16.10.2007 Teatteri Venus, Likaisia juttuja Kiasman seminaari-huone Jaana Pirskanen
Sanakirjan mukaan lika on “jollekin pinnalle kertynyt, usein tarttunut, vieras aine”. Lika on väärässä paikassa olevaa, rajat ja luokitukset ylittävää. Purkka lattialla, hius keitossa, kengät sängyssä.
Teatteri Venuksen Likaisia juttuja keräili katsojan silmien eteen likaisia ja inhoa herättäviä asioita. Se lähti tutusta: hajuista, korvavaikusta, virtsasta, homehtuvista hedelmistä ja liian lähelle tunkeilevista kehon osista, ja eteni kuvaamaan ei-minuutta ja ei-keskivertoisuutta: vammaisuutta, venäläisiä, romaneita, raiskaajia, pedofiilejä, nuoria ja homoja.
Stereotypioiden esittäminen oli ehkä groteskia, mutta kaiken kaikkiaan likaa kuvattiin kuitenkin hyvin sisäsiististi ja varovasti kokeillen. Tämä oli tuttua likaa, ehkä liian stereotyyppisesti esitettyä likaa. Kiinnostavinta antia olivat venäläisten naisten kokemukset elämästään Suomessa, tätä jäin kaipaamaan lisää.
Toivoin vielä poliittisempaa likaa, likaisempaa likaa, jotain joka olisi saanut minut kavahtamaan tai ajattelemaan. Haistelen nyt tunnustellen lisää likaisia juttuja. Miten olisivat käsin painetut tarrat sähkökopin seinässä, hengaavat nuoret ostoskeskuksessa tai rautatieasemalla, naiset alttarin takana. Seksi puistossa, suutelevat naiset kirkon portailla, partaan kuivunut sperma. Kouluttamattomat pakolaiset rajalla.
likaisia juttuja
Lika on lumoavaa ja haastavaa. Likaiset, epämääräiset asiat vaikuttavat usein uhkaavilta. Ne sekoittavat rajoja ja viettelevät näkemään asiat toisin. Ne kyseenalaistavat kuka saa kuvittaa julkista tilaa, kuiskaavat, että rakastaa voi rajoitta, ehdottavat että julkisissa tiloissa voi viettää aikaansa rahaa kuluttamatta, että uusista suomalaisista ei itse asiassa ole pula vaikka meitä kuinka kehotetaan lisääntymään, koska tulijoita on rajan takana jonossa ja perheettömiä lapsia monissa maissa pilvin pimein vailla vanhempia, tai että uskonnolliset tekstit voidaan tulkita uudelleen ja uudelleen. Lika liu’uttaa, haastaa, viekoittelee.
Ajatustensa likaamisen lisäksi, kukapa ei tahtoisi piehtaroida mudassa, kastua sateessa, jättää intohimon tuoksut iholle koko päiväksi, huutaa raivo ulos keskellä kaupunkia, antaa vatsan hyllyä ja pierujen päristä, leikkiä ruualla, suudella vastaantulijaa ja kutsua hänet kulman taakse.
Naiseudella ja lialla on myös historiallinen kytkös. Sartrelle niljakkuuden ja limaisuuden kokemus on erityinen vastemielisyyden ja inhon tyyppi. Inho saa meidät kavahtamaan sitä mikä on alhaista. Lima on tahmeaa, tarttuu kiinni ja imee itseensä kaikkea, mikä siihen osuu. Sartren mukaan lima kytkeytyy naiselliseen: naisen sukuelin on yleisinhimillisesti vastenmielinen. Se on ruokoton, ammottaa levällään ja on äitelä.
Lima on naisellisen kosto: epämääräinen, ei kiinteä, mutta ei myöskään nestemäinen, sen sisäpuoli ja ulkopuoli sekoittuvat. Lika tarttuu. Kätemme tulee tahmeaksi, saatamme alkaa tuntea vetovoimaa tähän sukupuoleen, tauti leviää.
Naisellinen on ajattelun historiassa yhdistetty ruumiiseen, epämääräisyyteen, tunteisiin ja kaaokseen, kun taas rationaalisuus ja järjestys on nähty miehisinä ominaisuuksina. de Beauvoir totesi, että naisellinen on toiminut astiana, johon mies on voinut siirtää itsestään sopimattomat piirteet. Lika on naisellista ja epämääräistä, ja niinpä esimerkiksi filosofia pidettiin pitkään puhtaana sekä konkreettisista naisista, että feminiinisestä epämääräisyydestä.
Tänäänkin feminististä filosofiaa voidaan luonnehtia likaiseksi ajatteluksi, sillä se kyseenalaistaa kategoriat poliittisen ja puhtaan tieteellisyyden välillä, innoittuu monista ajattelutraditioista eikä tunnista uskollisuutta vain yhdelle äidille tai isälle. Lisäksi se ei palaudu yhteen ajatussuuntaan vaan rihmastoituu moneen suuntaan, eikä siitä löydy yhtä keskustaa tai määrittävää tekijää. Se hyväksyy ajattelun ja kokemuksen monisyisyyden, historian monilinjaisuuden, ja politiikan, tieteen ja sukupuolen kytkökset.
Puhtaan ja lian kategoriat jäsentävät yhteisön elämää. Mary Douglas esitti 1966 teoksessaan Puhtaus ja vaara, että yhteisöt luovat puhtauden ja saastaisuuden erittelyillä rajojaan ja jäsentävät näihin kohdistuvia uhkia. Siispä: ketkä ovat likaisia keskellämme? Missä kontekstissa minä muutun likaiseksi? Miten voisin paremmin liata ajatukseni ja tekoni? Lika on terveellistä, sillä se kytkee meidät maailmaan ja toisiimme. Haluan lisää likaisia juttuja.
Jaana Pirskanen
Tekstin innoittajina ovat olleet Likaisten juttujen lisäksi Laura Wernerin Feministinen filosofia likaisena ajatteluna (2005), Sara Heinämaan Halussa tai rakkaudessa Simone de Beauvoirin rakastelun mahdollisuuksista (2005) ja Mary Douglasin Puhtaus ja Vaara (1966).