Teksti: Virpi Alanen
Hyvinvointi. ”Hyvinvointi”. ᴉʇuᴉoʌuᴉʌʎɥ. Hyvinvointi on sana, jota tarvitsee ajatella vain muutaman sekunnin ajan, kun se jo komplisoituu, rönsyää moneen eri suuntaan, merkityksellistyy historiallisesti ja on kuin nyrjähtämäisillään nykyajan olosuhteiden paineessa. Se on sana, joka kääntyy nurin, pakottaa miettimään kääntöpuoltaan, omaa sisäänrakennettua ironiaansa. Silti meille on jokseenkin selvää, minkätyyppisiä asioita hyvinvoinnilla tarkoitetaan. Sillä viitataan esimerkiksi ”hyvin voimiseen”, ”hyvään elämään” ja ”mielihyvään”, jotka taas muodostavat omia käsitteellisiä ongelmakenttiään. Hyvinvoinnin merkityksiä ajatellessa tuntuu, että sen jokainen aspekti pitäisi esittää yhtaikaa lainausmerkeissä ja ilman. Miten koskaan voisimme saada loppuun käsitellyksi kysymyksen siitä mikä on ”hyvin”, kun elämän ja maailman vääjäämätön muutos kääntelee asetelmaa kaiken aikaa?
Lienee selvää, että hyvinvoinnista ei 2010-luvulla voi puhua puhumatta samalla sen ansaitsemasta kritiikistä. Hyvinvoinnin nykymerkitystä ja hyvinvointiyhteiskunnan tilaa on viime aikoina kritisoitu Suomessa yhä kovemmin sanakääntein. Esimerkiksi kirjailija Jari Ehrnrooth (HS 18.8.2016 [i]) katsoo koko hyvinvointiyhteiskunnan perustuvan valheelliselle, korkeat moraaliset ja sivistykselliset tavoitteensa kadottaneelle ”hyvinvointiaatteelle”, joka tiensä päähän tulleena, sisällöltään köyhtyneenä ideologiana ”tekee onnettoman sekä kansakunnasta että yksilöstä” ja kääntyykin pahoinvoinniksi.
Harva käsite on nykymaailmassa yhtä aikaa niin vahva ja niin hauras kuin hyvinvoinnin käsite. Sen merkitystä on jatkuvasti ajateltava uudelleen, ja on varottava pitämästä sitä muuttumattomana tai länsimaisen yhteiskunnan suodattamana itsestäänselvyytenä. Hyvinvoinnin käsite kutsuu samanaikaisesti tavoittelemaan, kyseenalaistamaan ja etsimään itseään. Se sisältää oman ironiansa, oman absurditeettinsa ytimen. Hyvinvointi-käsitettä ei koskaan pysty ajattelemaan sellaisenaan, ilman maailmasuhdettaan, vaan se on aina tulkittava suhteessa vallitseviin oloihin, yksilöihin ja valtioihin, yhteiskuntiin, poliittisiin muutoksiin.
Sosioekonomisesti ajatellen hyvinvointi käsitetään erilaisissa yhteiskunnissa eri tavoin. Suomalaisessa kontekstissa hyvinvointi-käsite merkityksellistyy etenkin pohjoismaisen hyvinvointivaltion historian ja sen viime vuosina uhatulta tuntuneen nykytilan kautta. Meillä hyvinvoinnin ajatus liittyy silti edelleen vahvasti valtioon, siihen oletukseen, että ”meillä Suomessa” on asiat kutakuinkin mallillaan ja monet arvokkaat asiat, kuten julkinen terveydenhuolto ja koulutus, ainakin toistaiseksi varsin tasa-arvoisesti kaikkien saatavilla. Mutta kuten tiedetään, yhteiskunnassa on myös paljon pahoinvoivia. Tästä päästään siihen, että minkätahansalainen ”me” problematisoituu yhteisön hyvinvoinnin merkityksiä pohdittaessa, jos hyvinvoinnista yritetään puhua yleistävästi. ”Me” varioituu myös kansallisuuden, luokan, sukupuolen, sukupolven ja muiden muuttujien mukaan. Suomen hyvinvointiyhteiskunta-ajatteluun kasvanut ”me” ei näe hyvinvoinnin käsitettä samoin kuin vaikkapa brittiläiseen luokkayhteiskuntaan kasvanut tai eurooppalaisen vapaus- ja tasa-arvokehityksen ulkopuolella kasvanut.
Eri muodoissaan toistuva, kulttuuriin ja taiteeseen vähättelevästi suuntautuva kysymys tai vihjaus kuuluu yleensä seuraavasti: miten ”me” etuoikeutetut länsimaiset kulttuuriaktivistit ja taidekeskeisesti ajattelevat voimme puhua henkisen vaurauden merkityksestä, kun samaan aikaan suuri osa maapallon väestöstä kamppailee selvitäkseen elossa todellisuudessa, jossa sota, nälänhätä, parantumattomat sairaudet ja muut kauhistuttavat asiat ovat osa arkea. Hyvinvoinnin ja taiteen suhteesta puhuttaessa päädytään arvaamattoman helposti syyllistämiskierteeseen, jossa taide ja muu elämä arvotetaan suhteessa toisiinsa, alkeellisimmillaan suunnilleen tähän tapaan: nuo hyvinvointiin syntyneet etuoikeutetut ne vain puhuvat taiteesta, vaikka todellisessa maailmassa tarvitaan ruokaa ja perusterveydenhuoltoa taiteen sijaan. Näin taide kytketään hyvinvoinnista syyllistämiseen ja saadaan näyttämään uhalta. Yhteiskunnalliseen itsekriittisyyteen tähtäävä, mutta valitettavan usein hedelmättömästi syyllistämishakuisuuteensa junnaamaan jäävä ”me” on oleellinen piirre nykyisessä päivälehtien kolumnointikulttuurissakin. Hyvinvoinnista ja taiteellisten arvojen tavoittelusta syyllistäminen on helppo aihe. Asioiden muuttumista hidastaa se, että melkein joka keskustelu on mahdollista tukahduttaa syyllisyyden kierteeseen, jossa tavallisen länsimaisen ihmisen elämäntapa ja toiminta nähdään kauttaaltaan maapalloa tuhoavana. Olemme syntyneet asemaan ja yhteiskuntaan, jossa joka ikinen arkinen toimemme voidaan tulkita osaksi maapallontuhoamiskulttuuria. Miten käytämme energiaa, miten syömme ja juomme, miten kuljemme paikasta toiseen, miten pukeudumme, miten asumme, miten synnymme, synnytämme ja kuolemme.
Me olemme tottuneet ajattelemaan niin, että vaurauden ja hyvän on aina ensin oltava fyysistä, jotta se voi olla henkistä. Fyysinen, materiassa ja rahassa mitattava vauraus ja sen alituinen lisääntyminen nähdään yhteiskunnallisessa keskustelussa korostetusti ensisijaisena, ja henkinen, jonka arvo ei ole taloudellisesti välittömästi mitattavissa, nähdään ylimääräisenä, turhana tai etuoikeutettujen asiana. Mutta olisiko jo aika kääntää yhteiskunnallinen ajattelu niin, että Suomen tapaisessa suhteellisen vauraassa yhteiskunnassa henkinen hyvinvointi voitaisiin nähdä tulevaisuuden fyysisen hyvinvoinnin takeena? Henkinen tuottavuus voi olla jatkuvuuden ja kasvun turva tilanteessa, jossa taloudellinen kasvu tulee tiensä päähän?
Synnyin kestäväksi olettamani hyvinvointiyhteiskunnan lapseksi. Aikuistuessani kulttuuriseksi toimijaksi ja taiteellisen työn tekijäksi olen saanut hämmentyä samanaikaisesti siitä, että koko hyvinvointiyhteiskunnan olemassaolo saattaakin olla uhattuna ja siitä, että tuntuu yhä kuin Suomessa ei vieläkään aivan kunnolla ymmärrettäisi kulttuurin kehittämisen ja vaalimisen yhteiskunnallista ja kansainvälistä merkitystä. Miksi suomalainen yhteiskunnallinen kulttuuriajattelu edistyy niin hirvittävän verkkaisesti ja miksi poliittisessa retoriikassa on edelleen aivan yleistä, että kulttuuri nähdään ”turhempana” asiana, josta voidaan tiukan paikan tullen näennäisen uskottavasti säästää? Olen koko 2000-luvun ajan kasvanut siihen, että kulttuurin ja taiteen asemaa on jatkuvasti ja herkeämättä puolustettava, tai päätöksenteko lipuu siihen, että ne aletaan nähdä yhteiskunnan ja hyvinvoinnin kannalta vähämerkityksisinä. Kulttuurin merkitysten ”unohtamisen” taustalla on joka kerta se, että niiden kerryttämää henkistä pääomaa on vaikea havaita ja ymmärtää, jos ainoa mittapuu on välittömästi mitattava taloudellinen tulos. Hiljattaisia esimerkkejä, vuodelta 2016, ovat yliopistojen tiukan taloustilanteen sanelemat aikomukset typistää oppiaineita (esimerkiksi alkukesästä uhattuna ollut Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden pääainestatus) ja lakkauttaa virkoja (esimerkiksi yleisen kirjallisuustieteen professuuri Helsingissä). Lyö joka kerta typeryydessään ällikällä, miten poliittisen päätöksenteon ja taloudellisesti mitattavien tuottavuusvaatimuksien yksioikoisuudessa joidenkuiden on toistuvasti mahdollista päätyä ajattelemaan, että kirjallisuus on turha oppiaine, vaikka juuri kirjallisuuteen (kuten muihinkin taiteisiin) kytkeytyy syvimmin se, mitä ihmisyydestä ja historiasta on tähän mennessä opittu.
Nota bene:
Kulttuurin ja henkisen kasvun kysymysten tulee olla pysyvä ja keskeinen osa hyvinvointikeskustelua.
On myös muistettava, että kaikki ei ole koko ajan huonosti. Osa yhteiskunnan palveluina tarjolla olevasta kulttuurista, esimerkiksi kirjastot monipuolisine palveluineen, ovat niin tavallisia ja omalla hiljaisella tavallaan sulautuneita arkeemme, että niiden poikkeuksellisen suuri arvo henkisenä pääomana ei juurikaan ylitä keskustelukynnystä. Kirjastojen merkitys arjessa ja kasvamisessa on monien kohdalla ollut keskeinen, erityinen, jopa pelastava, turvapaikanomainen. Silti jopa kirjastojen asema on nykyisen hallituksen aikana ehtinyt olla uhattuna ja kirjaston rooli murroksessa (tästä olen kirjoittanut Kiiltomadossa [ii]).
Taide ja hyvinvointi, ”hyvinvointitaide”
Olen sitä mieltä, että taiteen ja hyvinvoinnin suhteesta puhuttaessa ei tulisi käyttää sanaa ”hyvinvointitaide” ilman erityisen perusteltua syytä. Yleisesti taiteen ja hyvinvoinnin suhdetta kuvaamaan käytettynä sanana ”hyvinvointitaide” on teennäinen, äitelä ja falskin oloinen. Ei ole ihme, että tuota aihettaan pliisuunnuttavaa ja keskustelulle tuhoisaa, monenlaiset väärinymmärrykset mahdollistavaa sanaa on kutsuttu sanahirviöksikin. Sen puistattavuus tuntuu kieltämättä siltä kuin monesta eri suunnasta tulevat erisävyiset puistatukset olisi koottu yhteen.
Sanan kauhistelu vie kuitenkin fokuksen syrjään siitä, mistä taiteen ja hyvinvoinnin suhteessa olisi kiinnostavaa keskustella. Ehkä ’hyvinvointitaide’-sana on tarkoitettukin retoriseksi kikaksi, huomionsyöjäsanaksi. Olen miettinyt, onko sana ’hyvinvointitaide’ kehitetty palvelemaan poliittisen retoriikan mukaista näennäiskiinnostusta, jossa taiteesta ikään kuin puhutaan merkityksellisenä asiana, tietämättä mistä oikeastaan puhutaan. Ehkä sanaa ’hyvinvointitaide’ käyttäen on pyritty liittämään taiteeseen tulosvastuullisuus, ajatus tuottavuudesta, joka olisi yhteiskunnalle välittömästi hyödyllistä hyvinvointia.
Taiteellisen työn merkitys ei kuitenkaan useinkaan ole minkäänlaisen tuloksen tuottaminen vallitsevalle yhteiskuntajärjestelmälle, vaan päinvastoin: häirintä, vastarinta – ja niiden kautta tapahtuva uusi tiedostaminen.
Kuitenkin on myös olosuhteita, joissa taide suoraan ja kyseenalaistamattomasti tukee hyvinvointia. Esimerkiksi kirjastojen olemassaolon suhde hyvinvointiin on ilmeinen. Olisi outoa väittää, etteivät kirjastot tuota hyvinvointia ja kestävää kulttuurista voimaa.
Ja entä sitten, jos joidenkin taiteilijoiden ensisijainen ja vilpitön pyrkimys on tehdä hyvinvoinnin lisäämiseen tähtäävää taidetta? Olemmeko sen suhteen kyynisiä? On annettava mahdollisuus myös suorille, vilpittömän optimistisille taiteellisille pyrinnöille, sillä taiteessa voi tapahtua mitä tahansa. Esimerkiksi sairaaloihin taide-esityksiä tuottavien tahojen suora tavoite on mielen hyvinvoinnin ja ilon lisääminen, vaikka he tekisivät työtään rahallista korvausta vastaan. Joissakin erityistilanteissa hyvinvointitaiteesta puhuminen voisi siis olla paikallaan, ellei sana olisi jo niin puistattavien merkitystensä kuormittama.
Hyvinvoinnista taiteen päämääränä puhuttaessa esiin nousee aina kysymys vastuusta; yhteiskuntavastuusta, kasvatusvastuusta, ajattelun herättämisen vastuusta. Mutta taiteen ei koskaan tarvitse pohjimmiltaan olla vastuullinen, sillä juuri siihen vastuuttomuuteen perustuu taiteen vapaus: ”päätinkin olla hullu”, voi taide yhtäkkiä sanoa. Mihin vastuu siis voisi perustua? Taide on vapaa. Taiteen tehtävä voikin olla ”tarjota jotakin muuta” ja luovia hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin normien keskellä niistä piittaamatta. Taiteen merkitys kytkeytyy aina ristiriitojen herättämisen mahdollisuuteen.
Ja mikäli katsoja/lukija/kokija ehti jo pohtia hyvinvointiin liittyviä asioita taiteen äärellä ennen kuin taide kääntyi hunsvottimaiseen vapauteensa, eikö taide itse asiassa kantanut vastuunsa, vaikka ei siltä näyttäisikään? Herätti ajatuksen. Lisäsi älyllistä pääomaa. Teki kokemuksesta monipuolisemman.
Entä taiteilijan hyvinvointi? On tavallista, että vaativa taiteellinen työ toisinaan aiheuttaa tekijälleen jonkinasteista pahoinvointia, esimerkiksi psyykkistä epätasapainoa, ahdistusta, masennusta tai taloudellisia huolia. Kun muistamme sen, tuntuu taiteen ja taiteilijan työn merkitystä halventavalta yrittää leimata työtä sen hyvinvointituottopotentiaalilla, vaikka sillä sellainen olisikin. Taiteilijan työssään kokema pahoinvointi ei välttämättä välity teoksen piirteisiin: aurinkoista optimismia ja elämänvoimaa tulvehtiva teos on voinut syntyä ahdistuksen kautta. Taiteellisen työn turhuuden mahdollisuus tai elämän yleinen eksistentiaalinen kriisi voi paradoksaalisesti toimia myös motivaattorina tekijälle.
Kolme pointtia taiteen hyvinvointia lisäävistä mahdollisuuksista:
1) Taiteen kyky tuottaa hyvinvointia kyseenalaistamalla se, ts. tuottamalla tiedostamisen hetkiä, häiritsemällä.
2) Taiteen kyky opastaa ihminen pois väljähtyneen standardiajattelun piiristä.
3) Omaisuuskeskeisen ajattelun kääntyminen taiteen avulla taloudellisesta ja materiaalisesta kohti ei-materiaalista omistamista, ts. kohti ajattelun ja henkisen kapasiteetin pääomaa.
Taiteen aikaansaama henkinen vauraus voi olla erityisellä tavalla ristiriitaista myös sikäli, että sen tekijän on useimmiten elettävä yksityisen tekemisen konkretiassa. Esteettisen ajattelun ja konkreettisen maailman suhde on filosofianhistoriallisesti pitkä ja monisyinen. Pitkälle edenneessä itämaisessa esteettisessä ajattelussa esineiden konkretia yhdistyy mielen meditatiiviseen vapauteen. Esimerkiksi japanilaista arjen estetiikkaa tutkinut Minna Eväsoja on kirjoittanut aasialaisesta filosofiasta, jossa muodon täydellinen hallinta vapauttaa muodosta. Kultivoitu, harjoitettu mieli kääntää zeniläisessä perinteessä materiaalisen köyhyyden mielen rikkaudeksi. Näin vaatimaton ja karu ympäristö tai esine voi auttaa askeettista minimalistia saavuttamaan kauneuden ja loisteliaisuuden. [iii]
Hyvinvoinnin ja taiteen balanssi on harvoin vakaa, ja sen horjunta, mutta/ehkä -tilanteet, ovat sen voima. Mielen kehittämisen mahdollisuuksia tarjoutuu vain tilanteissa, joissa on jotain kehitettävää ja merkityksiltään liikkuvaa. Yhtä typerää kuin odottaa virheetöntä ja valmiiksi tullutta elämää on odottaa taiteelta särötöntä hyvinvoinnin edistämistä. Keskeneräisyys on inhimillisesti arvokas asia, ja taiteen hyvinvoinnillinen merkitys on laajempi kuin teosten sisällöt tai taiteilijan työ; kyse on ajattelun ja toiminnan prosesseista, joita taide sysää liikkeelle. Taide estää lamaantumista ja saa näkemään tilanteita toisin. Mielikuvituksella ja herkkyydellä on merkitystä, ja niiden vaikutuspiirissä maailman hahmottamisen tapa voi olla ratkaisevasti erilainen (Mielikuvituksen ja herkkyyden suomien maailman toisin hahmottamistapojen pohdinnan siivittämiseksi kannattaa lukea esim. Markus Kajon mainio asperger-piirteisen havainnoinnin tapaa kartoittava kirjoitus vuodelta 2015 [iv])
Taide vastustaa turtumusta, auttaen ihmisiä pääsemään pois näivettyneisyyden tilasta, johon ajattelu on ehkä uomiutunut.
Esteettisestä hyvinvoinnista
Hyvinvointiteemaa ja laadukkaan elämän avaimia pohditaan myös Arto Haapalan, Kalle Puolakan ja Tarja Ranniston toimittamassa teoksessa Ympäristö, estetiikka ja hyvinvointi (SKS, 2015). Kirjan artikkeleita yhdistävä perusajatus on, että esteettisten arvojen merkitys hyvinvoinnille tulisi tunnustaa, ja että esteettisyys ei ole elämän ylimäärää, kuten usein ajatellaan. ”[K]uinka rikastuttaa elämää niin, että esteettinen elämänlaatu olisi mahdollisimman korkea”, kysyy estetiikan professori Haapala artikkelissaan [v]. Haapala ja samassa teoksessa yliopistonlehtori Hanna Mattila [vi] ovat pohtineet Monroe C. Beardsleyn ”aesthetic welfare” ja ”aesthetic wealth” -käsitteitä.
Haapala varoittaa elämän estetisoinnista ja kritisoi estetistiseen nautinnon etsimiseen ajautunutta käsitystä esteettisestä hyvinvoinnista. Hän katsoo esimerkiksi kokonaisvaltaisen esteetin elämänohjeita kehitelleen Oscar Wilden edustavan tällaista nautintokeskeistä pinnan estetiikkaa. Hänen mukaansa elämän estetisointi johtaa epätoivottaviin seurauksiin, jos se trivialisoi inhimilliseen elämään liittyviä asioita ja samalla trivialisoituu itse. Myös tunnetun Everyday Aesthetics -kirjan (2007) kirjoittajan, filosofian professori Yuriko Saiton ajatuksissa ”jalokivenkaltaisista arkeen piiloutuneista esteettisistä mahdollisuuksista” Haapala näkee pinnallisen estetisoinnin uhan, jossa taideteoksen esteettisen tarkastelun vaatima älyllisyys sivuutetaan ja pyritään nautintokeskeisiin helppoihin ratkaisuihin. [vii]
Mattila lähestyy esteettisen hyvinvoinnin teemaa filosofianhistoriallisesti, huomauttaen, että kantilaisessa perinteessä esteettisen mielihyvän käsitys on ollut korostuneen henkinen ja jopa yhteydet ruumiillisiin nautintoihin kieltävä. Hyvinvointikeskustelu on keskittynyt fyysiseen, määriteltävissä ja mitattavissa olevaan. Moderni estetiikka ei kuitenkaan ole keskittynyt pelkästään mielihyvään vaan myös kokemuksen negatiivisiin ulottuvuuksiin ja niiden aikaansaamiin merkityksiin, huomauttaa Mattila. Historiassa vaikuttavina vastakkaisina käsityksinä hän pitää utilitaristista pyrkimystä mielihyvän maksimointiin ja periteisen estetiikkakäsityksen mukaista käsitystä pyyteettömästä mielihyvästä. Esteettiseen kokemukseen ei perinteisesti liity hyödyn tavoittelu tai mielihyvän maksimointi. Nykyestetiikan alalta Mattila nostaa esiin pragmatistit, esimerkiksi Richard Shustermanin ja John Deweyn, jotka ovat pyrkineet palauttamaan estetiikan käytännönläheisen elämän yhteyteen. Hän näkee käytännönläheistämisen vaarana sen, että esteettisten kysymysten erityispiirteet unohtuvat. Mattila tulkitsee Beardsleyn ”aesthetic welfarea” suhteessa pragmatismiin ja korostaa, että toisin kuin useilla muilla pragmatisti-esteetikoilla, Beardsleyn ajattelussa pidetään kiinni esteettisen toiminnan erityisyydestä ja ymmärretään mahdollisuus esteettisiin kokemuksiin hyvän elämän osaksi, joka hyvinvointipolitiikankin olisi syytä huomioida. [viii]
Luonto, ympäristö
Koen, että nykyisin luontosuhteen ajattelu ja laaja ympäristöesteettinen perspektiivi on paitsi hyödyllistä myös välttämätöntä taiteen ja hyvinvoinnin vaikean yhtälön äärellä. Taidekokemus ja luontokokemus tuntuvat rinnastuvan, jos keskitytään pohtimaan niiden tarjoamia vaihtoehtoja materia- ja kulutuskeskeiselle ajattelulle. Ehdotin hiljattain runouslehti Tuli&Savun Esine-numeron (#85/2016) esseessäni [ix] luontosuhteen uudelleen ajattelua aineettoman haltuunoton prosessina ja pohdin hyötyhakuiselle luontosuhteelle parempia vaihtoehtoja, jotka eivät olisi kulutuskeskeisiä. Kirjoitin materian ja poeettisen suhteesta ja muun muassa pohdin runoutta aineettomana uusylellisyytenä.
Nykytaiteissa, esimerkiksi runoudessa, ekokritiikki on selvästi havaittava suuntaus. Uskon, että kulutuskulttuurille vaihtoehtoja etsiviä puheenvuoroja tulee taiteiden ja kulttuurin suunnalta yhä enemmän. Kaupallistetut hyvinvoinnin tuottamisen muodot, kuten tavaroiden ja elämysten ostaminen, eivät enää palvele tarkoitustaan eivätkä ole ekologisesti kestäviä. Näin taiteen keskeisenä päämääränä näyttäytyy henkisen vaurauden lisääminen ja uuden ajattelusuunnan löytäminen. Kuluttaminen ei voi jatkua nykyisellään, sillä maapallon rajat ovat tulossa vastaan.
Taiteen tekemiseen kytkeytyvät myös taiteen ja hyvinvoinnin välille jännittyneet miksi-kysymykset. Miksi me taiteellista työtä tekevät (joihin itsekin kuulun) teemme tätä? Jättääksemme maailmaan jäljen? Minkälaisen jäljen?
Estetiikan ja ekologian suhdetta tarkastellut tutkija, Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa työskentelevä tutkimuspäällikkö Ossi Naukkarinen huomauttaa, että ”esteettinen jalanjälki” on aina myös ekologinen. Hän tarkastelee esteettisten arvojen mahdollista vaikutusta maapallon ympäristöongelmiin ja ylikulutukseen ja näkee estetiikan osana globaalien verkostojen ja vuorovaikutussuhteiden kenttää. Naukkarinen jakaa esteettisten arvojen ympäristövaikutusmahdollisuudet kahteen tapaan: negatiiviseen vaikutukseen, joka kiihdyttää ympäristöongelmia ”kulutusestetiikan” voimistuessa, ja positiiviseen vaikutukseen, jossa esteettiset arvot voivat auttaa löytämään ympäristöystävällisempiä toimintatapoja. [x]
Myös estetiikan tohtorikoulutettava Tarja Rannisto on kirjoittanut esteettisten arvojen suhteesta ympäristöön. Ihmisten ympäristösuhde ja ympäristöön liittyvät päätökset ovat perinteisesti liittyneet luonnosta saatavaan taloudelliseen hyötyyn. Hyötykäyttöarvojen ollessa useimmiten materiaan liittyviä, esteettiset arvot jäävät usein taustalle ja päädytään lopputuloksiin, jossa ympäristön esteettisyys heikkenee taloudellisesti mitattavan hyödyn saavuttamisen takia. Vaikka Rannisto puhuu luonnon sensitiivisestä ja avoimesta kohtaamisesta, hän korostaa tietoperusteista käsitystä ympäristön esteettisessä arvottamisessa. Hän käyttää esimerkkinä Yuriko Saiton näkemystä ”luonnon oman tarinan kuuntelemisesta”, jolla Saito tarkoittaa ”ekologisen elämän ja luonnon lainalaisuuksien huomioimista esteettisessä kokemisessa”. Rannisto huomauttaa esteettisen elämyksen tuotteistamisen vaaroista. Luonnon autenttisuutta tavoitteleva ”romanttinen katse” (John Urryn käsite, jota Rannisto käyttää) voi vahingoittaa herkkiä luonnonympäristöjä, mikäli maisema esineellistetään ja valjastetaan esimerkiksi luontomatkailun taloudellisiin tavoitteisiin. [xi]
Jossain määrin kohdallinen tähän aiheeseen liittyen on myös Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Leena Kopperoisen virkistysmahdollisuuksia tarkastelevan artikkelin ajatus ”aineettomista ekosysteemipalveluista”. [xii] Kopperoisen mukaan ihmiset ovat ”ekosysteemipalveluiden” äärellä tasavertaisia eikä osallisuus johda luonnon liialliseen kulumiseen. On kiinnostavaa ajatella esteettiseen havainnointiin perustuvaa, palveluksi nimettyä hyödykettä, joka ei perustuisi aineelliseen kuluttamiseen tai maiseman kaupalliseen muokkaamiseen.
Kadotettu yhteismitaton yhteinen
Eräs taiteen, erityisesti kirjallisuuden, merkitys on ehkäistä kielellisen ilmaisun ja sen myötä myös kommunikaation köyhtymistä. Huoli kielen typistymisestä pikaviestinmäiseksi nopean katoamisen virraksi voi olla aiheellinen. Esimerkiksi kesällä 2016 maailma tuntui olevan suunnilleen tällainen, kun sitä seurasi mediasta ja sosiaalisesta mediasta: joka päivä uutisissa uusi ”act of violence”, ja joka päivä uudet ”deep condolences” -twiitit huippupoliitikoilta. Joka päivä pulssinomaisesti jokin uusi suuri ahdistus, ehkä sometuohtumus, sitten unohdus. Onko tämä maailman tapahtumien äärelle lamautunut näennäisen uudistuva pysähtyneisyys merkki itse ajattelun typistyneisyydestä? Media on vapaa, mutta suuri osa kommunikaatiosta on typistynyt nopeiksi päivittäissotauutisiksi ja pikalohdutuksiksi, somepuuskiksi, toisteliaiksi vihapuheiksi ja kollektiiviseksi väsymykseksi tämän kaiken vyöryssä. Onko taiteella, kaikilla taiteilla, nyt vastuun paikka osoittaa turtumuksen tila ja saada ihmiset jälleen valpastumaan? Kysymys, jota jokaisen taiteentekijän on jossain vaiheessa pohdittava: millä tavoin taiteeni on suhteessa todellisuuteen, siihen, mitä ihmiset tällä hetkellä yhteiskunnassa kokevat? Millä tavoin taide voisi puuttua asioihin tai olla olemassa paremman maailman aikaansaamisen puolesta?
Aikoina joita elämme, olisiko liikaa ehdottaa, että taide saattaa parantaa yhteiskunnan vakautta, koska taiteen puitteissa on tilaa sekä rentouttaa että jäntevöittää ajattelua ja vapautua siitä yhteisöllisen kireyden ja ajattelun löysyyden tilasta, jollaiseksi media ja sosiaalinen media ovat nykypäivänä näennäisen ”vapautensa” nimissä hirttyneet?
Lienee myös hyvä muistaa, että suuri osa taiteesta voi ja saa myös olla täysin turhaa. Voi olla, että se ei aiheuta minkään asian edistymistä kohti parempaa. Entä sitten? Mistä ylipäätään kumpuaa sinnikäs ajatus, että taiteen tulisi aina olla maailmalle avuksi pyrkimyksessä kohti parempaa, tiedostavampaa? Ehkä taidetta tarvitaan silkan vastustuksen ja jatkuvan toisinkysymisen prosessin takia, ihan vain siksi, ettei meidän tarvitse olla minkään ideologian vankeja ja että on mahdollisuus ”päästä jonnekin muualle”. Ajatus taiteen ja yhteiskunnan suhteesta pitää aina mukanaan oman kompleksisen kritiikkinsä. Taide ei anna oikotietä hyvinvointiin, mutta kenties se pelastaa mielemme siltä väkivaltaiselta tylsyydeltä jota päivittäiset uutisvirrat usein tarjoavat (ja tässäkin voi kysyä kriittisesti: onko taide siis etuoikeutettujen eskapismia?). Taiteen ja kritiikin vuoropuhelussa kenties jotain uutta ja elämälle arvokasta voi syntyä.
Maailman ongelmiin ratkaisua etsiessä moniaalla on 2000-luvun kuluessa esitetty uusliberalistisen hedonistisen ajattelun kritiikkiä. [xiii] Nyt näyttää siltä, että esimerkiksi ekologinen ylikulutus voi pysähtyä vain perustavanlaatuisella ajattelutapojen muutoksella ihmiskunnassa. Me olemme tottuneet ajattelemaan niin, että vaurauden on aina ensin oltava fyysistä jotta se voi olla henkistä. Kuitenkin, itämaisesta estetiikasta löytyy pitkiä henkisen kehittymisen traditioita. Minusta on antoisaa ajatella taiteen näkymätöntä, mittaamattomissa olevaa vaikutusta sijoituksena ihmisyyteen. Tässä paras sijoitusopas on monipuolinen läsnäolo taiteiden vaikutuspiirissä. Elämä, jossa ajattelu ja taide todella merkitsee, on elämä, jossa sota tai tuhoaminen eivät merkitse.
Taide voi hiljaisella tavalla muuttaa ihmiskuntaa. Ehkä on toiveikasta voimaa tai potentiaalia siihen, että on tosissaan kehittymässä jotain muutakin kuin länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävien ajatus maailman paskuuden meille parempaan asuun kaunistamiseksi?
Ehkä etsimme jotain yhteistä kadotettua. Voisiko taiteeseen sisältyä unelma enemmän ja laadukkaammin ajattelevasta ihmiskunnasta, joka löytää yhteismitattoman mutta yhteisen tavan olla henkisesti olemassa? Ihmiskunnasta, jossa se jokin yhteismitaton mutta yhteinen henkinen olemassaolon tapa olisi jopa ylisukupolvinen siten, etteivät uudet sukupolvet tyhmistyisi ja tekisi ymmärtämättömyytensä vuoksi uudelleen vuosisadantakaisia virheitä, sotia, luonnontuhoja?
Olisiko ratkaisu kasvatus? Taiteen pariin kasvatus? Että osaisimme olla ylpeitä älyllisestä ja taiteellisesta pääomasta, kannustaa käyttämään lahjakkuutta, pyrkiä tulemaan paremmiksi. Tai edes ymmärtämään tilanteemme jo olemassaolevan arvon ja mahdollisuudet, kaikesta pahoinvoinnista huolimattakin. Vähintään jotenkin siihen tapaan kuin Jack Nicholsonin esittämä vakavasti oirehtiva ja itsensä ulkopuolista elämän moninaisuutta hitaasti ymmärtämään kehittyvä kirjailija Melvin Udall toteaa elokuvassa Elämä on ihanaa: ”What if this is as good as it gets?”
____________________
i Jari Ehrnroothin haastattelu, Helsingin Sanomat 18.8.2016, linkki: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1471489561183
ii Alanen, Virpi 2015: ”Onko kirjastoa enää olemassa?” Kiiltomato 30.7.2015, linkki: http://www.kiiltomato.net/sosiaalinen-kirjasto-toimittanut-laura-hokkanen-kirjaston-kuolema-toimittaneet-jukka-relander-jarmo-saarti/
iii Eväsoja, Minna 2011: ”Esteettinen elämä – arjen estetiikka ja tie kohti todellista mestaruutta japanilaisessa kulttuurissa” teoksessa Itämainen estetiikka, Gaudeamus 2011, s. 29-33.
iv Kajo, Markus 2015: ”Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset” Yle.fi 1.5.2015 http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/05/01/me-hiljaisuuden-numeroiden-hamaran-valon-ja-appelsiininmakuisten-ja-muiden
v Haapala, Arto 2015: ”Mitä on esteettinen hyvinvointi?” teoksessa Ympäristö, estetiikka ja hyvinvointi. SKS, 2015. s. 27.
vi Mattila, Hanna 2015: ”Preferenssiutilitarismia, avointa arvokeskustelua vai yhdessä tekemistä? Vuorovaikutteinen ympäristönsuunnittelu esteettisen hyvinvoinnin edistäjänä” teoksessa Ympäristö, estetiikka ja hyvinvointi. SKS, 2015. s. 40-61.
vii Haapala 2015, 29-34.
viii Mattila 2015, s. 42-45
ix Alanen, Virpi 2016: ”Olemassaolon semiosiksen tihentymiä”, Tuli&Savu #85/2016, s. 28-33.
x Naukkarinen, Ossi 2015: ”Esteettisen jalanjäljen jäljillä”, teoksessa Ympäristö, estetiikka ja hyvinvointi. SKS, 2015, s. 88-108.
xi Rannisto, Tarja 2015: ”Kulttuurin ja luonnon jäljet ympäristön esteettisessä kokemisessa. Esimerkkinä Suvisaaristo” teoksessa Ympäristö, estetiikka ja hyvinvointi. SKS, 2015, s. 109-126.
xii Kopperoinen, Leena 2015: ”Virkistysmahdollisuudet ekosysteemipalveluna”, teoksessa Ympäristö, estetiikka ja hyvinvointi. SKS, 2015, s. 160-171.
xiii ks. esimerkiksi Ojajärvi, Jussi & Steinby, Liisa (toim.) 2008: Minä ja markkinavoimat. Yksilö, kulttuuri ja yhteiskunta uusliberalismin valtakaudella. Avain, 2008.