19.10.2007 Kate McIntosh: All Natural. /teatteri.nyt. Kiasma-teatteri. Sirpa Jokinen, Mira Karjalainen ja Elina Latva
MUNASOLU: Minua pelotti.
SIITTIÖ: Minulla oli turvallinen olo: mitä esiintyjä tekikin, hän tiesi mitä teki. Oli ennemminkin turvallisuuden ja rakkauden aalto koko esityksen ajan.
KOHTU: Kohdassa, jossa esiintyjä kertoi itkeneensä ja muistutti, ettemme reagoineet siihen mitenkään, siinä tunsin syyllisyyttä.
SIITTIÖ: Minä taas olin varma, että esiintyjä vedättää.
MUNASOLU: Kyllähän se esiintyjä oikeasti toivoi, että yleisö olisi reagoinut enemmän.
SIITTIÖ: Näki, että hän hallitsi esityksen suvereenisti. Alusta loppuun näki, että hän tiesi esiintyjänä, mitä tekee.
KOHTU: Jo aivan alussa, siinä kohdassa jossa esittäjä heitti, että ”sain tällä viikolla kuulla olevani raskaana” koko katsojakokemus meni minulle ympäri. Tajusin, että käsiohjelman ”mitä on luonnollisuus” -kama olikin sitä, että tämä on hedelmöityshoitobiisi. Ja koko juttu pyörii sen ympärillä, että esiintyjä toivoo jotain yleisöltä. Ja esiintyjä on nainen, joka toivoo lasta. Sen jälkeen kaikki meni sitä kautta ja kaikki mitä tunsin esiintyjää kohtaan oli, että ”pärjääkö hän naisena”. Esiintyjänä hän oli suvereeni ja ihana.
MUNASOLU: Minä en lukenut esitystä ollenkaan sitä kautta että se oli hedelmöityshoitojuttu, että kyse oli lapsettomuudesta.
SIITTIÖ: Kaikki oli laskelmoitua.
MUNASOLU: Tarkoitin enemmän sellaista, että esiintyjä on taitava näyttelijä ja tiesin, että esitys on suunniteltu, mutta pelko tuli siitä, että aloin nähdä itseni siinä, koin itseni jotenkin esiintymässä siinä, tunsin itseni typeräksi. Tavallaan samaistuin siihen esiintyjään, joka oli kyselemässä: ”Kuinka paljon minulla on aikaa?”
KOHTU: Moni asia rinnastui suoraan sellaisiin absurdeihin päätöksiin, mitä esiintyjä tekee, jotka on kuitenkin käytännöllisiä, kuten: Mihin lopetan tämän? Kuinka pitkään jatkan? Haluaako yleisö minulta vielä jotain? Hengittääkö se?
Kate McIntosh, All Natural
– Oltiinko me siittiöitä vai munasoluja?
MUNASOLU: Esiintyjä halusi, että me kannustamme häntä jatkamaan, kun hänellä oli usko lopussa. Että yleisö pyydän, antakaa elonmerkkejä!
SIITTIÖ: Ja mitään ei annettu.
MUNASOLU: En ollut lukenut ohjelmaa etukäteen.
KOHTU: Käsiohjelmassa oli etukäteen tekstiä luonnottomuudesta. Esityksessä se linkittyi siihen, miten nainen menee hormonihoidoista sekaisin, lähestyy eläintä, aistit tarkentuu, hajut nyt ainakin.
SIITTIÖ: Ja käsiohjelmassa oli siitä, että ”Mitä olemme valmiita maksamaan autenttisuuden tavoittelemisesta?”
KOHTU: Saatoin liikaakin jumittaa siihen hedelmöityshoito teemaan. Yleisön joukossa minulla oli kyvytön olo, ainoa mitä voin tehdä, oli kuunnella, jakaa hiljaa ilman, että voin aktiivisesti tehdä mitään. Minun mielipiteeni ei saa ratkaista asiaa, en tiedä valanko toivoa, kestääkö toinen enää yhtään pettymystä, uskallanko kannustaa. Otin sen yleisössä istumisen ja esitystilanteen jakamisen sisarkokemuksena siten, että yritän olla jonkun tukena lapsettomuushoidossa, olla vaan ja katsoa, miten toiselle käy. Toivoa hyvää.
KOHTU: Hän esitti jotain ihan muuta kuin mitä se käsitteli. Lukuun ottamatta niitä suoria keskenmenojuttuja ja gyne -tutkimuksia. Tämä on tietysti vaan minun tulkintani.
SIITTIÖ: Ja sitten nämä ”Yritänkö vielä? Antakaa joku elonmerkki!” Tämän kaiken takia minusta ei tuntunut, että esitys olisi missään kohtaa loppunut, vieläkään.
KOHTU: Ei voi tietää, onko teema hänellä vielä jotenkin kesken.
MUNASOLU: Ei voi tietää, mutta ainakin se jatkuu nyt minussa.
KOHTU: Hienoa, että aineksista, jotka on periaatteessa ehtaa terapiamättöä, syntyy teos tuolla tavalla. Siinä on hienosti ratkaistu etäisyys, joka ainesten ja teoksen välille vaaditaan.
MUNASOLU: Aiheen on pakko olla henkilökohtainen, ei tuollaista muuten voisi esittää. Esiintyjä käsitteli sitä kuitenkin niin paljon, että vaikutti siltä, että siinä olisi ollut omaa kokemusta.
SIITTIÖ: Henkilökohtainen voi olla myös muuta kuin omakohtaisesti koettua. Tuntuisi jotenkin irralliselta esityksen ”all natural” konseptin kannalta, jos esiintyjä olisi keksinyt vain dramaturgisena eleenä jotain sellaista kuin: ”Sain kuulla olevani raskaana”. Se kuuluisi erilaiseen teatteritraditioon. Tämähän ei ollut tarinan herättämiin illuusioihin perustuva esitys.
MUNASOLU: Ei. Mitään kikkateatteriahan se ei ollut.
SIITTIÖ: Mieleeni tulee Viipurin taiteellisen teatterin esitys Ateneum -salista, jossa oli kamala määrä tasoja.
KOHTU: Tuossakin oli paljon eri matriiseja, eroja sen välillä, kuinka rakennetussa roolissa esiintyjä oli. Aina niistä showtanssinumeroista ja itkusta siihen lopun ”näyttämömies syö sipsejä” -matriisiin. Yksi esittämisen taso oli se, josta käsin näyttelijä ilmoitti olevansa raskaana, se oli yksi näennäisautenttisen esittämisen rooli.
SIITTIÖ: Siinähän oli todella monta sellaista kohtaa, jossa ”autenttisuus” tipahti ja paljastui joksikin muuksi. Paljastui näyttelemiseksi. Juuri siksi kenelläkään ei ollut aavistustakaan, oliko esitys jo loppu vai ei, kun se oli niin monta kertaa tipahtanut. Niin että eihän meillä ole hajuakaan siitä, minkälainen hän ”todella” on. Ehkä silloin, jos seuraisimme häntä johonkin baariin tänä iltana. Eikä silloinkaan.
MUNASOLU: Olihan siinä niitä rooleja. Esiintyjä oli kuin strutsi, kuin sureva nainen, kuin oma itsensä, kuin showtanssija…
KOHTU: Esittäjän matriisin voimakkuus vaan vaihteli roolin mukaan.
Kate McIntosh, All Natural
SIITTIÖ: Minusta oli kiinnostavaa, että McIntosh käänsi luonnollisuus -teemansa esitystaiteen kysymykseksi, siis esitti kysymyksen, mikä on luonnollista läsnäoloa.
SIITTIÖ: Siinä kohtaa, kun esiintyjä esitti silikonivartaloaan, tulin ajatelleeksi: mitä on oltava ollakseen nainen. ”Olemme autenttisia, kun lähestymme unelmiamme.”
MUNASOLU: Sillähän hedelmöityshoitoja puolustellaan, että elän kohti unelmaani, että ihmisellä on oikeus unelmoida lapsesta. Ollakseen nainen on oltava äiti.
KOHTU: Ja tämä käännettiin esitystilanteeseen.
MUNASOLU: Esiintyjä kyseli yleisöltä, mistä me pidämme, pidämmekö hänestä.
SIITTIÖ: Kelpaanko naisena vaikka minulla ei ole lasta?
Kirjoittivat kuvataiteilija, kulttuurintutkija ja esitystaiteilija.