu installaatiotila ohjeineen ja sääntöineen herättää joko mukautumisen tai vastustamisen halun. Yleisö peilaa omia reaktioitaan muiden reaktioihin jotka osallistuvat jaettuun kokemukseen. Erään osallistujan kapinallisuus laadittuja sääntöjä kohtaan herättää uteliaisuutta ja huvittuneisuutta. Mikä häntä motivoi? Mikä motivoi muita olemaan rikkomatta pelisääntöjä?
Mahtaako ryhmän käytöksessä havaita jo tämän lyhyen ajanjakson perusteella samankaltaistumista, laumavietin aktivoitumista? Mistä voi itse asiassa tietää, ettei osallistujien joukossa ole esiintyjiä, jotka pyrkivät manipuloimaan osallistujia? Ehkä he vaeltavat osallistujien keskuudessa ja tarjoavat näille omalla toiminnallaan mallin, jota oudon ja vieraan tilanteen hämmentämä osallistuja saattaa mielellään seurata. Epävarmuuden tuntemuksia aiheuttavassa tilanteessa varmuus korostuu.
Hiljaisuuttakin on syytä epäillä – se voi valehdella.
Filosofi George Berkeley on todennut, että oleminen on havaituksi tulemista. Ehkäpä oleminen on yhtä lailla kuulluksi ja kosketetuksi tulemista: kuule minut, näe minut, tunne minut. Ihminen, jonka ääntä ei huomioida, on vailla valtaa. Ihminen, jota ei suostuta näkemään, on yhteisönsä hylkäämä. Ihmiselle, jonka kehollista koskemattomuutta ei kunnioiteta, ei suoda ihmisarvoa.
Hiljaisuuden politiikka – kehollinen installaatio herättää kokijassaan ajatuksia ja kysymyksiä eri aistien vaikutuksista ihmisen kokemusmaailmaan. Äänimaailman katoaminen herkistää muille aistitoiminnoille, katsomiselle ja koskettamiselle. Siirtyminen kolminäytöksisen installaation eri osista toisiin horjuttaa luottamusta omien aistihavaintojen johdonmukaisuuteen.
Janika Maisala
Kirjoittaja on VTM, filosofian jatko-opiskelija
[