Teksti: Marko Gylén
Video: YouTube
Mustavalkoisella videolla esiintyy parrakas silmälasipäinen mies hieman liian tiukassa vaaleassa paidassa. Hän ottaa peräkkäin erilaisia asentoja ja hokee jokaisen kohdalla tekevänsä taidetta. Tämä John Baldessarin videoteos I am making art (1971) kestää vajaat parikymmentä minuuttia. Melko tylsää katsottavaa.
Videon katsoja voi keksiä eri tapoja huvittaa itseään, jotta jaksaisi loppuun asti. Voi yrittää miettiä, mitä kuvataiteen kuuluisia teoksia tulee eri asennoista mieleen. Tai voi miettiä taiteen käsitettä. Tai sitten voi uppoutua äänimaailman toistuvuuteen ja lopulta kuulla, miten mekaanisesti sama lause toistuu Baldessarin sanomana.
”I am making art.” ”I’m makin’ art.” ”Aimmeikinaart.” ”Aimeikinaad.”
Jo ensimmäisen kerran ilmoille tullessaan lause on toisto. Ainakin moni aikalaiskatsoja lienee lähestynyt teosta kysymällä mielessään, onko se olevinaan taidetta. Ja kuvassa näkyvä heppu vastaa, toistaa samoja sanoja.
Tässä piilee eräs teoksen jujuista. Hokeminen on vuoropuhelua katsojan kanssa ja tuo esiin taiteeseen suhtautumisen tapoja. Siten teos todella tekee sitä, mitä inttääkin.
Baldessarin teoksessa on toki paljon muitakin ulottuvuuksia. Se kärjistää esiin nykytaiteen yleisemmän ”tylsyyden” tai vaikeuden ja siten se käsittelee kriittisesti populaariviihteen, varsinkin television ja videon, luomia odotuksia. Se ei myöskään alistu kulutustuotteeksi tai taidesijoittajien pelinappulaksi. Se viittaa omakuvien taidehistoriaan ja nerokulttiin, taidetta taiteen vuoksi -ajatteluun, av-teknologiaan tuolloin melko uutena ilmiönä kuvataiteessa, ja niin edelleen. Itse asiassa nämäkin puolet liittyvät hokemiseen. Hokeminen tekee Baldessarin videosta patsasmaisten kuvien sarjan. Näin sekä taidehistorialliset kuvaseuraannot että median visuaalisen informaation sarjatuotanto tulevat pohdittaviksi.
Mutta mitä on tuo hokeminen itse? Mitä on tuo sarjallisuus? Mikä on tuo raja katsoja odotusten ja niihin kirjaimellisesti vastaamisen välillä?
Tauot ja hiljaisuus rytmittävät hoetut lauseet ja puheenvuorot toisistaan erilleen.
Sana on aina keskustelua. Sanoilla sanotaan jokin puheenvuoro. Jokainen puheenvuoro yrittää sanoa jotain uutta, jotain mistä toistaiseksi on vaiettu, ja toisaalta haastaa muut vastaamaan jäämällä puheenvuoronsa jälkeen vaiti. Puheenvuoroa edeltää hiljaisuus ja sen jälkeen tulee hiljaisuus. Puheenvuoro motivoituu hiljaisuudesta ja motivoi muita hiljaisuudella.
Kun puheenvuoroa hoetaan, tulee vielä esille toinen hiljaisuus. Sana itse muuttuu hiljaisuudeksi, jo kuulluksi, ei enää kuulemista vaativaksi, pelkäksi äänen rytmiksi.
Baldessarin teos tuo näin esille sanojen hiljaisuuden, sen, miten hiljaisuus tekee sanat ja miten sanat ovat hiljaisuutta. Mutta mitä on hiljaisuus? Voiko sitä edes kysyä vai luoko kysymys jo itsessään kysyvää hiljaisuutta, jota mikään vastaus ei täytä?
Pohdin asiaa seuraavassa Martin Heideggerin ajatusten avulla. Heideggerin mukaan sanat ovat olemukseltaan hiljaisuutta, mikä sallii tuoda esiin olemisen ”ei-minkään”. Koska Heideggerin jargon on itsekin usein vaikeaksi koettua tai jopa omia käsitteitään hokevaa, en niinkään tässä eksplisiittisesti viittaa häneen, vaan tulkitsen suoraan sitä, mitä sanojen hiljaisuus on, ja sovellan ajatusta Baldessarin teokseen.
Aluksi on sanottava jotain yleistä. Sanat eivät sano sitä, mitä ne sanovat. Ne eivät osu kohteisiinsa, asioihin, joihin ne viittaavat. Ne eivät kuvaa tai representoi niitä. Sen sijaan ne joka kerta sanoittavat ja reitittävät tuon jonkin puheena olevan olion tai tapahtuman, sitä koskevan käskyn, lupauksen tai kysymyksen ympäristöönsä. Sanat kutovat pelkistä keskinäisistä suhteistaan toimintaympäristön, liikkumatilan ja sen, mitä siellä on määrä tehdä tai ajatella, etsiä tai kysyä.
Nimisanat sanovat joka kerta, että jotain on olemassa mutta mitä tehdä sille. Ne sanovat näin, koska nimisana ei ole koskaan yksin vaan osa ajatuksen liikettä. Substantiivi odottaa ja saa seurakseen verbejä ja partikkeleita, keskustelua, tehtävien jakamista. Sanat eivät sano tätä vain asiayhteytenä ja kokonaisuutena, vaan sanomisella aukeaa sen tila, jossa ylipäätään voi olla asiakokonaisuuksia, konteksteja ja diskursseja. Jokaisesta sanasta aukeaa toisten sanojen hiljainen odotus: samassa lauseessa, keskustelussa, inhimillisessä toiminnassa. Samalla aukeaa yhteinen maailman mielekkääksi tekemisen tehtävä niiden ihmisten kesken, jotka osallistuvat tavalla tai toisella noihin sanoihin. Sanat ovat toisiaan haastavaa yhteisyyttä, vapautta osallistua, sanan vapautta. Siksi niitä voi käyttää myös väärin vaientamalla toiset väkivaltaisesti, ohjaamalla ajattelua haluamilleen urille retoriikan keinoin tai käskemällä vastaansanomattomasti. Siksi ne voivat kuitenkin myös liikuttaa, kritisoida ja naurattaa, jopa tylsässä hokemisessa, siitä huolimatta, sitä vasten tai juuri sen vuoksi.
Baldessarin tylsä taidehokema tuo tämän esiin, kenties juuri tylsyydellään. Miksei mitään tapahdu? Hokeminen saattaa sanat ontumaan, ilmenemään vaikenevuudessaan.
Baldessari sanoo kuitenkin myös totuuden: juuri näin ”tehdään taidetta”. Taiteessa – näytelmän vuorosanoissa, kuvissa esiintyvissä kirjoituksissa, laulun säkeissä ja tietenkin runoudessa – sanoja ympäröi hiljaisuus. Hiljaisuus tekee taiteen ja saattaa kysymykset liikkeelle. Se antaa kehoille liikerytmin ja esittää kohtalot peruuttamattomuudessaan. Kenties kaikilla muillakin taiteen keinoilla on samankaltainen haastava poissaolo ympärillään: kuvalla näkymättömyys, arkkitehtuurilla tyhjä tila, tanssissa paikallaan pysyminen.
Sanassa on hiljaisuus. Ei missään muualla, muttei oikein siinäkään. Sana on siirto hiljaisuudessa, liike levossa, lepäävien olioiden keskellä ja itsekin lepoa. Sanan hiljaisuudessa kuuluu kysymys: ”Mitä kuuluu?” Mitä minulle kuuluu, miten voin, miten maailman laita on? Mitä minun kuuluisi ajatella, sanoa ja tehdä? Mitä asioita minulle kuuluu ja mitä tämä minulle kuuluu? Kaikissa sanoissa ja asioissa hiljaisuus kysyy, haastaa, koskee itseä, etsii omaa osaa.
Vai olenko minäkin tässä vain toistamassa Baldessarin teosta, sanomassa: ”Baldessari is making art”? Hokemalla selitystä siitä, miten Baldessari todellakin tekee taidetta, kerron, mitä taide on, tai ainakin, miten sanoille käy taiteessa. Hoenko tyhjää?
Taiteessa sanat vastaavat hiljaisuudelle ja jättävät hiljaisuuteen. Ne veistävät hiljaisuuden uusiksi. Ne tuovat esiin tapahtumallisen kontrastin sanotun ja sanomattoman välillä, kuten van Goghin ääriviivojen vastavärit tuovat esiin tyhjän ilmatilan kukkivan päärynäpuun ympärillä. Aukeaa värikkäimmän viivan tilallisuus, kuuluvimman hokemisen hiljaisuus. Ammottavimmat värikylläisyydet ovat kirkkain peili, haastavimmat sanat ovat kumisevin kaiku.
Kaikki totuuden kuvailu sanoilla, todellisuuden representointi, on ennemminkin hiljaisuuden sijoittamista uuteen paikkaan. Kirjoitukseni representoi todellisuutta, esittää väitteitä Baldessarin videosta, sanoista ja taiteesta. Sanon, että tässä on Baldessari sanomassa, että tekee taidetta. Entä sitten? Siihen video tai kirjoitukseni ei lopulta voi vastata. Hiljaisuus siirtyy toiseen paikkaan. Hiljaisuus lyö kasvoihin ja korville. Se hiljaisuus, jota on vielä ajateltava. Se hiljaisuus, joka kutsuu kuiskaamaan uusia sanoja. Ennenkuulumattomia ja mitäänsanomattomia.
Ote Baldessarin videosta Video Data Bankin sivuilla.
Lähteet:
Heidegger, Martin 1935/1960. “Der Ursprung des Kunstwerkes”, Holzwege, 1–74. 7., durchgesehene Auflage. © 1950. Frankfurt am Main: Vittorio Klosterman, 1994. (Suomeksi 1996. Taideteoksen alkuperä. Suomennos ja alkusanat Hannu Sivenius. 2. painos. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide.)
Heidegger, Martin 1959. Unterwegs zur Sprache. Gesamtausgabe 12. Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann.