Teksti: Nuppu Koivisto 23.2.2016
”Ymmärrys on välttämätön avain ilmiön oikeaan arviointiin. Se on erityisen tärkeää nyt, kun eurooppalainen fasismi on tekemässä voimakkainta paluuta poliittiseen elämään sitten toisen maailmansodan.”
Näin argumentoivat historiantutkijat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius tuoreen Suomalaiset fasistit -teoksensa (2016) alkumetreillä. Ei liene yllättävää, että kirja on herättänyt laajaa huomiota julkisessa kulttuurikeskustelussa – s. o. Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä ja Ylen ajankohtaisohjelmissa. Tilanne ei sinänsä ole poikkeuksellinen: tällä tavalla tapahtuu käytännössä aina, kun suurelle yleisölle esitellään uutta tietoa poliittisista ääriliikkeistä. Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen poleemisesta tutkimuksesta käyty debatti osoittaa kuitenkin harvinaisen suorasukaisella tavalla sen, millainen kipupiste fasististen liikkeiden historia edelleen Suomessa on.
Kuten ylläolevasta sitaatista käy ilmi, kirjoittajien pyrkimys on tarjota lukijakunnalle kriittinen ja analyyttinen kokonaisesitys fasististen aatevirtausten vaikutuksista Suomessa. Näkökulma on hyvälle akateemiselle historiankirjoitukselle sangen tyypillinen. Sen sijaan kirjan tarkoitus ei selkeästikään ole mustamaalata yksittäisiä tämän päivän poliitikkoja toisin kuin Perussuomalaisten hätääntyneet reaktiot antavat ymmärtää. Kuvaavaa on, että Suomalaiset fasistit -tutkimusta ovat ennättäneet kommentoida julkisuudessa jo ulkoministeri Timo Soini, puolustusministeri Jussi Niinistö sekä puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho. Sekä Terho että Niinistö ovat koulutukseltaan historioitsijoita ja kommentoivat näin ollen aihetta alan sisältä käsin, mikä antaa heidän kommenteilleen erityisen mielenkiintoisen ulottuvuuden.
Puoluepoliittinen paniikkireaktio
Perussuomalaisten intressinä on toki ensisijaisesti vakuutella, ettei puolueella ole mitään tekemistä fasismin kanssa. Esimerkiksi Terho korosti HSTV:n haastattelussa, että hänen kansallismielisyytensä perustuu nimenomaan snellmanilaiseen kansakunta-ajatteluun, jonka salonkikelpoisuutta on vaikea kiistää. Suurimmalle osalle ihmisistä lienee kuitenkin itsestään selvää, ettei määreiden ”oikeistolainen”, ”kansallismielinen”, ”arvokonservatiivinen” ja ”fasisti” välille voi vetää naiivisti suoria yhtäläisyysmerkkejä, vaikka ne monessa tapauksessa yhteen kietoutuvatkin. Herää kysymys, miksi Perussuomalaisilla on niin suuri tarve todistella linjansa maltillisuutta, mikäli heillä ei kerran ole yhteyksiä ääriliikkeisiin. Esimerkiksi viime kesän Immos-skandaalin valossa tämä varmistelu tuntuu epäuskottavalta. Signaali näyttää pikemminkin olevan se, että puolue pyrkii ummistamaan silmänsä sen sisällä kytevältä radikalisoitumiselta.
Toki on tärkeää huomioida kulttuurinen lataus, joka fasismin käsitteeseen edelleen Suomessa liittyy. Oula Silvennoinen onkin tuonut useissa haastatteluissa esille sen, miten kyseinen termi on kielenkäytössämme assosioitunut vahvasti Neuvostoliiton haukkumasanaksi toisinajattelijoiden arvomaailmaa kohtaan. Tästä johtuu, että käsitettä on hyvin vaikeaa soveltaa millään lailla nyky-Suomen poliittisessa keskustelussa: se tuo välittömästi pöytään iänikuisen ”entäs 1970-luvun taistolaiset” -kortin. Juuri tähän suohon upposivat osaltaan esimerkiksi Taideyliopiston entisen rehtorin Tiina Rosenbergin yhteiskunnalliset kannanotot muutama vuosi sitten. Samasta syystä Perussuomalaistenkin on nyt helppo kuitata puolueen äärisiiven toimintaa koskeva kritiikki kalliolaisen ”punavihermafian” räksytykseksi.
Ministeri Niinistö ja Leopold von Ranken haamu
Fasismin tulenarat konnotaatiot ja Perussuomalaisten luovimistaktiikka eivät kuitenkaan yksinään selitä Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen teoksen tuottamaa myrskyä vesilasissa. Kolmas oleellinen – ja kenties kiinnostavin – pinnalle pulpahtanut kysymys liittyy historiografiaan ja historiapolitiikkaan. Kirjoittajat kritisoivat Jussi Niinistön vuonna 2003 ilmestynyttä, Lapuan liikettä käsittelevää kuvahistoriikkia sen ”sinimustasta tulkintalinjasta” sekä salailemattomasta kyyditysten ihailusta. Sekä ministeri Niinistö että ministeri Soini kiiruhtivat oikopäätä vakuuttamaan, että kuvateoksen näkökulma on neutraali ja ettei ”Jussi ole fasisti”. Kuten useat kommentaattorit – muun muassa sotahistorioitsija Jussi Jalonen – ovat huomauttaneet, puolustusreaktio ampui täysin väärää puuta. Niinistön tulkintoja arvioidaan Suomalaiset fasistit -kirjassa normaalin akateemisen käytännön mukaan niiden metodologisten taustaoletusten tasolla. Tuntuu jokseenkin narsistiselta kuvitelmalta, että tutkimuksen päämääränä olisi tämän sijasta Niinistön poliittisen toiminnan täystyrmäys tai Perussuomalaisen puolueen halveeraaminen.
Erityisen mielenkiintoinen on kuitenkin Niinistön puolustuspuhe, jossa hän vastaa saamaansa kritiikkiin historioitsijana. Kuvaavaa on, että Niinistö ennätti julkaista tekstinsä Iltalehden blogissaan jo ennen tutustumistaan koko tutkimukseen (8.2.2016), mutta ilmoitti silti tahtovansa ”ojentaa” teoksen kirjoittajia. Ikävä kyllä Niinistön historianfilosofiset kannanotot eivät nykyperspektiivistä juuri kestä päivänvaloa. Hän sitoo itsensä jo otsikossaan – ”Wie es eigentlich gewesen ist” – Leopold von Ranken kuuluisaan 1800-lukulaiseen historiantutkimuksen koulukuntaan ja ilmoittaa tavoitteekseen yksiselitteisen objektiivisuuden. Lapuan liike -kuvateosta kirjoittaja puolustelee ensinnäkin sillä, että ”puheenvuoro” oli hänen kirjassaan ”mahdollisimman paljon aikalaisilla, jotta ajan henki välittyisi lukijalle aitona ja muokkaamattomana”. Toinen keskeinen argumentti on, että kyseessä ei ollut varsinainen akateeminen tutkimus, vaan ”kansantajuinen esitys” aiemmin paljon tutkitusta aiheesta.
On kiinnostavaa, että Niinistö suorastaan ylpeilee konservatiivisella historioitsijaidentiteetillään ja kysyy, eikö rankelaisia periaatteita enää opeteta nyky-yliopistossa. Kokemuksesta voin kertoa, että Ranken tieteenfilosofia käydään kyllä edelleen peruskursseilla läpi, mutta nykyisin onneksi muistetaan, että 1800-luvun puolivälin jälkeen historiantutkimuksen paradigmoissa on tapahtunut esimerkiksi kielellisen käänteen kautta merkittäviä muutoksia. Jääräpäinen vanhakantaisuuden puolustelu ei siis riitä tuomaan Niinistön väitteille historiografista vakuuttavuutta: 2000-luvulla rankelaisuutta soveltavan tutkijan olisi syytä perustella valintansa erityisen tarkasti. Lisäksi olisi syytä selvittää, mikä muissa näkökulmissa tarkalleen ottaen on vialla. ”Katsokaas, nulikat, kun setä opettaa” -tyyppinen reaktio on tosin intellektuaalisesti vähemmän vaativa ja siksi epäilemättä houkuttelevampi iskevän blogitekstin kontekstissa.
Niinistön puolustusargumentit ovat muillakin tavoilla ongelmallisia. Vaikka taustaoletuksena olisikin idealistinen ajatus historioitsijasta menneisyyden persoonattomana äänitorvena, on melkoisen problemaattista, mikäli tutkijan tulkinnat ja tutkittavien kohteiden äänet eivät erotu toisistaan selkeästi. Jos – kuten Niinistö väittää – kysymys on väärinkäsityksestä, peiliin katsomisen paikka on hänellä itsellään, ei Suomalaiset fasistit -teoksen kirjoittajilla. Kummallista hybristä henkii myös ajatus siitä, että tutkija voisi välittää lukijalle väläyksen jostakin kokonaisvaltaisesta Zeitgeistista. Niinistö ei vaikuta ymmärtäneen sitä tosiseikkaa, että tutkija ei ole kone vaan ihminen, joka tekee työssään väistämättä rajauksia ja valintoja. Tietoisuus tästä subjektiivisuudesta sekä omista ennakko-oletuksista ovat ensiarvoisen tärkeitä historia-alan tutkimuksen uskottavuuden ja läpinäkyvyyden kannalta.
Edes Niinistön ajatus akateemisen ja popularisoidun tutkimuksen välisistä eroista ei ole kovin vedenpitävä. Populaari tiedeteos antaa toki kirjoittajalle eväät laajempaan ilmaisulliseen ja tyylilliseen palettiin kuin vaikkapa opinnäyte tai vertaisarvioitu tieteellinen artikkeli. Tästä ei silti seuraa, että ”kansantajuisuutta” voisi käyttää verukkeena epäanalyyttiselle tutkimusotteelle. Laadukkaasti popularisoitu tutkimus tuo selkeästi esille menneisyyden moniulotteisuuden sekä tutkijan omat näkemykset ja argumentit, mistä erinomaisina esimerkkeinä voisi mainita Mirkka Lappalaisen viime vuosien tietokirjat. Toisin kuin Niinistö tuntuu ajattelevan, popularisoitu tutkimus ei ole tässä mielessä vähemmän arvokas tai kunnianhimoinen projekti kuin tiedeyhteisön sisäpiirille suunnattu esitys.
Historiografisen (itse)ymmärryksen paikka?
Historiankirjoituksen periaatteisiin liittyvä keskustelu saattaa kuulostaa fasismidebatin poliittisessa kontekstissa lillukanvarsien halkomiselta. Ei kuitenkaan ole yhdentekevää, millä ehdoilla äärioikeistolaisten liikkeiden menneisyydestä keskustellaan. Aivan ratkaisevan tärkeää tämä on juuri populaarissa historiakuvassa, joka valitettavan usein edelleen tukeutuu Niinistön propagoimaan rankelaiseen objektiivisuuteen. Oman lusikkansa soppaan tuo lisäksi 1920- ja 1930-lukujen valkoisen Suomen narratiivi, joka elää edelleen maassamme voimakkaana.
Muun muassa näistä syistä tutkijan sosiaalinen ja eettinen vastuu korostuvat poliittisten ääri-ilmiöiden tutkimuksessa vääjäämättä. On naiivia väittää, että historioitsija pystyisi kokonaan irrottautumaan omista arvoistaan ja asenteistaan tutkimusta tehdessään. Olennaista on menneisyyden ilmiöiden laaja-alainen ja avoin ymmärtäminen – niin emäklisee kuin kyseinen toteamus onkin. Ei liene sattumaa, että tästä asiasta jopa Perussuomalaisten kansallismielinen historiasiipi ja Suomalaiset fasistit -tutkimuksen tekijät tuntuvat olevan yhtä mieltä. Tulevaisuudessa oleellista olisikin kiinnittää huomiota siihen, mitkä tällaisen ymmärryksen edellytykset ja aiheeseen liittyvät tabut ovat. Juuri tähän keskusteluun Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen teos on purevuudessaan oivallinen kimmoke.
Lähteet
Jalonen, Jussi. ”Häivähdys sinimustaa”. Blogikirjoitus 16.2.2016. https://jojalonen.wordpress.com/2016/02/16/haivahdys-sinimustaa/
Mahlamäki, Hanna. ”Mitä on suomalainen fasismi?” Studiokeskustelu HSTV:ssä 11.2.2016. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1455157420047
Niinistö, Jussi. ”Wie es eigentlich gewesen ist”. Blogikirjoitus Iltalehdessä 8.2.2016. http://blogit.iltalehti.fi/jussi-niinisto/2016/02/08/wie-es-eigentlich-gewesen-ist/.
Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko ja Roselius, Aapo. Suomalaiset fasistit: mustan sarastuksen airuet. Helsinki: WSOY 2016.
Soini, Timo. ”Fasismin ulvojat”. Blogikirjoitus Soinin verkkosivuilla 15.2.2016. http://timosoini.fi/category/ploki/
Säävälä, Hilkka. ”Tutkija: Suomessa on hyvä kasvualusta fasismille”. Oula Silvennoisen haastattelu Ylen Aamu-TV:ssä ja koosteartikkeli Ylen verkkosivuilla 15.2.2016. http://yle.fi/uutiset/tutkija_suomessa_on_hyva_kasvualusta_fasismille/8673325
Virkkula, Simopekka. ”Uusi tutkimus Suomen fasisteista: tahallaan unohdettu historia”. Aamulehti 6.2.2016. http://www.aamulehti.fi/Kulttuuri/1195017064127/artikkeli/uusi+tutkimus+suomen+fasisteista+tahallaan+unohdettu+historia.html?_ga=1.247267853.842774209.1433257658