Todellisuuden tutkimuskeskus: Hiljaisuuden politiikka – kehollinen installaatio
10.10.2007 Kiasman 3.krs.
museon sulkemisajan jälkeen
Traditionaalisessa teatteriesityksessä pidetään itsestään selvänä, että osa ihmisistä on esiintyjiä ja toinen osa kuuluu katsojien joukkoon, joka muodostaa yleisön. Esitykseen kuuluu myös suuri joukko ihmisiä, joka koko esityksen ajan on näkymättömissä kulissien takana tai muualla teatterirakennuksessa. Näitä ihmisiä ovat esimerkiksi lipunmyyjät, kuiskaajat, maskeeraajat, puvustajat, valomiehet, naulakonvartijat ja äänitarkkailijat. Omien valintojensa ja olosuhteiden vaikutuksesta ihmiset sijoittuvat teatteriesityksissä erilaisiin asemiin.
Todellisuuden tutkimuskeskuksen kehollinen installaatio ”Hiljaisuuden politiikka” uudistaa katsojan ja esiintyjän suhteen. Tämä uudistus tapahtuu hiljaisuuden välityksellä. Se perustuu hiljaisuuden merkitykseen inhimillisen kommunikaation osana ja samalla myös taiteen osana. Esitys antaa myös katsojalle uudenlaisia mahdollisuuksia löytää oma asemansa teoksen keskellä.
Hiljaisuuden eri sävyt
Vaikka ääni on musiikissa huomion keskipisteenä, olisi silti mahdotonta kuvitella musiikkia ilman taukoja; ilman hiljaisuutta äänien välillä. ”Hiljaisuuden politiikka” esitys todistaa, että myös hiljaisuutta voi varioida ja se voi luoda merkityksiä.
Ensimmäisen näytöksen hiljainen konsertti lainaa esiintyjien elekielessä traditionaalisen musiikkikonsertin keinoja. John Cagen kuuluisa sävellys 4’33”, jonka ensiesitti David Tudor vuonna 1952, toimii kokonaan hiljaisuuden ehdoilla. Sen esittämistilanteeseen ei liity varsinaista nähtävää.
Ensimmäinen näytös antaa hiljaisuudelle myös turhautuneisuuden ulottuvuuden. Tuntuu typerältä istua äänettömässä konsertissa tehokkaat kuulosuojaimet päässä. Näytös on haaste: kuinka kauan yleisö sietää tietämättömyyden hiljaisuutta.
Toisen näytöksen hiljaisuus tuntuu voimakkaampana, koska se yhdistyy kosketukseen ja näyttelijän ja katsojan suoraan vuorovaikutukseen. Kolmannen näytöksen hiljaisuus on rauhallisin. Siinä jännite syntyy näyttelijän ja ikkunasta näkyvän maiseman välille.
Ääni ja hiljaisuus
Ääni toimii aina tilan akustiikan ehdoilla, mutta hiljaisuus kiinnittää kuitenkin ehkä vielä enemmän huomion ympäröivään tilaan.
Vai onko sittenkin järjetöntä asettaa ääntä ja hiljaisuutta vastakkain? Ne yhdessä mahdollistavat kielen. Hiljaisuudessa, fyysisen äänen puuttuessa, tuntuu kuin ääni jatkaisi toimintaansa ihmisen sisäisenä äänenä.
Äänet synnyttävät visioita ja kuvat voivat luoda ajatuksen mahdollisesta äänimaisemasta. Katseltaessa esimerkiksi Edvard Hopperin maalauksia, tuntuu kuin kuva sisältäisi tiedon siitä, minkälainen maalausten kuvaamien tilojen äänimaisema olisi.
Slavoj Zizek esittää huomionsa mykkäelokuvan sankarien kuolemattomuudesta elokuvassa Pervert’s Guide to Cinema, joka esitettiin Rakkautta ja Anarkiaa festivaalilla tänä syksynä. Elokuvanäytteessä lihava mustapartainen mies lyö Chaplinia paistinpannulla päähän lukemattomia kertoja. Uhri nousee aina yhtä pontevasti pystyyn vain vastaanottaakseen uuden iskun. Zizek huomauttaa, että äänielokuvan keksimisen jälkeen filmitähdistäkin tuli elokuvassa kuolevaisia, vähemmän haamunkaltaisia ja he kokivat nyt selvemmin myös eksistentiaalista tyhjyyttä, toiseuden tunnetta. Tämä on kiinnostava havainto, koska ääntä voi kuitenkin pitää ensimmäisenä elämän merkkinä ja hiljaisuutta olennaisesti kuolemaan liittyvänä.
Kommunikaatio
Yleisö voi vapaasti siirtyä ”Hiljaisuuden Politiikka” esityksen toiseen näytökseen, joka sijaitsee seuraavassa huoneessa. Sen nimi on Kosketus. Huone on kalustettu makuu- ja olohuoneen välimuodoksi. Siellä on nojatuoleja, sohva, sänky ja jalkalamppuja, jotka himmeästi valaisevat huonetta. Vallitsee hiljaisuus, koska yleisöä on kielletty puhumasta ja kolme näyttelijää huoneessa ovat myös hiljaa. Kommunikointi puhumalla olisikin mahdotonta, koska jokaisella katsojalla on päässään kuulosuojaimet.
Tässä näytöksessä toisilleen ventovieraat ihmiset, näyttelijät ja katsojat kommunikoivat. Noudatan epävarmana ohjetta joka kehottaa asettumaan pitkään iltapukuun pukeutuneen naisnäyttelijän eteen huoneen hämärässä kulmassa. Silmät kiinni tunnen, miten hän kevyesti tarttuu minuun ja vie hitaaseen tanssiin. Hän aistii herkästi, kun haluan lopettaa.
hiljaisuuden politiikka
Sohvalla istuu miesnäyttelijä. Kun istun hänen viereensä, hän siirtyy lähemmäksi kunnes kosketamme toisiamme, silti säilyttäen henkisen etäisyyden. Tunnen hänen sydämenlyöntinsä, hän on minulle silti täysin vieras ihminen. Kommunikoimme minimaalisen liikkeen ja tuntoaistin avulla.
Sängyllä voi levätä teddykarhupukuisen naisnäyttelijän vieressä. Tunnen hänen läsnäolonsa, vaikka en kosketa häntä.
Liike
Kolmannessa huoneessa, jossa kolmas näytös tapahtuu, makaa selin katsojiin alaston nainen. Hänen hengityksensä liike näkyy vasten Kiasman lasiseinän läpi näkyvää öisen Helsingin liikennettä ja sen valoja. Tämän näytöksen nimi on Kuva.
Äänettömässä ilmaisussa liike muuttuu erilaiseksi. Pantomiimiteatterissa näyttelijän liike on voimakasta ja täsmällistä. Tämän näytöksen huoneessa katsojat liikkuvat hitaasti. Esityksen näyttelijät ovat kuin mykkäfilmin tähdet: haamumaisia ja kuolemattoman oloisia, mutta vailla äänettömän elokuvan sankareiden voimakkaita tunteita. Esityksestä poistuttaessa valkopukuisen oppaan johdolla, jää jäljelle illuusio näiden kolmen huoneen tilanteen jatkumisesta päättymättä.
Sirpa Jokinen
Kirjoittaja on taiteilija