Viime aikoina olen tervehtinyt ystäviäni milloin Kaliforniasta, milloin Helsingistä ja nyt sitten terveiset tulevat J:stä. Amerikkalaiset ystäväni eivät ikinä opi lausumaan nimeä, sitkeä yritys tuotti lausuman Dsaivas Kjuu Laa, jonka päätin englannintaa muotoon Jive – village. Sekin oli liian outo, joten pian nimi muuttui pelkäksi J:ksi.
He kysyvät, kuten kaikki helsinkiläisetkin, millaista on Jyväskylässä. Muutosta on kulunut vähän yli kuukausi ja on vieläkin liian aikaista sanoa. Työ on vienyt kaikki päiväni. (Iltaisin ulkoilen talon takana olevissa hyvin valaistuissa kortteleissa.)
Ensivaikutelmia silti on. Ensivaikutelmat ovat yhtä oikeita kuin kaikki muutkin vaikutelmat, ja ne ovat aika myönteisiä.
Paras paikka Jyväskylässä on toistaiseksi kaunis ja tilava asuntoni keskustassa puiston vierellä. Valoa tulvii kaikkiin huoneisiin esteettä ja tilaa on yllin kyllin myös tauluille. Onpa kotonani myös iso kirjastohuone, jossa työskentelen ja siitä on hieno näkymä kaupunkiin, joka elää sekä päivällä että illalla. Kauppakadulle ja ravintoloihin on viiden minuutin kävelymatka. Tätä voisi Helsingissä verrata kaiketi Kaivopuistoon?
Helsingin Sanomien lukeminen on tärkeä hetki aamuisin, vaikka kotiini tulee myös maan vanhin suomenkielinen sanomalehti Keskisuomalainen. Jälkimmäisessä on hyviä artikkeleita ja vireä ote, mutta en osaa ottaa sitä vielä vakavasti ja kutsunkin lehteä lempinimellä Keksi-Suomalainen. Tämä viittaa leikillisesti paikalliseen keksitehtaaseen ja toisaalta lukihäiriööni. Hesarista luen paikallisuutisia, sillä tunnen kadut ja kulmakunnat, mistä jutuissa puhutaan. Täällä paikallistuntemukseni on vielä aika heikkoa, mutta paranee koko ajan. Lännen lokari ei jää paikoilleen.
Ihmiset eivät täällä puhu korostetusti mitään murretta, mikä on hyvä asia. Tampereella tai Turussa erottuisin varmaan joukosta, koska en puhu sikäläistä murretta, mutta täällä Keski-Suomessa on helppo sulautua joukkoon. Se on urbaanille ihmiselle tärkeää. Kaupungissa on 10 000 koululaista ja 30 000 opiskelijaa, mikä näkyy 130 000 asukkaan kaupungissa. Korkea-asteen koulutuksen suorittaneiden määrä on Jyväskylässä 32 prosenttia työikäisistä, kun se koko maassa on 26 prosenttia väestöstä. Aika hyvin.
Hyvä koulutustaso ehkä selittää myös paikkakuntalaisten suvaitsevaisuutta ja ystävällisyyttä. Eräs nuori nainen, joka on muuttanut tänne Lahdesta ja perustanut sisarensa kanssa kulttuurikerhon, sanoi että täällä on paljon suvaitsevampi ja vapaampi ilmapiiri kuin Lahdessa. Se on hänen vaikutelmansa ja varmasti oikea.
Paikallisen yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta lyö leimansa kaupunkiin ja katukuvaan. Kaikkialla näkee reippailevia, todella hyväkuntoisia ihmisiä lenkkeilemässä, sekä luistelemassa ja hiihtämässä kaupungin keskellä olevan järven jäällä. Muuten kulttuurielämä on ihmisten kokoista ja näköistä. Olen käynyt äskettäin perustetussa kulttuurikerho Tajussa kuuntelemassa Katariina Järvistä, joka luki vaikuttavia runojaan kirjailijatalolla. Pieni yleisö koostui lähinnä opiskelijoista. Teatterissakin kävin katsomassa ruotsalaisen elokuvaohjaaja Kay Pollakin kirjoittaman näytelmän ”Niin kuin taivaassa”. Lähes loppuunmyyty esitys kertoo pikkukaupunkilaiselämästä ja yhteisöllisyyden ongelmista siellä. Yhteisöllisyyden ongelmat ovat tietysti samoja kaikkialla.
Kaupungissa toimii pieniä teatteriryhmiä, on tanssiteatteri ja sinfoniaorkesterikin. Lukuisia taiteilijoiden työpajoja on siellä täällä, mutta näyttelytiloja on vähänlaisesti. Tänne tarvittaisiin Helsingin Kaapelitehtaan kaltainen kulttuurikeskus, jonne eri alojen tekijät voivat mennä työskentelemään, harjoittelemaan ja esiintymään. Näin kulttuurielämä tulisi toisella tavalla näkyväksi Jyväskylässä, jota nyt hallitsevat erilaiset upouudet kauppakeskukset. Kulttuuritehtaissa on se hyvä puoli, että siellä tapahtuu aina jotakin, ja kun eri alojen ammattilaiset: kirjailijat, muusikot, kuvataiteilijat, tanssijat ja näyttelijät kohtaavat, syntyy uusia ideoita ja saavutetaan synergisiä etuja. Kuvataiteilijat saavat yleisöä ja muusikoilla riittää kuulijoita.
Jyväskylään puuhataan kuulemma uutta konserttitaloa, sillä nyt muusikot joutuvat jakamaan teatterirakennuksen näyttelijöiden kanssa. Hanketta vastustetaan kiivaasti, mikä on tuttua kotikaupungistani Helsingistä. Pikemminkin kuin orkesterille tarkoitettua uutta loistopytinkiä kannattaisi Jyväskylässä miettiä hyvää konserttisalia jostakin kulttuurikeskukseksi sopivasta vanhasta teollisuusrakennuksesta, joka otettaisiin uusiokäyttöön. Samaan paikkaan voisivat tulla muidenkin alojen tekijät ja yleisöt.
Kuvataiteen alalla Jyväskylässä on melko hiljaista. Keski-Suomen taidemuseolla on (museon lisäksi) näyttelytila hyvällä paikalla keskellä kaupunkia, mutta se näyttää aina tyhjältä. Kävin katsomassa äskettäin avatun Jyrki Siukosen ja Jussi Heikkilän lentämiseen liittyvän AVIAA- näyttelyn, eikä paikalla ollut ketään muuta. Heikkilän ja Siukosen taide on fiksua, hyvää nykytaidetta, jonka pitäisi kiinnostaa tällaisessa yliopistokaupungissa. Mutta ei yksi lintu kesää tee. Ajattelin, kuinka Helsingin galleriakierroksilla taide alkaa seurustella taiteen kanssa, yksi näyttely kytkeytyy ja rinnastuu toiseen. Todella, taide tarvitsee ympärilleen lisää taidetta, jotta se toimii ja alkaa vaikuttaa elämään. Tästäkin syystä eri aloja yhdistävä kulttuurikeskus olisi luonteva asia, sillä Jyväskylän kaltaisessa kaupungissa se toisi taiteen ympärille kriittistä massaa, joka on välttämätön suuremman yleisön kiinnostuksen herättelemiseen.
Jyväskylässä on maineikas jääkiekkoseura JYP, jonka tunnuksessa J-kirjain on käännetty lennokkaasti ylösalaisin, ja lätkämeininki on lähes hurmoksellista. Paikallisessa sanomalehdessäkin se saa valtavasti tilaa. Lätkään perustuva yhteisöllisyys ei ole tervettä, eikä se oikeastaan ole edes yhteisöllisyyttä, sillä se hajottaa perheet ja sulkee ulkopuolelleen ne, jotka eivät kiinnostu. Kulttuuriväen täytyy yhdistää Jyväskylässä voimansa ja näyttää, millaista aito, erilaisten ihmisten kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen liittyvä kulttuurielämä on.