Karoliina Lummaa
Kirjoitukseni taustalla on yksi tietty ääni: James Wattin höyrykoneen humina ja kolina. Wattin höyrykone oli käynnistämässä länsimaiden teollista vallankumousta ja mahdollisti massiiviset kuljetukset maa- ja meriteitse. Wattin höyrykone ja muut mahtavat koneet on yleisesti nimetty antropogeenisen melun historiallisiksi alkulähteiksi sekä inspiraatioksi kaikenlaiselle taidemelulle futuristi Luigi Russolosta lähtien.(1) Watt on melun isä, mutta hänen keksintönsä on myös vakiintunut osaksi ympäristöhistoriaa: teollistuminen erilaisine oheisilmiöineen on yksi merkkipaalu ympäristöongelmien ja ihmisen kriisiytyvän luontosuhteen tutkimuksissa ja narratiiveissa. Ei olekaan yllätys, että James Wattin höyrykone mainitaan Paul J. Crutzenin ja Eugene F. Stoermerin Global Change NewsLetterissä vuonna 2000 ilmestyneessä ”The Anthropocene” -puheenvuorossa. Siinä Crutzen ja Stoermer ehdottavat holoseenin seuraajaksi uutta geologista epookkia, antroposeenia, joka alkaisi 1700-luvun jälkipuoliskolla ilmakehässä ja vesistöissä tapahtuvien muutosten myötä. Crutzen ja Stoermer luettelevat lukuisia 1700-luvun lopulta alkaen kiihtyviä ja moninaistuvia ympäristömuutoksia uuden epookin perusteiksi, mutta heidän luettelossaan ei mainita melua. Useat äänimaisematutkijat ovat kuitenkin huomauttaneet, ympäristön tilaa horjuttava ihmistoiminta on tosiasiassa monin tavoin äänekästä.
Kaoottinen, liiallinen, rajoja murtava melu liittyy taiteeseen ja filosofiaan, mutta se on myös viheliäinen ympäristöongelma ja tunnus ihmisen vallasta toisiin lajeihin ja koko planeettaan. Melu on materiaalinen, vaikuttava osa fysikaalista ympäristöä ja sen prosesseja, ja sillä on vakavia vaikutuksia eliöihin. Melusta kirjoitetaan molemmissa merkityksissä yhä enemmän, mutta esteettiset ja ympäristölliset tulkinnat ovat pysyneet viime aikoihin asti toisistaan erillään. Kiinnostavaksi kysymyksen melun kahtalaisesta luonteesta juuri tällä hetkellä tekee se, että myös antroposeenille on tapahtumassa sama jakaantuminen (tai monistuminen) toisaalta ympäristömuutoksia ja -ongelmia kokoavaksi termiksi ja toisaalta ihmisen luontosuhdetta hahmottavaksi, toisinaan esteettisiäkin ulottuvuuksia saavaksi käsitteeksi. Itse asiassa juuri antroposeeni tarjoutuu välineeksi, jolla melun estetiikka ja melun mahdollinen fysikaalinen tuhoisuus voidaan kytkeä toisiinsa.
Melun ja antroposeenin esteettiset ja filosofiset käsitteellistämiset lisäävät ymmärrystä niiden kulttuurisista merkityksistä. Jos melun ympäristö- ja terveysvaikutukset rajataan kokonaan tarkastelun ulkopuolelle, tulkinnat ovat vaarassa muuntua esteettis-filosofiseksi eleeksi, joka hämärtää melun fysikaalisen ongelmallisuuden. Vastaava ele voi kohdistua myös antroposeeniin, joka saa yhä uusia spekulatiivisia ja esteettisiä merkityksiä taiteentutkimuksellisena käsitteenä. Kirjoitan seuraavassa melun ja antroposeenin estetisoimista vastaan, en vastustaakseni tällaista ajattelua ja tutkimusta aina ja kaikissa tapauksissa, vaan koetellakseni estetisoivan ja käsitteellistävän ajattelun perusteita.
Melun ongelma
Melu määritellään tyypillisesti äänelliseksi ilmiöksi, jolloin on hyvä palauttaa mieleen, mitä ääni on: kaasussa, nesteessä tai kiinteässä aineessa kulkevaa aaltoliikettä. Ääni syntyy, kun värähtelevä kappale sysää välittäjäaineen molekyylit aaltomaiseen liikkeeseen – tyypillisesti kyse on ilmasta, jossa syntyy paineaaltoja, joiden synnyttämän värähtelyn kuuloelimet tulkitsevat ääniksi. Äänen korkeus määräytyy esineen värähtelyn nopeuden mukaan: Värähdysten lukumäärää tietyssä ajanjaksossa sanotaan aaltoliikkeen taajuudeksi – mitä suurempi taajuus (mitä useampi värähdys tiettynä aikana), sitä korkeampi ääni. Ihmiskorva kuulee ääniä 20–20 000 hertsin (Hz) alueella. Tätä korkeammat ja matalammat äänet jäävät kuuloalueemme ulottumattomiin. Äänenvoimakkuus (fysikaalisena suureena äänenpainetaso) puolestaan liittyy ääniaaltojen energiamäärään. Voimakkuuden yksikkö on desibeli, mutta usein esimerkiksi ympäristöterveyskirjallisuudessa melutasoja ilmaistaan käyttäen niin sanottua taajuuspainotusta: A-painotus jäljittelee ihmisen kuuloa, eli 0 dB(A) kuvaa ihmisen kuulokynnystä.(2)
Ääni on materiaalinen ilmiö, joka syntyy aineen liikkeestä. Siten ääni ja myös melu on aina fysikaalinen, ruumiissa koettu ja eletty ilmiö. Liian voimakas ääni yksinkertaisesti tuhoaa ihmisen kuulon, ja pitkäaikainen altistus voimakkaalle äänelle tuottaa erilaisia kuuloa ja terveyttä uhkaavia seurauksia. Vaikka ympäristömelu harvoin yltää välittömästi haitallisille (eikä juuri koskaan tappaville) voimakkuuksille, on hyvä muistaa, että ääni itsessään on potentiaalisesti tuhoisaa.
Kun melua määritellään ympäristöterveyden kannalta, ei kyse ole pelkästään äänenvoimakkuudesta. Yleisesti melu määritellään ääneksi, joka on epätoivottavaa, häiritsevää ja terveydelle vaarallista. Melun kokeminen on hyvin yksilöllistä, ja toisaalta melua on monenlaista: yhtäjaksoista, impulssimaista, äänenvoimakkuudeltaan yhtenäistä tai vaihtelevaa. Melun terveysriskit liittyvät ohimeneviin ja pysyviin kuulovaurioihin (tinnitus, kuulonalenema), nukahtamis- ja univaikeuksiin, stressiin sekä sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksiin.(3) Ympäristömelu on tyypillinen kaupunkiympäristöjen ilmiö, ja voimakkaan urbanisaatiokehityksen myötä tällainen melu tulee tulevaisuudessa vain lisääntymään. Kyse ei ole vain liikenteen, tuotannon ja liiketoiminnan aiheuttamasta melusta – tiiviin asutuksen tuottama naapurimelu aiheuttaa lisääntyvää häiriötä ja jopa sosiaalisia konflikteja.(4) Meluisat ympäristöt aiheuttavat ongelmia myös eläimille, erityisesti äänellisesti kommunikoiville lajeille kuten linnuille ja merinisäkkäille. Lisääntymiskäyttäytymistä ja mahdollisesti suunnistamista haittaava antropogeeninen melu häiritsee osaltaan usein eläinlajien elämää.(5)
Kommunikaatiotutkimuksessa melu on ylijäämää, joka häiritsee viestin vastaanottamista ja yksiselitteistä käsittelyä. Suomen kielessä informaatioteknologinen melu tunnetaan yleisesti kohinana – englannin kielen noise on merkityksiltään laaja-alaisempi kuin suomen kielen akustisempi ja kielteisempi melu. Jos melun historia liitetään usein äänekkäisiin mekaanisiin laitteisiin ja niiden voimaan tuottaa ja liikuttaa tavaraa, kohinan historia on volyymiltaan vaimeampaa ja hienovaraisempaa, ja se liittyy mahdollisuuteen siirtää informaatiota. Kohina on viestintälaitteiden kuten puhelimen ja tietokoneen toimintaan liittyvä ilmiö.(6) Elektromagnetismia ja sen ääneksituloa kulttuurisesta näkökulmasta tutkinut Douglas Kahn huomauttaa, että kysymys materiasta ja materiaalisesta on hallinnut kulttuurin fysikaalisia ehtoja tarkastelevaa tutkimusta energian kustannuksella näihin päiviin asti.(7) Antroposeenin ääniä tutkittaessa sekä melu että kohina materiaalisine, energisine ja informatiivisine yhteyksineen ovat keskeisiä ilmiöitä, koska niiden avulla ihminen hallitsee planetaarista ääniympäristöä. Vuotaapa äänemme radioaaltoina ulkoavaruuteenkin.
Ympäristöön, terveyteen ja tiedonsiirtoon liittyvänä ilmiönä melu on ennen kaikkea liiallisuutta: liikaa volyymia, liian pitkäkestoista ääntä, liikaa ärsykkeitä, liikaa ristiriitaa. Äänen ja melun kulttuureja käsittelevissä tutkimuksissa on painotettu liiallisuuden ohella häiritsevyyttä. Melulla on kyky vallata alueita, hukuttaa puhe alleen ja häiritä viestintää.(8) Melun on esitetty häiritsevän myös keskittymistä ja jopa ajattelua.(9)
Koska äänenvoimakkuus ei sinänsä tee äänestä melua, kulttuurisessa tutkimuksessa ja myös ympäristöterveyttä käsittelevässä kirjallisuudessa on alettu painottaa häiritsevyyttä, vaikka häiritsevyyden mittaaminen on ymmärrettävästi haastavampaa kuin äänenvoimakkuuden mittaaminen. Melun tutkiminen on laadullista, ei vain määrällistä. Sosiologi Saeed Hydaralli on tämän laadullisen haasteen pohjalta etsinyt melulle määritelmää, joka vastaisi paremmin arkisia kokemuksia esimerkiksi määrätyt desibelirajat alittavasta mutta silti häiriöksi koettavasta naapurimelusta. Hän esittää, että melu on ennen kaikkea etu- ja taka-alan erottelua sekoittava häiriötekijä. Hydaralli erottaa koetun tilan tai paikan ympäriltä äänellisen taustan, jonka äänet eivät saisi nousta taustalta etualalle. Melu määrittyy aina refleksiivisesti: äärimmäisimmätkin äänet voivat olla hyväksyttäviä, jos ne kuuluvat kokijan toiminnan etualaan. Etuala on se johon kuulijan kiinnostus ja toiminta kohdistuu; melu on sitä mikä häiritsee tuota toimintaa. Meluisassa tilanteessa taustaäänet tunkeutuvat etualalle ja häiritsevät tarkoituksellista toimintaa: kirjoittamista, keskustelua, nukkumista. Melu voi siis olla mitä tahansa ääntä ja se voi tulla millä tahansa voimakkuudella; kuulijan huomion ja kiinnostuksen etu- ja taka-alan eron luhistuminen tekee äänestä melua.(10)
Häiritsevyyteen liittyvät näkökulmat ovat melun ja sen merkitysten tutkimuksessa tärkeitä, mutta ympäristön ja terveyden kannalta melun materiaalinen tunkeutuvuus ja läpäisevyys sekä melun tuskallisuus ja jopa kuolettavuus on syytä pitää mielessä. James Watt oli huolissaan höyrykoneensa korviasärkevästä metelistä, mutta tehtailijat eivät halunneet luopua kolinasta joka symboloi heille voimaa ja tehoa.(11) Kova ääni ja sekoittava melu ovat ihmetyksen, ihastuksen ja inspiraation lähde – estetiikan ja filosofian ainesta.
Melun houkutus
Italialaiset futuristit ylistivät koneita uuden estetiikkansa ihanteina. Runoilija Filippo Tommaso Marinettin 1900-luvun ensi vuosina julkaisemissa lukuisissa manifesteissa tehtaat, lentokoneet ja muut tekniset keksinnöt mutta myös kansallisesti järjestäytynyt joukkovoima ja väkivalta olivat uuden taiteen ja estetiikan esikuvia. Taiteilija Luigi Russolo julisti omassa vuonna 1913 julkaistussa The Art of Noises -manifestissaan (L’arte dei rumori), että koneen melussa kuuluu ihmiskunnan vapaus, edistys ja kehitys kohti parempaa tulevaisuutta. Russololle melu merkitsi radikaalia esteettistä irtiottoa porvarillisesta idealismista – melu oli lupaus uudenlaisesta taiteesta.(12) 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla lukuisat muusikot, kuvataiteilijat ja kirjailijat omaksuivat melun estetiikan laajasti osaksi taiteellisia ohjelmiaan ja käytäntöjään.(13) Melun merkitys ihmetyksen ja suunniltaan-joutumisen synnyttäjänä on kuitenkin vanhempi, ja esiintyy esimerkiksi Edmund Burken teoksessa A Philosophical Inquiry into the Origin of Our Ideas of the Sublime and Beautiful (1757). Ylevä kauhun ja ihmetyksen kokemus voi Burken mukaan syntyä kovasta äänestä, jonka tuottaa esimerkiksi myrsky, tykistö tai suuri ihmisjoukko – viimeksi mainittu sellaisella voimalla johon yksilön on vaikea olla liittymättä.(14)
Melun estetiikka ja filosofia on sittemmin tarttunut näihin ylivoimaisen äänen, uudistavan sekasorron ja kollektiivisen voiman ideoihin, joissa kaikissa melu toimii ihmiskokemuksen ja -toiminnan omalakisena jäsentäjänä.
Musiikintutkimuksessa kovaäänisen melun merkityksiä ja kokemuksellisuutta on tarkasteltu paljon noise-genren, erityisesti japanilaisen noisen yhteydessä. Fenomenologista musiikintutkimusta tekevä Salomé Voegelin korostaa kuuntelemista ja kokemista musiikintutkimuksen ensisijaisena metodologiana, ja tämä pätee erityisesti kovaääniseen, hankalasti jäsentyvään meluun. Voegelin kirjoittaa melun fyysisistä vaikutuksista hyvin elimellisesti: miten korvat ja sisäelimet tulevat Otomo Yoshihiden melutaiteessa kidutetuiksi, muotoilluiksi uudelleen, kunnes on pakko poistua. Melu vangitsee kuuntelijan kokemukseen; itse asiassa melu realisoituu kuuntelijan kehossa.(15) Keskustelluin esimerkki noisesta on epäilemättä Merzbow, jonka musiikkia kuvaillaan jatkuvasti fyysisen väkivallan kaltaiseksi.(16) Japanilaista noisea muun muassa ”japanilaisuuden”, välineellisyyden ja genrerajojen kannalta tarkastellut musiikintutkija Paul Hegarty huomauttaa Hijokaidanin Romance-teoksen murtavan kaikki yritykset rakenteen tai narratiivin löytämiseen, mutta toisin kuin Voegelinin kokema Yoshihiden melu, Romance ei tarjoa Hegartylle edes uppoutumisen eli immersion kokemusta.(17) Kaiken kaikkiaan ylivoimaisen äänen näkökulmasta melu ymmärretään ensisijaisesti fyysisten rajojen koetteluksi ja ylitykseksi, jota voi halutessaan tulkita myös käsitteellisemmin kaiken käsitteellistettävyyden tarkoituksellisena hajottamisena.
Aina taidemelu, edes noise-musiikki, ei ole volyymiltaan kovaa. Kaoottinen, sekoittava ja uudistava taidemelu voi olla myös visuaalista, tai melu voidaan ymmärtää kokonaan filosofiseksi käsitteeksi. Keskeistä on tällöin melun rajoja rikkova, uutta luova voima. Melutaiteentutkija Joseph Nechvatal korostaa melua ylimääränä, joka häiritsee yrityksiämme ja pyrkimyksiämme todellisuuden luokitteluun ja representoimiseen.(18) Affektiivisen meluteorian kehittänyt Marie Thompson etsii mahdollisuutta irrottautua ”esteettisestä moralismista” ja ”hiljaisuuden konservatiivisesta politiikasta”, joiden mukaan melu on aina ei-toivottua ja pahaa. Molemmat melulle vihamieliset ideat Thompson jäljittää erityisesti akustisen ekologian kehittäjään R. Murray Schaferiin, jonka työn perustana on empiirisen analyysin sijaan ”ideologinen ja moraalinen jako puhtaan, positiivisen ja luonnollisen hiljaisuuden sekä epäpuhtaan, negatiivisen ja epäluonnollisen melun välillä”.(19) Thompsonin syytös havainnollistaa melun estetiikkaan ja filosofiaan liittyviä eettisiä ja poliittisia taustaoletuksia.
Etiikka ja politiikka ovat vahvasti läsnä myös meluun liittyvässä kollektiivisen voiman tematiikassa, joka periytyy Marinettin ja Russolon ihanteista mutta myös Burken joukkojen huudossa tunnistamasta kauhistuttavasta mutta mukaansa tempaavasta ylevyydestä. Taloudellisen tulkinnan melun joukkovoimasta tarjosi Jacques Attali vuonna 1977 julkaistussa, hyvin vaikutusvaltaisessa tutkimuksessaan Noise: The Political Economy of Music. Attalin mukaan kaupallistuva musiikki kesyttää arkisen melun materiaalikseen, mutta musiikki voi myös kapinoida markkinoiden valtaa vastaan melun keinoin.(20) Keskustelu melun ja joukkojen suhteesta on jatkunut kaupallisissa kehyksissä. Hiljaisuuden puolesta ja melua vastaan kirjoittanut Stuart Sim korostaa melua kaupallisena keinona esimerkiksi alkoholin myynninedistäjänä.(21) Marie Thompson kirjoittaa kapitalismin kyvystä tuotteistaa ja kääntää voitoksi nekin voimat, jotka ovat alkujaan ehkä kriittisiä, kapinoivia, epäkaupallisia.(22) Joseph Nechvatalin mukaan melutaide kykenee häiritsemään passiivista ärsykkeiden suoltamista ja ahmimista.(23) Eri näkökantoja edustaessaankin nämä ja muut melukulttuurien tutkijat pitävät melun kaupallisia ja taloudellisia merkityksiä keskeisinä.
Estetisoituessaan ja filosofoituessaan melu laajentuu kulttuurisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti kuvausvoimaiseksi käsitteeksi. Se ilmentää kokemuksellisia rajoja ja ideologisia rajanvetoja, mutta se taipuu myös teknologisen kehityksen ja taloudellisten suhteiden kuvaajaksi. Saattaa olla itsestään selvää huomauttaa, että tällaiset tulkinnat ovat melko kaukana arkisen melun häiritsevyydestä ja rasittavuudesta. Estetisoitu ja käsitteellistetty melu on korostuneesti ihmiskeskeinen tai oikeammin ihmiskeskeiseksi tehty ilmiö: se, mikä melussa on mahdollisesti inhimilliselle tai ei-inhimilliselle keholle hajottavaa tai mielelle (myös ei-inhimilliselle) stressaavaa, saa taiteellisen ja filosofisen tulkinnan ja oikeutuksen. Tällaiset tulkinnat ja oikeutukset ovat merkityksellisiä vain ihmisten kesken. Vaikka on totta, että eläimet eivät joudu taidemelun vaikutuspiiriin, on myös niin, että monenlainen muu kulttuurisesti oikeutettu melu on niille (kuten ihmisillekin) häiritsevää. Ei ehkä olekaan ympäristön ja luontosuhteen kannalta yhdentekevää, millaisia merkityksiä ja arvoja melu saa.
Esteettis-filosofinen ele
Melun eli häiritsevän ja haitallisen äänen käyttö taiteellisen ilmaisun tai filosofisen ajattelun apukeinona on esteettis-filosofinen ele. On kyse valinnasta ja teosta, jossa tietty ilmiö asetetaan paitsi käsitteellisen analyysin ja tulkinnan kohteeksi myös kulttuurisen ymmärryksen ja spekulatiivisen pohdinnan välineeksi. Meluisat taiteet, kuten musiikki, runous, kuvataide, draama ja niin edelleen osoittavat, että esteettis-filosofinen ele on tarpeellinen ja perusteltu. Globaalit ympäristö- ja resurssikriisit pakottavat kuitenkin kuulemaan myös melun toisin, tai oikeammin palaamaan siihen mitä melu on ja tekee ihmisille ja ei-ihmisille. Tällöin esteettis-filosofisen eleen merkitystä ja mahdollisesti jopa oikeutusta on kysyttävä uudelleen.
Antroposeeni ympäristökriisien ja resurssienkäytön nimittäjänä voi merkitä vaadetta tarkastella melua nimenomaan ympäristöongelmana. Ihmistieteissä, etenkin taiteentutkimuksessa, antroposeeni on tulkittu juuri tällaisena ihmisen paikan ja vallan kriittisen tarkastelun ja uudelleenarvioinnin velvoittajana. Vaikka antroposeeni ei sinänsä viittaa ympäristöongelmiin, epookkiehdotuksen perusteena ovat sellaiset antropogeeniset muutokset, jotka siirtävät Maata uudenlaiseen tilanteeseen: meret ovat happamoitumassa, vesistöt ja maaperä kemikalisoitumassa, ilmasto ja merivirrat muuttuvat, biodiversiteetti köyhtyy sukupuuttojen ja ravinnontuotannon vaikutuksesta, ja niin edelleen.(24)
Enemmistö luonnontieteilijöistä on enemmän huolissaan kuin innoissaan antroposeenista. Samaan aikaan antroposeenin käsite on otettu innostuneena vastaan humanistisissa tieteissä ja taiteessa.(25) Antroposeeni tuo ihmisen vihdoin ympäristömuutoksen keskiöön paitsi objektiivisena tarkkailijana myös aktiivisena kulttuurisena, sosiaalisena ja yhteiskunnallisena toimijana jonka ymmärtämiseksi tarvitaan ihmistieteitä ja taidetta. Antroposeeniepookin todentaminen vaatii ja sen todistaminen tuottaa uudenlaisia aistimellisia kokemuksia ja havaintoja – on esimerkiksi puhuttu antroposeenin korostuneesta visuaalisuudesta.(26) Toisaalta antroposeenia on tarkasteltu myös narratiivina, korostuneen kerronnallisena hahmotuksena ihmisen ja planeetan historiasta.(27) Eräissä tulkinnoissa antroposeeni merkitsee käännekohtaa ihmisen ja luonnon suhteessa totaalisen ihmishallinnan voitoksi: ”hyvä antroposeeni” (the good anthropocene) tarkoittaa historiallista hetkeä jossa ihminen lopulta ottaa luonnon, ekosysteemin, planetaarisen systeemin kokonaan hallintaansa teknologisin keinoin.(28) Antroposeenin käsitettä on toisaalta kritisoitu runsaasti siitä, että se asettaa virheellisesti kaikki ihmiset samalle viivalle planetaarisen muutoksen tekijöinä, vaikka emme ole tasavertaisessa asemassa globaalien muutosten aiheuttajina ja sen seurauksien kantajina.(29)
Vilkas keskustelu ilmentää antroposeenikäsitteen heuristista voimaa ja ajatuksellista viehättävyyttä – luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelun pitkällisten purkutöiden jälkeen on vain luontevaa innostua geologisesta epookkitermistä jonka avulla dikotomiasta päästään (kenties) lopullisesti eroon. Samalla antroposeeni saa käsitteenä yhä uudenlaisia merkityksiä ja tehtäviä: se on kertomus, tunnussana, symboli – se tuottaa hallinnan ja tuhon kuvastoja ja äänimaisemia – se on ihmisen peili 2010-luvulla. Antroposeeni on siis päätymässä samantyyppisen esteettis-filosofisen eleen kohteeksi kuin melukin. Siksi pian on ehkä kysyttävä, voiko tämä ele estetisoida ja abstrahoida paitsi käsitteen myös sen kuvaaman ilmiöjoukon.
Estetisoiminen ja abstrahoiminen voivat tarkoittaa montaa eri asiaa niin melun kuin antroposeeninkin tapauksessa. Melun ja antroposeenin kaltaiset käsitteet voivat typistyä iskusanoiksi, joiden avulla tutkimus, taiteellinen työ tai kannanotto liitetään ajankohtaiseen ja huomiota herättävään keskusteluun tai keskusteluun, jolla nähdään erityistä taiteellista tai tieteellistä painoarvoa. Tällaisilla käsitteillä voidaan myös merkitä jokin kohde tai siitä tehty tulkinta tietynlaisen huolen tai ideologian mukaiseksi: antroposeeni liittyy ympäristöhuoleen ja melu esimerkiksi kokemukselliseen, poliittiseen tai taiteelliseen rajojen ylitykseen. Ehkä yleisin estetisoitumisen ja abstrahoitumisen muoto on kuitenkin tietty yleistyvän merkityksellistymisen prosessi, joka tapahtuu aina kulttuuristen ilmiöiden tutkimisessa: esimerkiksi melutaideteos tai antroposeeniin reagoiva taideteos asetetaan yleisempään historialliseen, aatteelliseen ja kulttuuriseen kehykseen, jossa myös teoksen eri elementit merkityksellistyvät yleisemmällä tasolla. Tässä mielessä taiteen ja filosofian melu on aina muutakin kuin sietämätöntä ujellusta tai kolinaa, ja antroposeeni ilmenee paitsi maankuoressa myös ihmisten kokemuksissa.
Lopuksi: apologia?
Ympäristö- ja resurssikriisit ovat nousseet keskeiseksi kysymykseksi taiteessa ja taiteentutkimuksessa. Samaan aikaan luonnontieteellisessä ympäristöongelmia ja ympäristömuutoksia käsittelevässä tutkimuksessa on alettu kaivata ihmistieteellisiä ja kulttuurisia (yhteiskuntatieteiden ja viime vuosina myös humanististen tieteiden ja taiteen) näkökulmia.(30) Ei ole varmaa, ovatko tieteenalat ja taiteelliset tiedontuotannon tavat todella lähentymässä toisiaan, mutta jos ovat, lähestyminen edellyttää itseymmärrystä ja myös itsekritiikkiä itse kunkin alan tutkijoilta ja toimijoilta. Kulttuuristen alojen haasteena voi olla selventää esteettis-filosofisen eleen perustoja ja merkitystä – niin itselleen kuin muillekin aloille ja yleisöille.
Sekä melulla että antroposeeniin liittyvillä systeemisillä muutoksilla on terveyttä ja elämää uhkaavia vaikutuksia. Siksi melun (kuten minkä tahansa ympäristöongelman) estetisoimisessa ja sen käsitteellisessä pukemisessa filosofisen eleen muotoon on jotakin häiritsevää. Samansuuntainen kokemus saattaa olla melun, talouden ja ekologian suhteita tutkineella Frances Dysonilla, kun hän erottaa toisistaan jokapäiväisen akustisen ’melun’ ja käsitteellis-filosofisen ’Melun’. Hän tunnistaa länsimaisen nykykulttuurin taipumuksen melun ihannoimiseen, jopa hakeutumisen sen ”sanoinkuvaamattomaan virtaan”. Dysonin mukaan melun estetiikka ”puolustelee akustista pommitusta sulkemalla melun gallerian tai auditorion seinien sisään, jotka eivät ole vain melu-eristettyjä vaan myös eristettyjä kritiikiltä – melun nimeämiseltä (ärsyttäväksi) meluksi.”(31) Toisaalta esitystilassa purkautuva repivä, hirveä melu voi olla vaikuttavin mahdollinen ympäristökokemus, sanan ekologisessakin merkityksessä.
Esteettiset ja käsitteelliset tulkinnat ympäristöongelmista ovat välttämättömiä niiden kokemuksellisuuden, historiallisuuden ja muiden kulttuuristen ja sosiaalisten taustojen ja vaikutusten ymmärtämiseksi. Ehkä täydellisimmin nämäkin näkökulmat nousevat esiin ja muotoutuvat taiteen ja tutkimuksen ilmaistaviksi ja kommunikoitaviksi silloin, kun ympäristöongelmien käsittely perustuu syvälliselle tietämykselle ja ymmärrykselle siitä, millaisista ilmiöistä tai ilmiöjoukoista on kyse. Melusta kysyttäisiin yhä yksityiskohtaisemmin, millaista ja mistä peräisin se on, mistä se syntyy ja millaisin materiaalisin ehdoin. Antroposeenin heuristinen merkitys kuvattaisiin avoimesti, tai käsite korvattaisiin tarvittaessa tarkemmalla antropogeenista vaikutusta tai ympäristöongelmaa kuvaavalla käsitteellä. Lisäksi pysyttäisiin tietoisina siitä, mitä antroposeenin epookille stratigrafiassa ja muussa geologisessa keskustelussa tapahtuu.
Antroposeenin ja melun käsitteelliset kytkökset ovat nopeasti yleistymässä niin musiikissa kuin tutkimuksessakin. Antropogeeninen melu yltyy ympäristössä, paikallisesti ja maailmanlaajuisesti. Vaikka antroposeenin käsitteeseen sisältyy lupaus luonnon ja kulttuurin lopullisesta sekoittumisesta, esteettis-filosofiset eleet edelleen rajaavat taidemelun ja ympäristömelun toisistaan erillisiksi ilmiöiksi, joista ensimmäistä lähestytään kokemuksellis-käsitteellisesti ja jälkimmäistä lähinnä lainsäädännöllisesti. Rajaus voi olla käytännöllinen, melun tilallisuuteen ja kuulijoiden vapaaehtoiseen tilassa-oleiluun liittyvä. Melua käsittelevässä kirjallisuudessa toistuvat luonnehdinnat esteettisesti kiinnostavasta melusta sekä tuotannon ja liikenteen välttämättömästä melusta viittaavat kuitenkin siihen, että antropogeeninen melu on aina hyväksyttävää – se on vain luokiteltava, järjesteltävä ja hallittava käsitteellisesti ja käytännöllisesti. Millainen käsitteellis-filosofinen ele kysyisi antropogeenisen melun olemusta ja oikeutusta itse äänten ja niiden moneuksien näkökulmasta?
Viitteet
(1) Schafer 1994, 76.
(2) Ampuja & Peltomaa 2014.
(3) Starck & Teräsvirta 2009.
(4) Sim 2007, 4–5, 24–25; Voegelin 2014, 45.
(5) Lyytimäki 2006, 111–123.
(6) Hainge 2013; Kahn 2013.
(7) Kahn 2013, 17.
(8) Goddard, Halligan & Hegarty 2012, 1–5; Dyson 2014, 7; Voegelin 2014, 43.
(9) Sim 2007, 50–54; Dyson 2014, 10.
(10) Hydaralli 2012, 223–231.
(11) Ampuja 2007, 22–23.
(12) Hegarty 2007, 13–14; Voegelin 2014, 43; Thompson 2017, 134–135.
(13) Epstein 2014, xiii–xviii; Thompson 2017, 131–135.
(14) Burke 2001.
(15) Voegelin 2014, 50, 59–60.
(16) Thompson 2017, 146–47; Hainge 2013, 261–262.
(17) Hegarty 2007, 144–145; vrt. Nechvatal 2011.
(18) Nechvatal 2011, 17–20, 215–219.
(19) Thompson 2017, 100.
(20) Epstein 2014, xxvi; Thompson 2017, 136–138.
(21) Sim 2007, 2, 30–37.
(22) Thompson 2017, 177.
(23) Nechvatal 2011, 227.
(24) Crutzen & Stoermer 2000.
(25) Brondizio et al. 2016; Alhojärvi 2017.
(26) Davis & Turpin 2015.
(27) Bonneuil 2015.
(28) Heise 2016, 206–209.
(29) Chakrabarty 2009.
(30) Lewis & Maslin 2015; Ellis et al. 2016.
(31) Dyson 2014, 7–9.
LÄHTEET
Alhojärvi, Tuomo (2017) Yllättymisiä. Antroposkenen paranoia ja tiedon tilanteinen ongelma. –Tiede & edistys 1/2017.
Ampuja, Outi (2007) Melun sieto kaupunkielämän välttämättömyytenä. Melu ympäristöongelmana ja sen synnyttämien reaktioiden kulttuurinen käsittely Helsingissä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Ampuja, Outi & Peltomaa, Miikka (toim.) (2014) Huutoja hiljaisuuteen. Ihminen ääniympäristössä. Helsinki: Gaudeamus.
Bonneuil, Christophe (2015) The Geological Turn. Narratives of the Anthropocene. In Hamilton C, Gemenne F & Bonneuil C (eds.) The Anthropocene and the Global Environmental Crisis: Rethinking Modernity in a new Epoch. Londres: Routledge, 15–31.
Brondizio, Eduardo S. et al. (2016) Re-conceptualizing the Anthropocene: A Call for collaboration. –Global Environmental Change 39: 318–327.
Burke, Edmund (2001) A Philosophical Inquiry into the Origin of Our Ideas of the Sublime and Beautiful. New York: Bartleby.com. http://www.bartleby.com/24/2/ Luettu 18.2.2018.
Chakrabarty, Dipesh (2009) The climate of history: Four theses. –Critical Inquiry 35(2), 197–222.
Crutzen, Paul J. & Stoermer, Eugene F. (2000) The “Anthropocene”. –IGBP NewsLetter No. 41, 17–18.
Davis, Heather and Turpin, Etienne (2015) Art & Death: Lives between the Fifth Assessment & the Sixth
Extinction. In: Davis H and Turpin E (eds) Art in the Anthropocene. Encounters among Aesthetics, Politics, Environments and Epistemologies. Ann Arbor, MI: Open Humanities Press, 3–29.
Dyson, Frances (2014) The Tone of Our Times. Sound, Sense, Economy, and Ecology. Cambridge, Massachusetts: MIT Press.
Ellis E, Maslin M, Boivin NL and Bauer A (2016) Involve social scientists in defining the Anthropocene. Nature 540: 192–193.
Epstein, Josh (2014) Sublime Noise: Musical Culture and the Modernist Writer. Baltimore: Johns Hopkins University Press.
Goddard, Michael, Halligan, Benjamin & Hegarty, Paul (2012) Introduction. Teoksessa Michael Goddard, Benjamin Halligan & Paul Hegarty (toim.) Reverberations. The Philosophy, Aesthetics and Politics of Noise. London & New York: Continuum. 1–11.
Hainge, Greg (2013) Noise Matters. Towards an Ontology of Noise. London: Bloomsbury.
Hegarty, Paul (2007) Noise/Music. A History. London & New York: Continuum.
Heise, Ursula K. (2016) Imagining Extinction: The Cultural Meanings of Endangered Species. Chicago: The University of Chicago Press.
Hydaralli, Saeed (2012) What is noise? An inquiry into its formal properties. Teoksessa Michael Goddard, Benjamin Halligan & Paul Hegarty (toim.) Reverberations. The Philosophy, Aesthetics and Politics of Noise. London & New York: Continuum. 219–232.
Kahn, Douglas (2013) Earth Sound Earth Signal. Energies and Earth Magnitude in the Arts. Berkeley, California: University of California Press.
Lewis SL and Maslin MA (2015) A transparent framework for defining the Anthropocene Epoch. The Anthropocene Review 2: 128–146.
Lyytimäki, Jari (2006) Unohdetut ympäristöongelmat. Helsinki: Gaudeamus.
Nechvatal, Joseph (2011) Immersion Into Noise. Ann Arbor: Open Humanities Press.
Schafer, R. Murray (1994) The Soundscape. Our Sonic Environment and the Tuning of the World. Rochester, Vermont: Destiny Books.
Sim, Stuart (2007) Manifesto for Silence. Confronting the Politics and Culture of Noise. Edinburgh: Edinburgh University Press.
Starck, Jukka & Teräsvirta, Laura (2009) Melu. Helsinki: Työterveyslaitos.
Thompson, Marie (2017) Beyond Unwanted Sound. Noise, Affect and Aesthetic Moralism. London: Bloomsbury.
Voegelin, Salomé (2014) Listening to Noise and Silence. Towards a Philosophy of Sound Art. London: Bloomsbury.