Teksti: Ville Laaksonen 19.11.2014
Kuvat: Kiasma Hits ja Luis Buñuel
Olen taiteilija ja idealisti. Taide, josta puhun ja jota tavoittelen, täyttyy kauneudesta. On vaivaannuttavaa, kuinka tästä puhuminen on useille kuin vitsi: hölmö ja vanhanaikainen ajatus siitäkin huolimatta, että kauneutta on kaikkialla ja kaikille, kuten on aina ollut ja tulee olemaan. Puhe taiteesta on hyvin moninaista: viisasta, trendikästä, älykästä, eksentristä. Silti taidepuheen takana ei tunnu olevan usein kovin syvällistä arvopohjaa. Pinnallisuus on iso osa aikaamme.
Kauneus on vaikeuksissa nykypäivänä ehkä siksi, että sen määritteleminen on tullut niin vaikeaksi ja moniselitteiseksi. Olkoon kauneuden takana minkälainen käsitys hyvänsä, on kyse hyvin erityisestä ja yksilöllisestä tavasta suhtautua elämään eettisesti. Kyseessä on myös esteettinen tarve, joka vainoaa pohjimmiltaan ihmistä, joka kaipaa saada taiteen täydessä mitassaan. Kauneus on yksi ideaali, jonka nimeen monet ovat vannoneet yli aikojen pyrkien jäljittämään sen rakennetta kuin salaisuutta. Silti kysymys ei tunnu herättävän intohimoja, kun vaihtoehtona on tyytyä puhumaan taiteesta aivan toisenlaisista kuin ylevistä tai idealistisista lähtökohdista.
Taiteilijoiden tuotoksia on aina moitittu niiden puutteista, mutta kauneuden luhistumisen prosessi taiteessa tuntuu alkaneen modernismin myötä. Juuret tämänkaltaiselle kriittisyydelle löytyvät salonkikelpoisen taiteen vastustuksesta, antitaiteellisesta ajattelusta. Modernismin vastustajat valittivat aluksi uuden taiteen olevan rumaa, sillä olihan se vääristynyttä (kubismi) tai vierasta (surrealismi). Pian tästä tuli hyväksytty tapa kokea taidetta. Pikakelauksella kahlaten läpi historian myös taiteilijat alkoivat uskoa omaa aikaansa ja kriitikoita, jotka kertoivat, että kauneus oli vain pinnallista ja että kauneutta tavoitteleva taide oli vanhentunutta, koska se ei edustanut “uutta”. Idealististen arvojen vaillinaisuus loistaa siinä virheessä, jossa auktoriteettien elitismi nostaa päätään. Aikamme taidekäsitys keskittyy erottamaan näennäisesti vanhanaikaisen uudesta.
Kun taiteessa syntyi usko taiteen nykyisyyteen, ideaalit murtuivat sokeina tulevaisuuden viehätykselle. Hetken huumassa ja tulevaisuuden viehätyksessä rumuudesta tuli parempaa kuin kauneudesta. Muutoksesta tuli kultti ja samalla syntyi käsitys siitä, että aikalaistaide (eli contemporary art) on se aallonharja, jota taiteessa tulisi tavoitella pysyvästi.
Vastakkainasettelu uuden ja vanhan välillä muodostaa institutionalisoituineen käsityksen nykytaiteesta nykytaiteen vuoksi. Vauhti, jolla taidetta tuotetaan markkinoille, lisääntyy, ja tästä seuraa samankaltainen murros kuin musiikkiteollisuudessa. Räjähdysmäinen kulttuurin tuotannon kasvu vinyylien ja cd-levyjen myötä jatkuu korostuneesti Internet-aikakaudella. Tämä mahdollistaa sen, että kuka vain voi tehdä musiikkia ja levittää sen välittömästi “markkinoille”, joista on hyvin vaikeaa löytää hyvää sisältöä. Muusikko ja tuottaja Jori Hulkkonen totesikin YLEn Aamu-tv:ssä 31.10.2013 seuraavasti: ”Ajattelen, että 1980–90-luvuilla 90 prosenttia musiikista oli aika lailla täyttä kuraa, nyt sitä on 99 prosenttia.”
Se, mitä kauneudella voitaisiin laajemmin tarkoittaa, on kuin murhan takana. Ajan hammas nakertaa aivoja kuin zombi yrittäen määritellä taiteen ruumista, jossa inhimilliset “virheet” ja elämän tuntu loistavat poissaolollaan. Nykytaide tapahtuu pitkälti käsitteellistymisessä, jossa normaalille ihmiselle ei ole sijaa. Teoreettiset määreet ovat materiaalia ja käsitteellisyys nykypäivän materialismia. Käsitys siitä, mitä kauneus pohjimmiltaan on, muodostuu tarpeettomaksi kiinnostuksen kohdistuttua siihen, mikä on konkretisoitavissa markkinoituna osaksi elämysteollisuutta. Kokemus määritellään valmiiksi ennen kokemusta. Käsitteellinen “kauneus” sivuuttaa taiteen perusteet, joiden mukaan idean, muodon ja toteutuksen olisi toteuduttava toimivasti taideteoksessa.
Osuva anekdootti kauneudesta nykytaiteen sanastossa löytyy Kiasma Hits -näyttelyjulkaisun sanastosta*, jossa kauneus mainitaan ainoastaan kerran ja tällöinkin alastomuuteen liittyvänä sivuhuomiona arvosta, joka oli läsnä antiikissa, mutta jota nykypäivänä ei alastomuuteen liitetä. Ovatko kauneus ja alastomuus luonnottomia tiloja nykytaiteelle? Kauneutta tuhotaan käytännön tasolla temaattisesti myös itse näyttelyssä, jossa Cristina Lucas videossaan hakkaa palasiksi patsasta, joka näyttää olevan peräisin antiikin ajalta. Toisen taiteilijan videossa alastomana tanssiva sellisti pyllistelee irvokkaasti klassisen musiikin tahdissa. Tuntuu ihmeelliseltä, millaisena itsestäänselvyytenä pidämme sitä olettamaa, että ironia on taiteen “arvoista” – aivan kuin television viihdeohjelmat eivät olisi jo tarpeeksi turruttaneet mieliämme.
Christina Lucas: Habla (2008)
Kun taideteosta katsoo ja luulee saavansa siitä otteen, tapahtuu helposti dramaattinen kömmähdys: onnistuttuaan vangitsemaan ajatuksen erehtyy ajattelemaan, että ymmärtäisi, ikään kuin kyseessä olisi totuus. Sen lisäksi, että taide on suhteessa kaikkiin tekijänsä tiedostamiin ja tiedostamattomiin lähtökohtiin, se on myös avoinna tulkinnalle väistäen lopulta minkä tahansa hetkittäisen tulkinnan. Alaston totuus on, ettei kauneus ole kadonnut nykytaiteesta tai kulttuuristamme muutoin kuin temaattisesti vaikean määriteltävyytensä puitteissa. Muuten tekisimme saman kömmähdyksen kuin modernismin vastustajat: tulkitsisimme muutoksen “rumuudeksi”.
Tarve pyrkiä tuhoamaan taide käsitteellisenä hirviönä ei alistu ajalle. Se ei ole vain toteamus tai muistutus tuhosta. Jäljelle jäävä iäisyys, taiteen ajattomuus, on liikkeessä kuin hengitys, jännittyneenä kuin sähkövirta. Paine kasvaa kihelmöivien hermojen päissä, jotka ovat olleet tunnottomia liian kauan. Sen täytyy saada purkautua. Kauneus on yhä elementti, joka saa meidät katsomaan, antautumaan taiteelle kuin vangittuna – olkoon kyse sitten nykytaiteesta tai niistä teoksista, jotka aivan liian hätäisesti tulkitsemme “vanhan” taiteen edustajiksi.
Taiteesta ei saa puhua isoille yleisöille liian vaikeasti: taidetta ei voi kuvata kokonaisuudessaan. Tilalle tarjotaan ilmiöön valikoituja näkökulmia. Ehkä taide laajemmin käsitettynä on sopivampi idealistille, jonka kaltaiseksi taiteilijan rooli voi muodostua, jos hän haluaa säilyä ihmisenä eikä alistua “taiteen” määriteltäväksi. Miksi ajatella, että taiteilija tietäisi huonommin aiheestaan kuin kuraattori tai taiteen teoreetikko vain siksi, että hänen näkökulmansa on keskeisellä tavalla erilainen ja marginalisoitu taidepuheessa? Taide on idealistinen arvo eikä sitä voi määritellä mikään auktoriteetti tyhjentävästi.
Taiteilijan ei ole mahdollista hylätä omakohtaisia arvojaan yhtä helposti kuin teoreetikon, jolle taiteellisen ajattelun näkyväksi tekeminen pyhittää toisinaan keinot, mutta vain osan tarkoituksesta. Ajastamme taltioituu näkemys taiteesta, jonka kritiikki ja kuraattorien ynnä muiden asiantuntijoiden koneisto on seulonut. Taiteilijan saavutukset ovat muuttuneet epäihmiselliseksi rungoksi: taiteilijan nimi näkyy, koska se on osa konseptia, mutta taiteilija ei ole enää ihminen, jolla on omakohtaisia kokemuksia. Maalauksessa ei kuulu näkyä siveltimenvetoja.
Schein ja muita idealistisia päämääriä, joita ei tule ymmärtää
Saksankielisen termin Schein merkitys suomeksi on hyvin monitulkintainen (mm. loisto, hohde, lume, kangastus, näennäisyys). Schein liittyy näkemiseen ja tulkintaan. Sillä voidaan eri yhteyksissä tarkoittaa yhtä hyvin konkreettista näkemistä kuin tulkintaa näkemisen kohteesta tai näkemisessä tapahtuvaa välähdyksen tai kajon omaista tapaa aistia asioiden ulottuvuuksia.
Kauneus on lumeen kaltaista. Tätä on vaikea kiistää. Siksi kauneudessa on vaaransa. Kauneutta on palvottu korkeimman taiteellisen arvon osoituksena ja samalla se on leimattu esimerkiksi pakanalliseksi kiusaukseksi. Kauneus pakenee määrittelyä: se on liikkeessä ja sen näkyväksi tuleminen koskettaa kuin reaktio, jonka enkelin lentäminen Helsingin taivaalla saisi aikaan todellisuudessa. Todellisuuden tuntu, jonka esimerkiksi Orson Wellesin Maailmojen sota -radiokuunnelma vuodelta 1938 saa aikaan, ylittää fiktion ja taiteen rajat. Idealistisen taiteilijan unelma onnistuneesta teoksesta elävöittää aineettoman, jolloin kauneus tulee taiteeseen voimakkaan omakohtaisesti – kuin sana tulisi lihaksi. Samoin käy taiteen kokijan käänteisessä prosessissa: kokemus ei ole vain aistimuksessa tai käsitteellisellä tasolla.
Suomalaisessa lintukodossa, jossa kaikki on “hyvin”, ei ole uskottavan tuntuista pyrkiä ilmaisemaan (vain) kauneutta, joka taannoin oli tunnusmerkki korkeakulttuurista. On sopivampaa kauhistella esimerkiksi epäkohtia sopivan etäälle vieraannettuna tai nostaa esille eri ilmiöitä kansainvälisiä trendejä seuraten. “Porvaristolla” ei ole tarvetta hillitylle charmille. Sovinnaisuuden rajat leimaavat helposti hörhöksi kuvioon sopimattoman taiteilijan persoonan: taiteilijan yksityisen muuttuessa yleiseksi unohdamme aitouden vaateen ja erikoisuudet pistävät silmään. Lumetta on vaikea nähdä, jos ei osaa katsoa.
Luis Buñuel: Porvariston hillitty charmi (1972), still-kuva elokuvasta
Kauneus tekee sokeaksi ja hämmentää: se inspiroi, mutta myös murskaa unelmat tavoittamattomuudellaan. Kauneuden kohtaaminen pelottaa: se on rajanylitys, kuin kuolema, jossa järjen ja tunteiden väliset suhteet määrittyvät uudelleen. Selvänäköisyyden hetkellisyydessä “totuus” paljastaa itsensä. Ei ole ihme, että totuuden kaltaiset ideaalit aiheuttavat useimmissa teoreetikoissa pelkoa ja edustavat heille varsin kyseenalaista suhdetta taiteeseen.
Sana on samoissa vaikeuksissa kuvan kanssa tavoitellessaan kauneutta, joka pysyttelee alati liikkeessä. Pysähtyneen täytyy lähteä liikkeelle. Tämä on mahdollista vain, jos sana tulee “eläväksi”. Kauneuden etsinnässä on mahdotonta löytää pysyviä vastauksia: asiat eivät vain ole, ne ilmenevät. Taiteilijan tehtävä on vastustaa teostensa tapaan määritellyksi tulemista, taiteilijan ei tule olla valmis täyttämään jotakin valmista lokeroa. Mikä on taiteilija, joka alistuu teoreetikkojen sanomisille?
Arvostelukyky toimii siltana järjen ja ymmärryksen välillä. Tätä sopii odottaa taiteen katsojilta, mutta etenkin taiteilijoilta. Miksi tavoitella uutuudenviehätystä, jolla on pinnallinen kauneutensa kuin muodilla? Kun aika ajaa tällaisen sovinnaisuuden ohitse, sen tulisi palaa historian roviolla. Näin ei valitettavasti kuitenkaan käy, sillä voittajat kirjoittavat historiaa, joka on siksi aina vääristynyt kuva totuudesta. Uudelleentulkinnan mahdollisuus on valitettavan pieni – kuin ikävä kohti vaikeasti hahmottuvaa “totuutta”, jonka kohtaaminen olisi mahdollista yli ajan, avoinna tulevaisuuteen. Taide puhuu syviä totuuksiaan liian hitaasti.
Kauneus saa useiden taiteen asiantuntijoiden puolesta jäädä arkipäiväisempien kulttuurin muotojen – muodin, designin ja viihteen – banalisoitavaksi. Teoreetikoilla ei tunnu olevan rohkeutta sanoa suoraan rakastavansa kauneutta, koska se kuulostaisi heistä tyhmältä. Heillä ei ole rohkeutta heittäytyä vaaraan ja puhua koko totuutta niin kuin kyse ei olisi itsestä – niin kuin tarkoitus itsessään olisi vain puhua taiteesta. Taiteella on toki älyllisiä ja keskusteltavia ulottuvuuksia, mutta mitä enemmän se asetetaan osaksi vain analyyttistä ajattelua, sitä enemmän tämä taide kumisee vieraana elämälle.
Ville Laaksonen on turkulainen idealisti.
*Alastomuus
”Alastomuudella on paikkansa niin uudessa kuin vanhassakin taiteessa. Antiikin aikana ihmisruumiin kauneus hakattiin marmoriin, ja myöhemmin se ikuistettiin maalein puulle tai kankaalle. Nykytaiteessa alastomuus voi olla provokaatio, huutomerkki tai eronteko normaalina pidettyyn julkiseen olemiseen vaatteet päällä.” (Kiasma Hits -julkaisu)
Lähteet:
Kuvalähde: Porvariston hillitty charmi
Kiasma Hits -näyttelyn sivut