Saara Hacklin 2.4.2012
Luin hiljattain Daniel Birnbaumin ja Isabelle Grawn toimittamaa kirjasta The Power of Judgment: A Debate on Aesthetic Critique (2010). Omassa puheenvuorossaan filosofi Daniel Loick vertaa arviointia (judgment) oikeudenkäyntiin – hänen näkökulmastaan arvostelman esittäminen väistämättä tekee puhujasta tuomarin, tuomittavasta kohteesta syytetyn ja keskusteluun osallistujista todistajia. Loickin mukaan taidetta ei kuitenkaan pidä ajatella murhatapauksena. Toisin kuin tavanomaisessa oikeusjutussa, taide avaa jo lähtökohtaisesti ratkeamattomuuden alueen.
Kritiikin ja oikeudenkäynnin teemaa lähestyttiin myös IHME-päivillä 23.3. Vanhalla ylioppilastalolla. Nyt jo kolmatta kertaa järjestettyä ”oikeudenkäyntiä” tuomaroi tyylilleen uskollisesti filosofi Tuomas Nevanlinna. Syyttäjäksi oli kutsuttu kriitikko–toimittaja Maila-Katriina Tuominen, jonka asiantuntijatodistajana toimi Tampereen yliopiston Viestinnän, median ja teatterin yksikön johtaja Heikki Hellman. Puolustusasianajaja ja syytetty oli journalisti–kustantaja Niklas Herlin, jonka asiantuntijatodistajana toimi tuottaja Tarja Salo Gloriasta.
Tuomisen kolme syytekohtaa liittyivät kaikki jollain tavoin median murrokseen: Suomalainen printtimedia on konsernien hallitsemaa, juttuja kierrätetään ja niinpä kriitikoiden teksteille on vähemmän tarvetta. Tästä seuraa, että media tarvitsee vähemmän asiantuntijoita ja erityisesti nuorten toimittajien ongelma onkin yleissivistyksen ja historiantajun puute. Kolmantena kohtana Tuominen mainitsi nettiavaruuden, jossa tykkäämistä voi osoittaa näyttämällä peukkua. Kaikista on tullut kriitikoita.
En tässä blogitekstissä käy yksityiskohtaisesti läpi oikeudenkäynnin kulkua, sen sijaan sivuan kahta tapahtuman herättämää kysymystä. Ensimmäinen niistä liittyi ikään ja sivistykseen. IHME-oikeudenkäynnille tuttuun tapaan keskusteluun kuuluu myös vitsailua ja provokaatiota. Tuomisen esittämä ajatus yleissivistymättömästä ja historiantajuttomasta nuorisosta voidaan tulkita tällaiseksi kärjistykseksi – tai tunnistaa kuluneeksi kliseeksi, johon me kaikki olemme joskus törmänneet. Tunnetustihan nuorisossa on aina parantamisen varaa. Koska ennen oli toisin.
Vaikka omalla kohdallani ”nuoren” ikäraja lienee lähivuosina ylittymässä, Tuomisen nuorisovastaisuus onnistui herättämään ärtymystä. Yritän kuitenkin malttaa mieleni ja olla provosoitumatta. Toistaiseksi olen ollut onnekas ja saanut tehdä töitä hyvin eri-ikäisten älykkäiden ja sivistyneiden ihmisten kanssa, joita kaikkia kiinnostaa oma aika ja yhteiset asiat. Näissä tilanteissa ei ole tuijotettu sitä, millä vuosikymmenellä oppivelvollisuus on suoritettu. Olen myös erityisen iloinen siitä, Irmeli Hautamäki ei selvästikään pelännyt uutta teknologiaa ja ”historiantajuttomaksi” syytettyä nuorisoa perustaessaan Mustekalan vuonna 2003.
Nuorison väitettyä kelvottomuutta enemmän jäin miettimään käsitystä kritiikistä. Oikeudenkäynnin yksi tärkeä kiistanaihe koski kritiikin määrän vähenemistä. Tähän palattiin myös yleisökysymyksissä. Hellman esitti tutkimustietoa Helsingin Sanomien osalta. Hänen mukaansa kritiikin määrä on todella ollut laskussa viime vuosina, mutta toisaalta arvioita on nyt enemmän kuin pari vuosikymmentä sitten. Samaan aikaan yksittäisten kritiikkien palstamillimetrien määrä on vähentynyt. Entä sitten?
Ymmärrän, että kriitikon ammatin kannalta palstamillimetreillä ja tekstien kierrätyksellä on seurauksia – työtilaisuuksia on vähemmän, tekstit latistuvat raporteiksi tai palvelupalstoiksi, jossa näytettään peukkua jollekin näyttelylle. Ja näistä tietysti seuraa, että toimittajalta ei edes toivota erikoistumista jne. Kyseessä on koko mediakentän muutos, ei niinkään nuoren toimittaja-aineksen toivoton pinnallisuus. Silti minulle kysymys kritiikistä on jotain aivan muuta kuin kiista palstoista, saati sitten haikailua menneiden aikojen sankarikriitikkojen aikaan, jolloin valta keskittyi muutamille mestareille.
Vastikään ilmestyneen Taidekritiikin perusteet -teoksen johdannossa estetiikan tutkija Martta Heikkilä kirjoittaa: ”Vaikka kriitikoiden ja tutkijoiden ajatukset kritiikin luonteesta ovat usein samansuuntaisia, kritiikki poikkeaa useasta tieteellisestä käsitteestä sikäli, että sana ’kritiikki’ tuntuu pakenevan määritelmiä” (s. 12). IHME-päivien oikeudenkäynnissä tämä moniselitteisyys ja pakenevuus ei oikeastaan ollut läsnä kuin muutamissa yleisökommenteissa ja Nevanlinnan loppupuheenvuorossa.
Oikeudenkäynnin keskustelijat noudattivat pitkälti kritiikin tulkintaa, johon kirjallisuudentutkija Kuisma Korhonen viittaa omassa artikkelissaan kirjallisuuskritiikistä: ”Kirjallisuuskritiikki-termi ymmärretään Suomessa yleisesti varsin kapea-alaisesti viittaavan erilaisissa joukkoviestimissä julkaistuihin kirja-arvioihin.” Näin ei välttämättä tarvitsisi olla. Kuten Korhonen toteaa, esimerkiksi ”Englannin ja ranskan kielen termit literary criticism ja critique littéraire viittaavat paljon laajempaan alueeseen kuin suomen ’kritiikki’ tai ’arvostelu’: niin akateemiseen kirjallisuudentutkimukseen, akatemian ulkopuolella julkaistuun kirjallisuutta kommentoivaan esseistiikkaan kuin erilaiseen joukkoviestimissä ilmestyvään journalistiseen kirjallisuutta koskevaan keskusteluunkin” (s. 56–57).
Pitäisikö siis ajatella, että on olemassa vähintään kaksi kritiikin kenttää, journalistinen maailma päivälehtikritiikkeineen ja se toinen, esseistisempi ja akateemisempi maailma? Haluan uskoa Korhosen lailla, että yleisön puhuttelu ja toisaalta (akateemisesti) kunnianhimoinen kirjoittaminen voivat myös kohdata. Että kritiikin tehtävä on kyseenalaistaa oma muotonsa, kehittää ilmaisuaan… Tälle uudenlaiselle kirjoittamiselle on tilaa verkossa – ja sitä tehdään jo.
Vaikka taide ylittäisi aina siitä tehdyn kritiikin (jälkimmäistähän ei olisi ilman ensimainittua), ei kritiikki parhaimmillaan ole vain valitettava sivutuote. Uskon, että teokset ansaitsevat tulla ajatelluksi ääneen ja juuri sen tähden tarvitaan täydennystä, josta yleisesti puhutaan kritiikin nimellä. Ilman tuota teoksen kanssa ajattelua ja tulkintojen ehdottamista (täydennys ei ole koskaan valmis), taide näyttäytyy vajaana. Kenties jotain samantapaista ehdotti myös tuomari Nevanlinna, joka viittasi loppupuheenvuorossaan taiteen ja kritiikin fundamentaaliin suhteeseen.
Heikkilä kirjoittaa päätösesseessään kritiikin yleisöstä. Mm. Jean-Luc Nancyn ja Maurice Blanchot’n ajatuksia seuraten hän hahmottelee ajatusta: ”[teos] kokoaa oman yhteisönsä, jolle ei kuitenkaan voida hahmottaa pysyvää olemusta eikä yhteistä identiteettiä” (s. 238). Yleisö ei tällöin olisi vain jokin kokonaisuus, vaan se syntyy teoksen kohtaamisesta – hajotakseen seuraavassa hetkessä. Ehkä kritiikkiäkin voisi ajatella osana tuota perustamatonta yhteisöä, ehdottamassa teoksesta tulkintoja, liittymässä erilaisten merkitysten luontien ketjuun ja myös sysäämällä uusia yleisöjä kohti teoksen kohtaamista?
Lähteet:
Heikkilä, Martta: ”Johdanto: Taiteesta puheeseen” sekä ”Kritiikin yleisö ja taidekritiikin monet kriteerit” teoksessa Taidekritiikin perusteet, toim. Martta Heikkilä, Gaudeamus, 2012.
Korhonen, Kuisma: ”Kirjallisuuskritiikki: tekstejä teksteistä” teoksessa Taidekritiikin perusteet, toim. Martta Heikkilä, Gaudeamus, 2012.
Loick, Daniel: ”Creation, Not Judgment. Response to Christoph Menke”, teoksessa The Power of Judgment: A Debate on Aesthetic Critique, toim. Daniel Birnbaum & Isabelle Graw, Sternberg Press, 2010.