11.10.2007 Anja Portin
Todellisuuden tutkimuskeskus: Hiljaisuuden politiikka ? kehollinen installaatio, Kiasman 3. krs.
Panen kuulosuojaimet korville. Äänet ympärilläni vaimenevat. Matka alkaa.
Hiljaisuuden politiikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen kolminäytöksinen kehollinen installaatio, joka haastaa hiljaisuuden moniaistiseen kokemiseen. Esityksen alussa, tai pikemminkin matkalla sinne, hiljaisuuden tematiikkaan vihjataan konkreettisilla esineillä ja teoilla, joiden ehkä usein ajatellaan symboloivan hiljaisuutta: kuulosuojaimilla, kenkien vaihtamisella villasukkiin, puhekiellolla ja esityksen kulusta kertovilla kirjallisilla ohjeilla.
Todellisuuden tutkimuskeskus ei kuitenkaan ojenna hiljaisuutta tarjottimella, vaan kuljettaa katsojan ? vai pitäisikö sanoa kulkijan ? hiljaisuuden reunamille avatakseen tilan hiljaisuuden kokemiseen ja pohtimiseen. Esitys johdattelee ajattelemaan, mitä hiljaisuus oikeastaan on. Mistä ja miten sen voisi löytää? Mitä kaipaamme, kun kaipaamme hiljaisuutta? Mistä puhumme, kun puhumme hiljaisuudesta? Vai voiko hiljaisuudesta ylipäätään puhua?
Konsertti ? kun mitään ei kuulu
Mies soittaa harmoonia. Nainen laulaa.
Tai ehkä sittenkin näin: Miehen kapeat sormet kulkevat harmoonin koskettimilla ilmavasti, säveliä sulavasti tapaillen, mutta en kuule soittoa. Nainen aukoo suutaan eläytyen esitykseen koko kehollaan, mutta en kuule laulua.
Tämä ei ole musiikkia korville, vaan silmille.
Ensimmäisen näytöksen hiljaisuus on ennen kaikkea korvin kuultavaa, auditiivista hiljaisuutta. Se syntyy suhteessa ääniin, niiden poissaoloon. Toisaalta juuri äänten poissaolo tekee laulun ja soiton läsnäoleviksi. En nimittäin voi olla pohtimatta, mitä ovat nuo sävellykset, joita en kuule. Jos kuulisin, mistä laulujen sanat kertoisivat? Millä kielellä nainen laulaisi? Entä miltä miehen soitto kuulostaisi? Ovatko he joskus, edes yhden kerran, harjoitelleet konsertin ääneen?
Mutta hiljaisuus ei ole ainoastaan sitä mitä emme kuule. Monille hiljaisuus merkitsee kokonaisvaltaisempaa tilaa, jota ei saavuteta pelkästään ääniltä suojautumalla (joskin se joskus auttaa). Ja olisihan täydellinen äänettömyys jokseenkin epäluonnollinen tila, joka lienee mahdollista saavuttaa ainoastaan kuolemassa tai koneiden maailmassa.
Kosketus ? tanssitaanko?
Nainen istuu sohvalla silmät suljettuna. Toinen nukkuu vuoteella karhupuku yllään. Kolmas seisoo lattialla valmiina tanssimaan hitaita kanssasi.
Istun sohvalle ja painan pääni naisen olkapäätä vasten. Suljen silmät. Nainen kietoo käsivarren kevyesti ympärilleni. Hetken mietin, mitä hän mahtaa ajatella minusta. Haisenko kenties hielle, tuntuuko nukkainen villapaitani karhealta hänen kaulallaan, painaako kuulosuojaimeni hänen poskeaan? Pian kuitenkin rentoudun ja lakkaan ajattelemasta tilanteen keinotekoisuutta, itseäni käpertyneenä tuntemattoman esiintyjän kainaloon ymmärtääkseni jotain hiljaisuudesta.
Minun on hyvä olla. En malttaisi vielä nousta sohvalta. Mutta minä nousen, sillä tahdon vielä karhunaisen viereen nukkumaan. Ja tahdon tanssimaan!
Toisessa näytöksessä äänten merkitys hiljaisuutta rakentavana tekijänä jää taka-alalle. Hiljaisuus tuntuu siinä ennen kaikkea kehollisena kokemuksena. Hienovarainen, lähes huomaamaton kosketus sekä tunne läsnäolosta ja kiireettömyydestä synnyttävät luottamuksen kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen välille. Luottamuksen ilmapiirissä ihminen puolestaan voi olla vapaammin oma itsensä ja irrottautua ympäröivän maailman odotuksista ja rajoituksista, kenties myös sen hälystä.
Kuva ? unessa Mannerheimintien yllä
hiljaisuuden politiikka
Alaston mies lepää valaistulla jalustalla. Miehen takana olevasta ikkunasta avautuu näkymä pimenevään kaupunkiin. Mannerheimintielle, jossa autojono puskee kohti pohjoista. Rakennustyömaan monttuun, jossa joku vielä liikkuu.
Täälläkö me olimmekin hiljaisuutta etsimässä, keskellä vilkkainta Helsinkiä? Onko kaupungin keskustassa enää edes sijaa hiljaisuudelle?
Katson lepäävää miestä ja mietin, nukkuuko hän. Voisiko hän unessa olla vapaa kaupungin hälystä? Vai onko ihmisen keho sittenkin kuin kaupunki, joka jatkuvasti sykkii elämää?
Nostan polvet koukkuun tuolille ja katson ulos lepäävän miehen yli. Äkkiä syksyinen Helsinki alkaa näyttää kauniilta. Edes Mannerheimintie ei tunnu enää vihamieliseltä. Tahtoisin jäädä tähän istumaan ja antaa ajatusten virrata vapaasti, unohtaa että istun nykytaiteen museossa, unohtaa että olen esityksessä katsomassa lepäävää miestä, unohtaa, että lupasin kirjoittaa.
Mieleeni palautuu paikkoja, joissa olen voinut vetäytyä vapaasti omaan rauhaan. Puistoja, merenrantoja, elokuvateattereita, kahviloita. Niin, ja makasiinit (tuon montun ei pitäisi olla tuossa!), rakentamattomat joutomaat, joihin julkisten tilojen valvonta ei yllä ja joissa hiljaisuuden kokeminen vielä on mahdollista.
Vähitellen alan ymmärtää, että yhtä ainoaa hiljaisuutta ei ole olemassa, sillä hiljaisuuden kokeminen on aina sidoksissa ihmisen omaan ympäristöön ja tilanteeseen. Se mikä tänään täällä tuntuu häiritsevältä hälyltä, voi huomenna toisaalla tuntua hiljaisuutena.
Anja Portin on vapaa kirjoittaja