Marianne Niemelä
Yksi kuratoinnin keskeisistä tehtävistä on harkita, kuinka paljon omaa näkökulmaa haluaa tuoda esille. Yleisön kiinnostuksen ylläpitäminen on haasteellista, ja näyttelystä tulee helposti liian informaatiopainotteinen. Varsinkin, jos sanottavaa on paljon. Enemmän näkee kuitenkin sitä, että sanottavaa riittäisi, mutta teosten tulkitsemista on haluttu välttää viimeiseen asti. Näin saattaa käydä varsinkin, kun keskustelua pitäisi käydä aroista aiheista kuten seksuaalisuuden ja sukupuolen vaikutuksista. Yleisen vastaanoton pelossa voi vaikuttaa helpommalta ratkaisulta jättää kaikki katsojan oman tulkinnan varaan, vaikka kannanotot aiheesta tulisivat tarpeeseen.
Tarkastellaan aihetta esimerkin kautta. Espoon modernin taiteen museo EMMA:ssa on meneillään Birger Kaipiaisen retrospektiivinen näyttely Kuriton kaunosielu – Birger Kaipiaisen keraamisia fantasioita (19.6.2013–12.1.2014). Näyttelyn on kuratoinut taidehistorioitsija Harri Kalha, jonka monografia Birger Kaipiainen julkaistiin näyttelyn yhteydessä. Ottaen huomioon Kalhan aikaisemmat teokset muun muassa Tom of Finlandista ja Magnus Enckellistä näyttelystä olisi saattanut odottaa kohuakin. Mahdollisuus olisi ollut tuoda näkyviin kiistaa Kaipiaisen homoseksuaalisuudesta ja sen vaikutuksesta hänen tuotantoonsa. Näin ei kuitenkaan tehty. Teokset puhuvat puolestaan ja mahdollistavat keskittymisen omiin esteettisiin puoliinsa. Silti näyttelyn yksi tarkoitus EMMA:n näyttelykuvauksen mukaan on herättää kysymyksiä. Vaikea kuitenkin sanoa, mitä nämä kysymykset ovat, kun esineitä ei ole haluttu tulkita mitenkään. Oletettavissa on, että harva myöskään ryhtyy sen tarkemmin perehtymään näyttelytilassa esillä olevaan Kalhan kirjaan, joka on toki lukemisen arvoinen. 
Birger Kaipiaisen teoksia EMMA:ssa. Kuva: Niclas Warius
On ehkä aloitettava kysymällä, miksi seksuaalisuutta tai sukupuolta pitäisikään mainita, jos se ei ole merkittävä teema itse taiteessa. Harri Kalha kertoo kirjassaan kokeneensa Kaipiaisen homoseksuaalisuuden käsittelemisen hankalaksi: “En haluaisi rikkoa Kaipiaisen taiteen subliimia lumousta tunkeutumalla seksuaalisuuden aralle alueelle. Toisaalta tiedän, että oikea taide selviää hengissä, vaikka mysteeri päästetään hengiltä: mikään yksittäinen tosiasia ei lopulta kuitenkaan riitä tyhjentämään taiteen merkityshorisonttia” (s. 123). Toisin sanoen pelkona on, että teokset kärsivät assosiaatiosta homoseksuaalisuuteen. Mahdolliseksi ratkaisuksi asian esilletuomiseen Kalha esittää, että jos kyseessä olisi homoseksuaalien taiteilijoiden oma näyttely, Kaipainen ansaitsisi paikkansa Tom of Finlandin rinnalla. Konteksti antaisi siten syyn tarkastella, miten Kaipiaisen teokset sopivat homoseksuaalisen taiteen kategoriaan, tai keskustella siitä, mikä ylipäätään oli reaktio feminiiniseksi koettuun tuotantoon suomalaisen kovin maskuliinisen design-perinteen joukossa. On surullista, että tätä käsittelemään tarvittaisiin kokonaan oma näyttely. Ikään kuin seksuaalisuudesta ja sukupuolirooleista ei pystyisi keskustelemaan ilman, että katsoja osaisi nähdä töissä vielä muutakin. Kuin käskisi olemaan ajattelematta vaaleanpunaista elefanttia. Haasteena on, miten tulkita ambivalenttia seksuaalisuutta teosten yhteydessä ilman, että se nousee hallitsevaksi.
Seksuaalisuutta ja sukupuolta käsitellään yleensä melko harvoin muotoilussa. Tämä johtuu pitkälti vallitsevasta ihanteesta kohti puhtaita muotoja, jotka vastustavat ideologisia tulkintoja. Kyseessä on kuitenkin harha siinä mielessä, että muotojen pelkistäminen ei ole neutraalia retoriikkaa. Varsinkin lasimuotoilua hallitseva muodon puhtaus yhdistetään yleisesti maskuliinisuuteen ja maskuliiniseksi koettuun ajatteluun, josta koristeellisuus ja muut turhuudet on karsittu pois. Samanlainen retoriikka hallitsi myös modernia maalaustaidetta ja kuvanveistoa, kuten abstraktia ekspressionismia ja minimalismia. Pahennusta Kaipiaisen keramiikassa aiheutti aikanaan juuri sen irtiotto aikansa vallitsevasta muotoilusta. Se oli siihen aivan liian koristeellista. Olisiko koristeellisuus ollut hyväksyttävämpää, jos Kaipiainen olisi ollut nainen? Kenties ei, mutta ehkä siihen olisi helpommin löydetty selitys. 
Birger Kaipiainen työssään. Kuva: YLE
Seksuaalisuuden ja sukupuolen hämärtäminen johtuu mitä todennäköisemmin myös designin kaupallisuudesta. Ajatus tuntuu olevan, että ylipäätään keskustelu ruumiillisuudesta tahraa muodot ja tekee niistä vaikeammin lähestyttäviä. Pelätäänkö Arabian markkinointiosastolla jonkun saavan päähänsä, että Paratiisi-astiat kukkakuvioineen ovat homomaisia? Tai että se Sarpaneva takan päällä on yksi esimerkki suomalaisen designin patriarkaalisuudesta? Pahin pelko tuntuu olevan tietyn designin brändäytyminen vähemmistöille ilman, että brändistä on taloudellista hyötyä. Vaikka designia määrittelisivät vahvasti markkinoinnin lait, ei museoilla luulisi olevan mitään syytä ylläpitää niitä visuaalisen kuvakielen muodossa.
Seksuaalisuuden ja sukupuolen esiintuominen tai tiedostaminen toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten kuratoinnissa pitäisi keskittyä enemmän sellaisen sisällön tuottamiseen, joka ei perustu pelkästään muotokieleen. Tällä hetkellä nimittäin vaikuttaa siltä, että teokset elävät eri todellisuudessa riippuen siitä, tarkastellaanko niitä taidehistorian vai näyttelysuunnittelun lähtökohdista. On toki tarpeen, että näyttelyiden ja taidehistoriallisten julkaisujen tavoitteet ovat erilaiset, mutta kuratoinnin välttämättömyys nousee esiin silloin, kun tätä kuilua pitää rakentaa umpeen. Sisällön suhteen pitää olla kriittinen, vaikka sen tarkastelu ei välttämättä miellytä kaikkia katsojia, tai jopa silloin, kun se ei sovi omaan ennalta odotettuun näkökulmaan. Kun kriittisyys kohdistuu myös omaan toimintaan, päästään osaltaan lähemmäksi lopullista päämäärä eli poistumista traditionaalisesta näyttelysuunnittelun formaatista.
Viitteet:
Kalha, Harri 2013. Birger Kaipiainen. Helsinki: SKS / EMMA.
Marianne Niemelä on taidehistorioitsija ja näyttelykuratoinnin opiskelija Aalto-yliopistossa.