Teksti ja kuva: Jonna Hyry 14.12.2015
Näyttelyn järjestäminen hyödyttää tunnetusti kaikkia muita paitsi taiteilijaa itseään, tai pahimmassa tapauksessa tuskin ketään. Vielä tunnetumpi tosiseikka on, että taiteilijalle, kenelle muullekaan, jää viulujen maksaminen ja useinkin epäkiitollinen korvauksettoman työn taakka näyttelyn pystytyksineen ja purkuineen. Galleristi käärii voitot, tai myynnin jäädessä olemattomaksi ainakin näyttelyvuokran. Taitelijan osana on yksinkertaisesti alistua tähän, onnistuipa hän saamaan apurahan tai ei.
Miksi taiteilija yleensäkään suostuu kaikkeen edellä kuvailemaani, vieläpä aina uudelleen? Näyttelyn järjestäminen mielellään tunnetussa tai ainakin tasokkaaksi mielletyssä näyttelypaikassa luulotellusti edistää taiteilijan urakehityksen kannalta tärkeitä kontakteja. Tämän saavuttaakseen taiteilija on valmis maksamaan esille pääsemisestään vaikka velkaantumiseen asti. Mistään ei kuitenkaan taida olla saatavissa edes yksipuolista objektiiviselta vaikuttavaa tilastoa siitä, paljonko näyttelyiden järjestämisellä todellisuudessa on merkitystä taiteilijan urakehityksen kannalta. Faktatiedon puutteessa on kai hyväksyttävää sortua omakohtaisiin arvioihin. Osuisinkohan lähelle totuutta väittäessäni, että taiteilija etenee korkeintaan kalliisti maksamastaan näyttelystä toiseen pitkäkestoista tunnettuutta tai merkittävää myyntivoittoa saavuttamatta? Näyttelyajoista kalleimpiinkin gallerioihin käydään toistuvaa kilpailua taiteilijoiden kesken, vaikka tulevan mahdollisen näyttelyn tosiasiallinen hyöty on monelta kannalta kyseenalainen.
Viime vuosina niin sanotusti vaihtoehtoisiin toimintamalleihin nojaavat, taiteilijaryhmittymien itsenäisesti pyörittämät, voittoa tavoittelemattomat näyttelytilat ovat saavuttaneet yhä laajempaa julkisuutta taidemaailman ulkopuolellakin. Galleriavuokraa ei taitelijan tarvitse maksaa, ja näyttelyolosuhteet ovat muutoinkin päällisin puolin kunnossa. Hakuajat tulevat parhaassa tapauksessa avoimeen hakuun ja tietynlaista meriittiä taiteilijalle antaa edistykselliseksi mielletyn gallerian suojiin kelpaaminen muutamaksi viikoksi.
Ongelmana vain edelleen on, kuka sanelee kulttuurin ehdot – eli yllätys, yllätys, ei ainakaan taiteilija itse. Vaihtoehtoisten toimintamallien soveltamisesta ja näennäisen edistyksellisyyden leimasta huolimatta taiteilijan paikka tai paikan olemattomuus tulee jälleen kerran määritellyksi ulkopuolisten ehdoilla. On sama, mitä kuraa kankaalle suoltaa, kunhan tuntee oikeat kontaktit ja taktiikat oman suhteellisen aseman edistämiseksi verkostovallan viemäreissä. Taktikointi ja suosikkijärjestelmät rehottavat toki kaikkialla taidemaailman pinnan yläpuolellakin, mutta taiteilijan taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman ikuinen säälittävyys saa hänen määrätietoisimmatkin pyrkimyksensä näyttämään voimavarojen haaskaukselta pilvilinnojen tavoitteluun.
Ylikilpailtujen näyttelyaikojen lisäksi taiteilijakunnan kestohuolena on krooninen rahoituksen puute. Millä perusteella rahastojen tai peräti valtion pitäisi muka syytää niukkenevia varojaan uusia latteuksia vanhoissa valepuvuissa tai päinvastoin elämäntyönään rakentelevien pellejen tuottamattoman toiminnan rahoittamiseen. Silloin kun taiteilijalla taas on ilmiselvästi painavaa yhteiskunnallista sanottavaa, hän liian usein vesittää vaikutusmahdollisuutensa lukkiutumalla näkökulmineen ainoastaan taidemaailman kulmikkaiden temppelien putkinäköisen vastaanottajakunnan kanavalle, minkäs muun kuin meritoitumisen toivossa.
Oikeudenmukaisinta apurahapolitiikkaa olisi lakkauttaa apurahajärjestelmä kokonaisuudessaan, jolloin kollegan saama kielteinen päätös ei herättäisi katkeruutta sen kummemmin kuin se omastakaan postiluukusta läiskähtänyt vastaava ihmetyksen aihe. Pitäisikö taiteilijan lahjakkuudesta tai osaamisesta etuoikeutetusti muihin ammattiryhmiin verrattuna maksaa, kun tällä hetkellä maatamme riivaa muidenkin ammattialojen korkeasti koulutettujen, työllään itsensä elättämään pyrkivien osaajien paheneva massatyöttömyys? Raaka totuus kun on, että kapitalistisilla työmarkkinoilla osaamisen arvo määräytyy pitkälti osaamisen kysynnän ja tarjonnan mukaan, eikä pelkkä tahto tai toive elää työllään pitkälle kanna.
Jos apurahat jäävät toistuvasti saamatta ja galleriavuokrat kirvelevät, eikö ole monessa suhteessa kannattavampaa jättää väliin näyttelyn järjestäminen? Kun kerran taidemaailman olosuhteet ovat näennäisesti ylhäältä annettujen käytäntöjen ja instituutiovallan muovaamina taiteilijan kannalta mitä epäsuotuisimmat, eikö ole paljon hauskempaa työskennellä vain itselleen omassa työhuoneessaan? Näin voi hyvällä syyllä välttyä ajattelemasta kriitikoiden muka asiantuntijuuden kaapuun verhottua pisteliästä tölvimistä tai sen taiteilijan egon hivelyn kannalta vieläkin kivuliaampaa puuttumaan jäämistä – puhumattakaan mahdollisen tulevan näyttelyn vallitsevat yleiset taloussuhdanteet huomioon ottaen todennäköisesti yhä tappiollisempia myyntilukuja. Logistisestikin käytännöllisempi vaihtoehto saattaa olla verkkogalleria tai omat kotisivut teosten virtuaalisena esitystilana ja somen hyödyntäminen mahdollisimman optimaalisesti laajan näkyvyyden saavuttamiseksi. Virtuaaliset esitystekniikat ja sisältöjen saavutettavuus kehittyvät jatkuvasti ja huomisen 4D on pian jo 5D:tä. Myöskään näyttelyn järjestämisestä seuraavat – ehkäpä tavallaan galleriavuokraankin sisältyvät – kauaskantoiset ja hyödylliset verkostoitumismahdollisuudet voi olla jopa tehokkaampaa hoitaa virtuaalisten väylien kautta.
Vai onko autenttisen teoksen aura edelleen järkkymättömän vahva, taiteilijan ammatillisen profiloitumisen kannalta keskeinen myytti? Autenttisen teoksen esittäminen katsotaan edelleen välttämättömäksi taiteilijan ammatillisen meritoitumisen sekä identiteetin kannalta. Teosten mediaan katsomatta näyttelyn järjestäminen on edelleen niin keskeinen yhteisöllinen velvollisuus, ettei näyttelyinstituution taiteilijan kannalta epäoikeudenmukaisempien ilmentymien mielekkyyttä juuri kyseenalaisteta. Ainutkertaisella, esineellisellä teoksella erilaisin ehdoin määräytyvine markkina-arvoineen on edelleen uskomattoman keskeinen positio taidemaailman toimijoiden vaihtelevien pyrkimysten leikkauskohdassa.
Tietenkin on rajallinen joukko taiteilijoita, joita esineellisen teoksen varaan rakentuva näyttelykäytäntö monella tavoin hyödyttää ja jotka kokevat tällaisen esitystavan monella tavoin toimivaksi. Todellisuudessa kuitenkin yhä kasvava taiteilijoiden joukko jää perinteisen näyttelytoimijuuden ulkopuolelle joko niukkenevien resurssien seurauksena tai omasta tahdostaan. Taiteilijoiden irtiottojen seurauksena jo muutamia vuosikymmeniä jatkuneet, uudistuvat ja kertautuvat pyrkimykset teoksen objektiluonteen häivyttämiseksi ja ahtaista esityskäytännöistä luopumiseksi ovat johtaneet joihinkin tavoiteltuihin päämääriin eli taiteilijan autonomisen liikkumatilan laajenemiseen ja ulkoa määritellyn taidemaailman alkutuottajan tehtävän kyseenalaistamiseen vain osittain. Uudenlaisten näkökulmien näyttelykäytäntöihin on lähdettävä ennen kaikkea taiteilijoiden omakohtaisesta menettelytapojen tiedostamisesta ja taiteilijoiden sosiaalisen ja taloudellisen edun kannalta toimivampien vaihtoehtojen käyttöönotosta. Taiteilijan vapautus alkaa siitä, missä hän kieltäytyy maksamasta.