20.11.2007 Saara Hacklin
Douglas Gordon & Philippe Parreno: Zidane: A 21st Century Portrait (2006)
Kahden menestyneen kuvataiteilijan, skottitaustaisen, New Yorkissa asuvan Douglas Gordonin (s. 1966) ja algerialaissyntyisen, Pariisissa asuvan Philippe Parrenon (s. 1964) Zidane-elokuva on posketonta katsottavaa. Avanto-festivaalin kävijät suljetaan Kiasma-teatterin valaan vatsaan ja viedään aikamatkalle keväiseen iltaan huhtikuussa 2005. Madridissa, jalkapallojoukkue Real Madridin (valkoiset) kotikentällä pelataan yksi Espanjan liigan otteluista, vastustajana on Villareal CF (keltaiset). Aivan kuten Douglas Gordonin 24-Hour Psychossa (1993), jossa taiteilija hidasti Hitchcockin Psychon vuorokauden mittaiseksi, ei Zidane-elokuvassakaan katsojaa päästetä itse asian äärelle.
Yhä uudelleen näytettävät hidastukset loistavista maalisyötöistä antavat odottaa itseään. Tässä on kyse jostain muusta. Gordonin ja Parrenon oivallus on yksinkertaisen tehokas: Kamerat käännetään kohti algerialaistaustaista ranskalaista huippupelaajaa, Zinedine Zidanea (s. 1972). Itse peliä ajatellen kamerat ovat tietysti täysin väärin, sen ymmärtää viimeistään katsoessaan hikoilevan jalkapalloilijan niskaa tai säärisuojia ja arvaillessaan, mitä etäinen kumahdus tarkoitti ja nytkö toiset jo tuulettaa. Ottelua ei voi seurata kun kuva keskittyy ainoastaan yhteen pelaajaan.
Asetelma paljastaa sen, mitä joukkuepeleistä voi jo nimen perusteella arvata: yksilön tuijottelu ei auta näkemään koko kuvaa. Pallosta tulee merkityksellinen ainoastaan, jos se on Zidanen jalassa, jalasta tai jalkaan. Joukkuetoverit häipyvät taka-alalle. Saattaa kertoa enemmän katsojasta kuin kuvauksesta, mutta oivalsin vasta reilusti yli puolen välin, että kuvissa vilahtanut hiusmallilta näyttävä kloppi olikin David Beckham – joka toki loppupuolella sai tärkeän roolin rauhoittelevana hyvänä pikkuveljenä.
Toinen joukkuetoveri Roberto Carlos näyttäytyy jonkinlaisena Sancho Panzana, hyvänä apurina: Kalju ja lyhyt brasilialainen konkaripelaaja erottuu tovereistaan, koska päätyy jälkitilanteessa vitsailemaan kivikasvoisen päähenkilön kanssa. Zidanen kasvot vääntyvät venytettyyn virneeseen, mutta palaavat taas ennalleen seuraavan tilanteen kohdalla.
Millaista on olla Zidane?
Haastattelussa taiteilijat ovat kertoneet, että idea tehdä jalkapalloelokuva syntyi jo 1996, ja Zidanen valitseminen pääosaan tapahtui ennen vuoden 1998 MM-kisoja. Teoksen valmistelut veivät pitkään. Suomessa tärkeitä otteluita, kuten EM-karsintoja, kuvataan 10 kameralla, Espanjan liigassa niitä lienee enemmän.
Silti 17 ylimääräisen kameran tuominen kentälle oli riskin ottamista ja vaikutti pelaajien tunnelmiin: ennen peliä vastustajajoukkueen pelaajat uhosivat haastatteluissa tekevänsä kaikkensa, ettei Zidane saa pelattua hyvää peliä.
Elokuvan johtavana ideana tuntuu olevan urheilijan, tässä tapauksessa Zidanen, työn ymmärtäminen. Gordon on kommentoinut haastattelussa:
“Halusimme leikkiä tähden idealla ja sillä miten tähti välitetään, katsoa voisimmeko pinnan sijaan päästä hänen sisäänsä.”
Zidane
Tähtipelaajan liikkeiden seuraaminen kamera-armeijalla tuo tämän lähemmäksi katsojaa kuin perinteinen etäännytetty tv-kuva, jossa pikkuruiset pelaajat viilettävät palloa kuljettaen kohti maalia, ja yleensä vain poikkeustilanteista saadaan hidastuksia.
Viime aikoina on puhuttu yhä enemmän elokuvan ja eri aistien suhteesta. Laura U. Marks on esittänyt The Skin of the Film -teoksessa Gilles Deleuzea lainaten optisen ja haptisen näkemisen eroa. Ensin mainittu korostaa visuaalisuutta ja katsojan ja katsotun välistä eroa, jälkimmäinen lähestyy objektia ja herättää katsojassa erityisesti kosketusaistiin liittyviä tuntemuksia.
Marksin erityinen kiinnostuksen kohde on ns. kulttuurienvälinen (intercultural) elokuva, jossa tietty haptisuus tuntuu olevan keskeinen juonne. Marksin ohella on muitakin elokuvasta kiinnostuneita tutkijoita, kuten Vivian Sobchack, jotka ovat korostaneet elokuvan kykyä puhutella myös muita aisteja kuin näköä. Mutta pääseekö Zidanen liikkeitä pelikentällä seuraava katsoja pelaajan kenkiin? Liudentuuko katsojan ja katsotun ero?
Zidanen kävely näyttää raskaalta, välillä vaikuttaa siltä, että hän aristaa jalkojaan. Hyökkäävä keskikenttäpelaaja joutuu oleilemaan paljon yksin, väijymään ja vaanimaan, ja lopulta kosketukset palloon näyttävät rujommilta mitä kuvittelisi. Vauhtiin kiihdytys ja harhautukset ovat parhaimmillaan juuri niin pyörryttäviä kuin jalkapallo voi olla, mutta katoavat silmältä yhtä nopeasti. Zidane vaikuttaa filmillä eläimeltä, saalistajalta, välillä hyvin toimettomalta ja yksinäiseltä. Vaikutelmaa korostaa myös ääntely: Zizou tuntuu puheen sijaan tuottavan lähinnä haukuntaa ja ulvontaa – ”Hey!”; ”Aquí!” – vaikeaa tietää, johtuuko niukkasanaisuus kameroista?
Osa äänistä kuulostaa eläinten yhteydenpitoääniltä, osa komennoilta, joihin joukkuetoverit vastaavat tai sitten eivät. Vastustajan keltaiset paidat tuntuvat joka tapauksessa olevan aina jo kaikkialla. Erityisesti vapaapotkutilanteet, joissa pelaajat ovat yhtenä ryppäänä shortsit ja paidat hulmuten, muistuttavat maalauksellisia joukkokohtauksista. Välähdyksenä näemme mustapukuiselta tuomarilta armoa anelevan pelaajan, joka vertautuu inkvisition uhriin, kun katsojalla ei ole toivoakaan ymmärtää millaisesta tilanteesta on kyse. Ja samalla toiset kohtaukset näyttävät melkein koomisen kömpelöiltä: aivan kuin hiekkalaatikolla olisi taas tullut kinaa leluista.
Jään miettimään ajatusta urheilijan liikkeiden ymmärtämisestä. Kuvittelen Gordonilla ja Parrenolla sekä lukuisilla muilla jalkapalloa harrastavilla faneilla olevan pelistä omakohtaista kokemusta. Mutta entä jos tätä intohimoista, kehollista kokemusta ei ole, mihin silloin liikkeitä vertaa? Ei ainakaan oman ruumiin muistiin, sillä tuolloin jalkapalloilijan liikkeet ovat vieraita, eikä tilanteiden kuvittelu tunnu luontevalta.
Varsinkin kun muut tapahtumat leikkautuvat kuvan ulkopuolelle – ehkä tässä piilee luontodokumenttienkin tehokeino, ne eristävät eläimen katseen kohteeksi? Mietin, jääkö ”jalkapallottoman” ruumiin kautta katsottuna elokuvan Zidane etäisemmäksi, eläimellisemmäksi kuin pelitilanteita kokeneen katsomiskokemuksessa.
Pohdinta houkuttelee myös ajatuskokeeseen: Entä jos eläisimme toisenlaisessa kulttuurissa, jossa tähtipelaaja olisikin nainen ja minä naiskatsojana vanha jalkapalloilija?
Hyvällä sykkeellä, kuin silloin ennen!
Gordonin ja Parrenon elokuvaa on verrattu mm. saksalaisen Hellmuth Costardin (1940–2000) Fußball wie noch nie (1970) elokuvaan, jonka pääosassa oli Manchester Unitedin pelaaja, hiljattain edesmennyt George Best. Toinen kiinnostava pari Zidane-elokuvalle on viime Documentassa esillä ollut Harun Farockin Deep Play (2007) installaatio, joka kokosi (tai purki) vuoden 2006 kohutusta MM-finaaliottelusta mahdollisimman monenlaista kuva-, ääni-, kaavio- ja simulaatiomateriaalia, näyttäen samalla sen koko massiivisen koneiston, joka yhden loppuottelun taustalla on.
Gordonin ja Parrenon Zidane: A 21st Century Portrait teos ei ole ainoastaan tribuutti Zidanelle vaan myös jalkapallolle, pelaajille, faneille, poikavuosien unelmille. Sen pyrkimys tuntuu vastakkaiselta Farockin teoksen eleelle jonkinlaisena lavasteiden näyttämisenä. Zidane sisältää tietysti lukuisia tasoja, joista kaksi toisiinsa kietoutuvaa juonnetta piirtyy esiin voimakkaimpina: Teoksessa on voimakkaasti läsnä romanttinen pyrkimys ajan pysäyttämiseen, yhden ohimenevän pelisuorituksen säilöminen ja lapsuus- ja nuoruusmuistojen vimmainen tavoittelu. Toisaalta elokuvan fokus on viritetty äärimmilleen Zidaneen, hänen läsnäoloonsa kentällä, hengitykseen, odotukseen, räjähtävään liikkeeseen, turhautumiseen…
Ajatus lapsuusmuistosta korostuu elokuvaa välillä rytmittävästä tekstityksestä. Yhdessä jaksossa kerrotaan lapsuuden jalkapalloselostajasta, jonka ääni sai liimaantumaan television ääreen. Parhaimmat ottelut, pelaajat, selostajat ja heihin liittyvä taikuus taitaa aina jo olla menneessä? Menneen maailman tunnelma korostuu myös joissakin kuvissa, jotka vaikuttavat vanhemmilta, sellaisilta kuin silloin ennen.
Teoksen keskittynyt tunnelma saa aikaan välillä kuumottavan harhan. Aivan kun Zizou ja kentän vihreä neliö varastaisi tilan todellisuudelta, olisi elävä ja hengittävä, siinä missä virtuaalitodellisuuden paikan ottaisivat niin jalkapallokenttää reunustavat mainokset, television etäännytetty kuva ottelusta kuin me mustaan katsomoon suljetut katsojatkin. Tässä olisi nyt tarkoitus hetkeksi unohtaa millaisista mielettömistä rahavirroista ja intohimojen tehtailuista jalkapallossa on kyse, ja millaisia rahavirtoja ja intohimoja Zidane-elokuvan tekeminen on vaatinut.
Äärimmäinen romantiikka ja tietty haikeuden tunne korostuu myös elokuvan lumoavassa äänimaailmassa. Molempien tekijöiden, sekä Gordonin että Parrenon, teoksista löytyy kiinnostusta elokuvaan, erityisesti kauhu- ja tieteiselokuviin, sekä elokuvien äänimaailmaan. A 21st Century Portraitin vetoavasta musiikista vastaa glasgowlainen bändi Mogwai, joka soittaa tunnelmoivaa instrumentaalista kitaramusiikkia. Lisäksi äänimaailma vaihtelee pallon kumahduksista – useimmiten toisaalla -, korvia huumaavaan yleisön mylvintään, pelaajien huutoihin, joita kuitenkin kuuluu yllättävän vähän, ja hiljaisuuteen.
Gordonin ja Parrenon elokuvan alaotsikko viittaa ajatukseen oman aikamme muotokuvasta. Zidane on yksi aikamme juhlituimmista jalkapalloilijoista. Hän on tarjonnut sankaritarinan maahanmuuttajille nousemalla Marseilles’n lähiöstä menestykseen. Kuinka jälkipolville voisi välittää tämän pelaajan olemusta, tyyliä, merkitystä? Sen sijaan, että tekijät olisivat keränneet tuntikaupalla materiaalia, haastatelleet ja seuranneet Zidanea, he päättivät dokumentoida yhden pelin.
Riittääkö yksi ottelu näyttämään kuka Zidane oli? Elokuva loppuu sanoihin ”Magic is sometimes very close to nothing at all.” Koko muotokuva tuntuu saavan aivan erityisen suuret mittasuhteet pian ensi-iltansa jälkeen. Voiko kukaan katsoa elokuvaa Zidanesta ajattelematta sitä? Siis pään puskemista italialaisen Materazzin rintaan ja punaista korttia vuoden 2006 jalkapallon MM loppuottelussa? Kohua siitä, mikä sai Zidanen suunniltaan, mustasiko viimeisen ottelun teko hienon uran, vai voisiko sitä katsoa pelin kaksinaismoralistisen asetelman paljastamisena?
Seuralaiseni oli poistumassa teatterista lukupiiriin, jossa sillä kertaa käsiteltiin Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Tuumin itsekseni, että on melkoista äärimmäisyyttä sukeltaa keskusteluihin 1800-lukulaisista naimakaupoista ja ihannesulhoista. Näin jälkeenpäin ajatellen Austenin maailma ei ehkä olekaan niin kaukana elokuvasta: Romantiikkaa! Supattelua! Kivikasvoisia miehiä! Suuria tunteita!
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava taideiden tutkimuksen laitoksessa Helsingin yliopistossa
Lähteet :
Taanila, Mika: “Citizen Zizou”, Avanto 16.–18.11.2007 katalogi, s. 12,
linkki
Huston, Johnny Ray: “The mark of Zidane. Douglas Gordon speaks about Zidane: A 21st Century Portrait”, San Francisco Bay Guardian Online, Wednesday May 16,
2007, linkki
“Zinedine Zidane”, Wikipedia, The Free Encyclopedia. Luettu 21.11.2007, linkki