Pirkko Holmberg 16.11.2011
Vuosi ei ole vielä aivan lopussa, mutta silti voi jo alkaa pohtia, mitä siitä jää mieleen kuvataiteen osalta. Ehkä ensimmäisenä tulee mieleen täysin puskasta aloitettu Guggenheim-selvityshanke. Loppuvuodesta kyseenalaista julkisuutta sai myös päätös leikata rajusti kulttuuri- ja taidealan koulutuspaikkoja. On sanottu, että on vastuutonta herättää nuorissa katteettomia odotuksia ja kouluttaa heitä aloille, jotka eivät työllistä. Talousnäkymät ovat synkät jo ihan yleismaailmallisesti. Silti päättäjillä pitää toki olla lupa haaveilla Guggenheim-museosta, vaikka jo pelkkä haaveilu (”selvitys”) maksaa mansikoita.
Mutta nämäkin uutiset koskivat enemmän tiliviivan alapuolta kuin sitä, millaista taidetta oikeasti nähtiin. Sisällöt tuntuvat pakenevan yleistä hälinää. Tärkeä tapaus oli epäilemättä Turun vuosi eurooppalaisena kulttuuripääkaupunkina, joka on saanut sen kulttuurielämän värit kirkastumaan ennennäkemättömällä tavalla. Helsingissä puolestaan keskitettiin voimia Kiasman ARS 11-näyttelyyn… näyttelyn parhaat teokset (Eija-Liisa Ahtilan Missä on missä? ja Isaac Julienin Western Union: Small Boats) nähtiin kylläkin vain Turun Logomossa. Mutta mikä kulttuuripääkaupunki-instituution tarkoitus lopulta on? Kosiskella yleisöä, tehdä rahaa?
Kääntyykö kulttuuri vallanpitäjien tukemana aina vastakohdakseen?
Carl Larsson: Karin rannalla (syyskesä), 1908 (valokuva Jenny Thornell)
Myös Turussa pääponnistukset on kohdistettu paljolti riskejä vältellen ja todelliset helmet ovat jääneet siihen sivuun. Vaikka ainesta vetonaulaksi olisi ollut sekä Otto Mäkilässä että Veli Granössä, Turun taidemuseo valitsi vuoden päänäyttelyksi täysin turvallisen Carl Larssonin (1853–1919). Näyttely on vetänyt väkeä, varsinkin maakuntien varttuneempaa yleisöä. Itsekin olen lapsena ihastellut Ett Hem -kirjan idyllisen kauniita akvarellimaalauksia. Jossain vaiheessa niiden lumous kuitenkin haihtui.
Näyttelyä läpikäydessäni huomasin miettiväni, miksi taiteilijan kahdeksan lasta synnyttänyt vaimo Karin ei hymyillyt yhdessäkään hänestä maalatussa kuvassa, vaikka heidän tiedetään olleen onnellisia ja rakastuneita. Varmaankin arkielämän hulina sai monet huolet pyörimään Karinin mielessä. Huomasin myös, että maalarina Carl Larsson oli itse asiassa varsin sovinnainen ja pikkusievä – moderneinta hänen maalauksissaan ovat ehdottomasti Karin Larssonin Lilla Hyttnäsiin suunnittelemat huonekalut ja kodintekstiilit, joita ilman maalaukset olisivat olleet lähinnä jugend-ääriviivoilla varustettuja kiiltokuvia. Häiritsevintä on ehkä kuitenkin tapa, jolla näyttelyä mainostetaan ympäri kaupunkia, niin että on vaikea erottaa, onko kyse taiteesta vai puutarhamessuista.
IC-98: A View from the Other SideToukokuussa Forum Boxissa, Helsingissä oli esillä turkulaisen taiteilijakaksikon IC-98:n näyttely Näkymä vastarannalta – A View From The Other Side, johon kuulunut vaikuttava mustavalkoinen piirrosanimaatio (70 min) kuvaa doorilaisin pylväin varustettua Gylichin toriportiikkia Turun tuomiokirkkosillan kupeessa – paikka tunnetaan nykyään paremmin yökerhoravintola Pinellana. Video näyttää portiikin ja sen ympäristön läpikäymän hitaan muutoksen Markku Hietaharjun Tuomiokirkon uruilla improvisoiman musiikin säestyksellä.
Videossa näytetään ihmisten vaikutus, muttei yhtään ihmistä; taustalla valvoo ainoastaan Porthanin patsaan istuva siluetti. Tullikamarin pöydät vaihtuvat lasi-ikkunaisiin kauppakojuihin, sitten slummimaiseen asutukseen, pyykkinaruihin, laudoitettuihin ikkunoihin, vuoden- ja vuorokaudenajat vaihtuvat, ja lopulta kaiken yli käy rapistumisen ja metsittymisen aalto, pylväät murenevat ja niiden tilalla on enää rehevää tiheikköä. Todellinen tai kuviteltu historia vaihtuu tulevaisuudenkuvaan, joka ei lupaa paljoa inhimillisen kulttuurin säilymisestä. Näyttely antoi aavistaa, että paljon jää sittenkin kulttuuripääkaupungin antaman kulttuurin määritelmän tavoittamattomiin. Jostain senkin täytyy kertoa, että IC-98 on päätynyt järjestämään näyttelynsä muualla kuin Turussa. (Turussa teos on asetettu kurkistuskaappiteoksena “salaiseen paikkaan”, mikä voimistaa lainsuojattomuuden mielikuvaa.)
Turun purettuja arvotaloja ja talonvaltausliikettä käsitellyttä Jouko Aaltosen dokumenttia Taistelu Turusta myydään dvd:nä Turku 2011 -oheistuotemyymälöissä, vaikkei se todellakaan anna mairittelevaa kuvaa Turun kiinteistöpolitiikasta tai päätöksentekokulttuurista. Olen aiemmin elänyt naiivisti siinä luulossa, että lahjuksen ottaminen on rikos ja että rikoksista joutuu edesvastuuseen. Mutta näin ei taidakaan olla päätellen siitä, miten avoimesti poliitikot ja virkamiehet kertovat dokumentissa saunailtojen munientervausrituaaleista ja siitä, mitä grynderikavereille tuli luvattua. On sydäntä riipivää miettiä, miltä Turku näyttäisi ilman tätä rikollista toimintaa: eurooppalaiselta hansakaupungilta, jossa historian läsnäolon aistisi keskiajalle asti.
Börsin purkamista vastaan. Kuva: Museokeskus
Tilojen löytäminen omaehtoiselle kulttuuritoiminnalle tuntuu olevan myös loputtoman taistelun takana. Talonvaltaajiin kohdistettua tylyä nollatoleranssia sovellettiin niihinkin, jotka pystyttivät lokakuussa teltan kauppatorin nurkkaan ottaen mallia kansainvälisestä Occupy-liikkeestä. Teltta takavarikoitiin ja aktivistit häädettiin. Myöhemmin teltta sentään palautettiin – olisiko suunta siis muuttumassa ja tylyydeltä taittumassa kärki? Vai onko helpompaa vain jatkaa silmien sulkemista nuorison vaatimuksilta? Paljon puhuva oli punk-keikan julisteessa ollut huomautus: ”Tälläkään tapahtumalla ei ole mitään tekemistä Turun kulttuuripääkaupunkivuoden kanssa.”
Täytyy myöntää, että Turun kulttuurielämä on vuoden aikana rikastunut ennennäkemättömällä tavalla, eikä koko kaupunki ole enää oikein entisensä. On saatu nauttia spontaaneista katuspektaakkeleista, ympäristötaiteesta, työpajoista, kulttuuriresepteistä sekä konserteista mitä kummallisimmissa paikoissa. Mutta miksi ihmeessä kesti loppukesään asti, ennen kuin uuteen kulttuurikeskus Logomoon saatiin edes kunnon opasteet? Laitetaanko lappu luukulle heti vuoden vaihteessa huolimatta kalliista investoinneista esimerkiksi esitystekniikkaan? Jääkö kulttuuripääkaupunkivuodesta käteen muuta kuin kökköjä mainosvitsejä värikkäissä palluroissa? Odotus tiivistyy.
Kirjoittaja asustaa nykyisin Turussa.
Toim. huom. Logomo jatkaa toimintaansa painottuen kuitenkin kuvataidenäyttelyiden sijaan enemmän tanssi-, teatteri- ja elokuvaesityksiin. Vuonna 2013 junaradan puoleiselle seinustalle saatiin viimein myös kissankokoisin kirjaimin varustettu logo.