27. 9. 2005 Joakim Pusenius
Pasi Tammen näyttely ”Kaksoisvalotuksia” on sukellus tuttujen käyttöesineiden sisäänsä kokoamien merkitysten maailmaan. Esineitä kuvatessaan Tammi tulee luoneeksi tavanomaisen tulkintamahdollisuuden rinnalle surrealistisen maailman, jossa kohteet näyttäytyvät toisenlaisessa valossa. Galleria Heino 2.9. – 25.9. 2005.
Teoksissa on jatkuvasti läsnä ajan virtaavuuden ja pysähtyneisyyden kontrasti. Tammen kädenjälki on varman tasaista ja värimaailma hillittyä, mutta se sallii kuitenkin ekspressiivisen otteen etenkin koskien ja tulen kuvauksissa. Teokset kuvaavat arkirealismia eristettynä tyhjyyteen, ne pakottavat tarkastelijan keskittymään olennaisimpaan. Teokset muistuttavat paikoitellen ehkä liikaakin Ilkka Lammin tai Hannu Palosuon tuotantoa ja jäävät ensi katsomalta turhaan heidän varjoonsa. Näyttelyn teoksista muodostuu kuitenkin yhtenäinen kokonaisuus, jolla on selkeä omaperäinen sanoma.
Vaikka Tammen aikaisemmista töistä tutut ihmishahmot eivät enää näyttäydykään teoksissa, ovat he jatkuvasti läsnä. Esineet ovat osa meitä ja kertovat tarinaamme vielä silloinkin, kun olemme poissa. Ihmisistä ja ajan muutoksesta kertovat enää varjot, jotka heijastuvat esineiden taustalle, kun kaitafilmit vuosien takaa. Esineet näyttäytyvät katsojalle arkisuudessaan ja tuttuudessaan, mutta kuten näyttelyn nimikin kertoo, jokin toinen maailma on sidoksissa ensin nähtyyn.
Teossarja ”elämä omallatunnolla” pakottaa tarkastelijan kysymään, miksi maalausten pöydälle jätetty omena ei olekaan syöty? Esineen tavallinen merkitys, ravintona oleminen, saa rinnalleen uusia merkityksiä. Jo laikukkaaksi tummuneet, milloin maapalloon, milloin arvoituksellisen synkkään kosmokseen assosioituvat omenat odottavat vastauksia kysymyksiinsä.
Ajattomuus tulee esiin useissakin eri teoksissa kuvatussa tuolissa, joka pysähtyneisyyden ja levon elementtinä on esitetty keskellä muutosta. Teoksista paljastuu kysymys olemassaolosta muutoksen keskellä. Antiikin ajalla elänyt Herakleitos totesi, ettet voi astua samaan virtaan kahdesti, mutta entä jos istut siinä, kysyy Tammi teoksessaan ”Liikkumatta virrassa”.
Tammen kuvaamat kohteet: nahistunet omenat, kuihtuneet kukat ja loppuun palaneet kynttilät tuntuvat kuitenkin paikoittain liian yleisiltä aihevalinnoilta. Liian selvät ja käytetyt ajan symbolit eivät haasta katsojaa loppuun asti. Nerokkaasti tasapainotettu, tarkastelijaa alinomaa piinaava merkityskontrasti jää toteutumatta osassa teoksia. Muutamien maalausten edessä tarkastelija kokee itsensä ennemminkin huijatuksi muiden teosten merkitysrunsauden jälkeen. Paikoitellen jää harmittamaan myös kovin triviaalit teosten nimet. Itsestäänselvyydeksi esitetty ei näytä jaksavan kantaa ”toisen valotuksen” tulkintaa mukanaan. Toisaalta – onnistuneimmillaan näyttelyn teokset ovat ”istumisen” arvoisia.
Kirjoittaja osallistuu Nykytaiteen tutkimus ja kritiikki -kursiile Helsingin yliopistossa