Teksti: Niko Hallikainen
Kun esitetään kysymys autobiografian sijasta nykytanssimuodossa, katse suuntautuu välittömästi ensin teatteriin. Nykytanssissa ei ole konventionaalisia näyttämörooleja kuten teatterissa, ja sen vuoksi liikekieltä on ollut tyypillistä lukea teoksesta toiseen tekijän omana ruumiina. Kun katsojat ja kriitikot jäsentävät kokemuksiaan, puhutellaan tanssijoiden ruumiita viittaamalla niihin tekijöiden omilla nimillä.
Ero on merkittävä teatteriin, jossa erona näyttelijän ja näyttämöhahmon välillä toimii osoitus katseen tiedostavuudesta. Käsitteellinen näyttämöhahmo on yhtä lailla olemassa myös nykytanssin näyttämöllä, mutta jos nykytanssin ruumiita tarkastelee hahmoina, jäävät ne usein hyvin anonyymeiksi. Tanssissa ruumiit ilmentävät enemmänkin mielentiloja ja intensiteettejä kuin identiteettejä.
Miten autobiografinen nykytanssi hahmottuu käsitteellisesti nimenomaan katsojanäkökulmasta? Käsittelen tässä esseessä, miten nykytanssin tekijöiden omakohtaisuus välittyy käsitteellisenä katsomoon.
Autobiografisen tanssin käsitemäärittelystä tekee vaikean tanssin suhde esiintyjän henkilökohtaiseen kokemuksellisuuteen. Tanssija tanssii aina omasta ruumiillisuudestaan käsin, eivätkä maneeriset merkit ole yhtä selvästi piirtyneitä kuin teatterissa. Tyyppiesimerkki autobiografisesta nykytanssista olisi sooloteos, jossa koreografi tanssii henkilökohtaista historiaansa liikkeellisenä materiaalina. Autobiografinen tanssi seisoo esityskentällä aika omillaan, koska autobiografinen teatteri on selkeämmin hyvin lähellä kirjallista autofiktiota.
Autofiktio on kirjallisuuden piirissä popularisoitunut laji, jonka yhteydessä puhutaan henkilökohtaisen poliittisuudesta ja yksityisen kokemuksen totuudellisuudesta. Lajin parissa käytävä keskustelu painottuu tunnustuksellisuuden ja taiteilijan eettisten oikeuksien problematisointiin. Karl Ove Knausgårdin romaaneista käyty keskustelu on hyvin kaltaista Milja Sarkolan näytelmistä käytävän keskustelun kanssa. Millä oikeudella taiteilijan lähipiirin yksityisyydensuoja jää taiteen vapautuksen alle?
Keskustelu autobiografisesta näyttämötaiteesta käydään kotimaisella kentällä keskittyen autofiktion muotoon ja tämän ongelmiin. En muista, milloin edes olisin viimeksi nähnyt tai kuullut autobiografisesta teatteriteoksesta, jonka sisällössä ja todellisen materiaalin käytössä ei olisi jotakin kyseenalaista tai vähintään epämiellyttävää. Autofiktio on muotona edennyt pitkälle – näihin eettisiin umpikujiin, joiden ansiosta kaikkea autobiografista taidetta (oli se kuinka kaukana autofiktiosta tahansa) dominoi nyt tämä autofiktio-auteur, joka tietoisesti uhraa jotain todellista ja sitten pyrkii välittömästi pelastamaan itse uhrinsa vetoamalla nimenomaan taiteen ja praktiikan kyseenalaistamattomuuteen.
Tekijän paljastukselliset pyrkimykset keskittyvät hänen oman identiteettinsä jatkeisiin – ja jatkeista usein porvarillisimpiin kuten työhön ja perheeseen. Tämä on merkittävin ero teatterillisen tai kirjallisen autofiktion ja autobiografisen tanssin välillä: autofiktiossa tekijät käsittelevät läheiskäsitystään ja seksuaalisuuttaan tutkimalla ennen kaikkea niitä ihmisobjekteja, joihin he käsityksiään ja halujaan heijastavat. Nämä tekijät kaivautuvat omaan sisimpäänsä raaputtamalla läheistensä pintaa, kun taas nykytanssissa ei todistettavasti ole muuta kuin henkilökohtainen taso. Ei ole tavatonta, että autofiktion tekijä ulkoistaa oman via dolorosansa niin, että hänen läheisyydessään elävät muuttuvat edes osin taiteen materiaaliseksi sylkykupiksi.
Tapamme puhua autofiktiosta taiteena, jossa äärimmäisinkin totuudellisuus tai paljastuksellisuus verhoutuvat nimellisen fiktion suojaan, paljastaa armollisuutemme taiteen autonomiaa kohtaan. Taiteilijalla on oikeus kirjoittaa siskonsa syövästä, vasten tämän tahtoa, koska teokset ovat tekijöitään pyhempiä. Nykytanssissa autobiografinen kertomus ei ajaudu vastaaviin eettisiin ongelmiin, koska sillä ei ole samanlaisia kerronnallisia mahdollisuuksia. Tämän sanelee esiintyjien liikkeellinen dominoivuus näyttämöllä: tanssissa tanssija ei ole ajattelun työkalu kuten näyttelijä teatterissa.
Katsaus autobiografisen tanssin aiheesta tuotettuun kirjallisuuteen paljastaa, että sen selvästi keskeisimmät tutkimuskohteet ovat tanssiteoksia, joiden aiheet keskittyvät rodullistettuun identiteettiin tai sukupuolisen toiseuteen tai seksuaaliseen vähemmistöidentiteettiin. Henkilökohtainen on siis poliittista – mutta ei autofiktion kysymyksenä kokemuksen merkityksellisyydestä vaan tiettyjen identiteettien poliittisista merkitysavaruuksista. Autobiografinen nykytanssiteos on harvemmin valkoisen keskiluokkaisen tekijän luoma, kun autofiktiossa taas kyseinen mukautuva ihmistyyppi on standardi.
Kotimaisina esimerkkeinä samasta ilmiöstä muistuttaa lähes ainoat selvästi autobiografista nykytanssia edustavat teokset viime vuosilta kuten Carl Knifin RED, Sonya Lindforsin NOIR? sekä Maria Saivosalmen I Do My Part. Knif käsittelee teoksessaan seksuaalisuutensa historiaa ja Lindfors antaa tilan Suomen ainoiden mustien nykytanssijoiden omille kertomuksille. Nämä teokset ovat kuitenkin henkilökohtaisuuden teemassaan ensisijaisesti verbaalisia. Tarinoita kerrotaan myös liikkeellisesti, mutta autobiografinen taso elävöitetään keskeiseksi kertomalla henkilökohtaisesta puheosuuksin.
Saivosalmen soolo ei lähtökohtaisesti käsittele poliittisesti toiseutettua identiteettiä, mutta se silmäilee henkilökohtaista vieraantumisen tunnetta työssä ja taidekentällä. Teos sisältää kohtauksia, joissa Saivosalmi esittää materiaalia viihdemusikaaleista, joiden kyseenalaista sisältöä hän tosityöelämässä on esittänyt. Esitys ei ollut verbaalinen, mutta se oli merkeiltä hyvin kirkastajuinen, kuten kohtauksessa, jossa Saivosalmi steppaa swastika hihassaan näyttämön poikki. Samalla se piirsi tekijänsä yksityiselämän säväyttävin keinoin näkyviin, kun hän imetti lastaan näyttämöllä.
Sonya Lindfors: NOIR?, 2014. Kuva: Uupi TirronenLindforsin NOIR? taas avaa näkymän Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla vuonna 2014 esitettyyn Dana Michelin Yellow Towel -koreografiaan, jonka lähtökohta on aiheeltaan myös mustuuden kokemus valkoisessa kulttuurissa. Toisin kuin NOIR?issa Michelin harvat puherepliikit ovat niin introvertteja, että niistä erottaa vain satunnaisotteita säätiedotuksista; valtavirtakulttuurin valkoisesta kohinasta. Kun puheen tarttumapintaa ei ole, on vain autobiografinen liikekieli, joka jää katsojuuden tasolla puhetta etäisemmäksi niin, että katsojan on luettava liikkeellistä näyttämöä verbaalista tulkinnallisemmin.
Autobiografinen tanssi on sikäli haasteellinen laji katsojaperspektiivistä, että sen tärkeimpiä taktiikoita on kehomuisti, joka on materiaalina astetta vieraampi katsojalle, jolla ei ole kokemusta tanssin tekniikoista. Nähtyäni Liisa Risun Valon painon kantaesityksen syksyllä 2015, seurasi esitystä maljapuhe, jossa kehuttiin tanssijoiden tekevän liikkeellisiä viittauksia omaan työhistoriaansa. Minua kalvaa edelleen, miksi tämä kiinnostava huomio jäi itselleni täysin etäiseksi. Siksikö, etten ollut nähnyt tanssijoiden aiempaa työskentelyä, vai koska katseellani ei ole taitoja nähdä liikkeen sisäisiä historioita?
Sanna Kekäläinen: Passion, 2016. Kuva: Lilja LehmuskallioEdeltävää ajatusta vahvistaa taas kokemukseni Sanna Kekäläisen tänä vuonna kantaesitetystä Passion-koreografiasta, jonka näkeminen puolestaan täyttyi havaittavista viitteistä tekijänsä aiempiin töihin. Viitteiden havaittava runsaus johtui tässä tapauksessa vain siitä, että olen kokenut tekijän aiemmista töistä poikkeuksellisen monia. Passionin tanssijoista Janne Marja-Aho taas totesi Helsingin Sanomien haastattelussaan, että Kekäläisen teoksissa “näyttämöllä ollaan vahvasti omia itsejä”. Miten erottaa autobiografinen tanssi siitä, että tanssija ilmaisee omana itsenään?
Teatterissa näyttelijät etäännyttävät autobiografisen näyttämötekstin alkuperäisestä tekijästään. Esiintyjistä tulee ruumiillinen konkretia nimelliselle fiktiolle, joka suojaa tekijän yksityisyyden uhrautumista muodon tunnustuksellisuudelle. Tanssissa autobiografian kysymys taas on enemmän tai vähemmän joka esityksessä läsnä, koska tanssijan ruumiillisuus harvoin onnistu pakenemaan tanssijan ruumista. Tanssillista ruumista on hyvin vaikea epähenkilöllistää. Esiintyjän henkilöhistoria näyttäytyy nykytanssissa vakituisena olosuhteena tai ehtona, joka ei teknisesti ole yhtä helposti häivytettävissä kuin muissa taidemuodoissa.
Toisaalta henkilökohtaisuutta ei välttämättä ole mahdollista saavuttaa muissa näyttämötaiteen muodoissa yhtä syvällisesti kuin tanssitaiteessa.
Autobiografia on merkityksiltään hyvin eri käsite tanssissa kuin muissa taidemuodoissa. Ylipäänsä sen sija on kyseenalainen, koska niin monet lähtökohtaisesti kaikkeen tanssi-ilmaisuun pätevät lainalaisuudet pelaavat autobiografian lainalaisuuksilla – jopa kehomuistin tietoiseen totaaliseen hävittämiseen pyrkivissä praktiikoissa.
Autobiografia on siis ennemminkin tapa tulkita teemoja tai jäsentää historioita. Vaikka nykytanssin autobiografisuus tuntuisi täysin keinotekoiselta lajityypiltä tai tekniseltä sivuseikalta, niin merkillisintä koko autobiografian ja nykytanssin risteyskohdassa on tämä vaikeus nähdä yhtä tanssitaiteilijaa esittämässä toisen tanssitaiteilijan autobiografista materiaalia ilman, että liikemateriaali sijoittuu vieraan kehon historiaan. Nykytanssissa tunnustuksellisuus ei ole lajikysymys eikä päämäärä vaan liikkuvan kehon välttämättömyys. Henkilökohtaisuus on tanssivan kehon erittämä tunne.