Sini Rinne-Kanto 8.5.2015
Pariisin keväässä yksi nykytaiteen merkittävimpiä tapahtumia on amerikkalaisen Bruce Naumanin soolonäyttely Cartier pour l’art contemporain –säätiössä. Näyttelyssä on esillä Naumanin uusimpia teoksia, jotka tuovat uuden ulottuvuuden taiteilijan tuotantoon. Teokset lomittuvat kuitenkin luontevasti hänen aiempiin töihinsä, seuraten täten Naumanin vuosikymmenten aikana tavaramerkiksi tullutta lähestymistapaa: teostensa kautta taiteilija pyrkii luomaan vuorovaikutuksen yleisön ja itse fyysisen tilan kanssa. Naumanin tuotantoa yritetään jatkuvasti kategorisoida – useimmiten hänet liitetään joko minimalismiin tai konseptualismiin – mutta kyseinen näyttely osoittaa jälleen kerran, kuinka Nauman välttää turhat etiketit ilmaisuvälineidensä laajan kirjon ansiosta.
Nauman valmistui taiteiden maisteriksi Kalifornian yliopistosta vuonna 1966, mutta hylkäsi maalaustaiteen ja modernistisen perinteen heti pian valmistumisensa jälkeen, alkaen kokeilemaan vaihtoehtoisia lähestymistapoja: piirtämistä, performansseja, still-valokuvausta, videotaidetta… Kiinnostus minuuden ja taiteilijaidentiteetin rakentamiseen eri ilmaisuvälineiden kautta, enemmän kuin itse ”taiteen” määrittelyyn, luonnehtii vahvasti Naumanin ajatusmaailmaa ja hänen filosofiaansa, asettaen näin haasteen hänen taiteensa kategorisoinnille.
Portrait of Bruce Nauman, 2009
Itse näyttelyssä, ensimmäisen kerroksen avoimessa ja valoisassa tilassa on nähtävillä massiivinen videoinstallaatio Pencil Lift/Mr Rogers (2013), joka kuuluu taiteilijan viimeisimpään tuotantoon. Kyseisessä videossa, joka on kuvattu Naumanin ateljeessa New Mexicossa, tutkitaan fyysisten eleiden, erityisesti kädenliikkeiden merkitystä, samanaikaisesti leikitellen ideoilla tasapainosta, jännityksestä ja harmonian särkymisestä. Videossa taiteilija yrittää luoda optisen tasapainon yksinkertaisin välinein, lyijykynien ja omien käsiensä avulla. Näin ollen hän päästää katsojan äärimmäisen yksityiselle alueelle: käsiin, jotka valtaavat koko näytön, tiivistyy ajatus tekemisestä ja sen aloittamisesta. Kädet, erityisesti taiteilijan, ovat ennen kaikkea instrumentti, joihin kiteytyy ajatus samanaikaisesti herkkyydestä ja vallasta. Hetki, jolloin Nauman ottaa kynät käteen ja onnistuu vangitsemaan niiden välille tasapainon kestää kuitenkin vain hetken: kynien pudotessa myös optinen illuusio särkyy.
Salin toisessa päässä oleva ääni-installaatio muodostuu luontevaksi jatkoksi ensimmäisen tilan videolle. Muutama vuosi sitten Nauman tutustui Béla Bartokin partituuriin For Children: kyseiset pianosävellykset ovat erityisesti kirjoitettu lapsille, ja sovitettu ääniskaalan kautta heidän käsiensä soitettavaksi. Näyttelytilassa resonoi kaksi ääntä, ranskaksi ja englanniksi, toistaen mantraa For Children / Pour les enfants (2015). Kyseinen ääniteos jatkaa näin ollen luovuuteen, toimintaan ja erityisesti kädenliikkeisiin liittyvää pohdintaa, mutta herättää toisaalta myös kysymyksen kontrollista ja kurista. Jatkoa tematiikalle seuraa, kun näyttelyn polku jatkuu säätiön puutarhaan, jossa ääni-installaatio For Beginners (Instructed Piano) on kuultavissa. Tällä kertaa kyseessä on Naumanin ja muusikko Terry Allenin välinen vuorovaikutustilanne, joka on päätynyt tallennettavaksi: partituuri koostuu Naumanin antamasta ohjeistuksesta, kuinka Allenin tulisi asettaa sormensa pianon näppäimille, seuraten koko ajan Naumanin ohjeita. Näiden uusien teosten kautta on luettavissa erinomaisesti Naumanin kehityskaari taitelijana: tietynasteinen puhtaus ja rauhallisuus ovat selkeästi luettavissa, kiinnostuksen kohdistuessa tällä kertaa kieleen, äänimaailmaan ja ennen kaikkea luomisprosessiin, erityisesti sen alkulähteisiin.
Anthro/Socio (Rinde Facing Camera) and Carousel (Stainless steel version) (1988)
Vaikka ensimmäisen tilan ääni- ja visuaalinen maailma muodostaa eheän kokonaisuuden jo itsessään, ympyrä sulkeutuu kuitenkin vasta siirryttäessä alakertaan, hämärään ja meluisaan tilaan, jonka ilmapiiri on lähestulkoon aggressiivinen. Näin jyrkkä vastakohta muodostuu ensimmäisen ja toisen kerroksen välillä, mitä tulee sekä ilmapiiriin että teoskieleen. Valo ja ilmavuus katoavat, puutarha vaihtuu hämäräksi huoneeksi, jossa näyttelyopas pitää kuulosuojaimia. Kolme toisiaan täydentävää installaatiota valtaavat näyttelytilan: ensimmäinen on Naumanin vanhempaa tuotantoa edustava videoinstallaatio Anthro/Socio (Rinde Facing Camera) (1991), joka oli samaisena vuonna ensimmäistä kertaa näytteillä MoMan näyttelyssä Dislocations. Yhteensä kuudelle monitorille ja kolmelle videokankaalle muodostuvat performanssitaitelijan Rinde Eckertin voimakkaat kasvonpiirteet. Videoilla Eckert toistaa monotonisesti, mutta maanisesti sanarykelmää ”Feed Me, Eat Me, Anthrolopology”, ”Help Me, Hurt Me, Sociology”, ”Feed Me, Help Me, Eat Me, Hurt Me”. Sanoista, niiden rykelmistä ja Eckertin äänestä muodostuu merkityksiä: toistetut sanat ja teosten välittämä ilmapiiri viittaavat turhautumiseen, ahdistuneisuuteen ja riippuvaisuuteen, jopa väkivaltaan ja seksuaaliseen jännittyneisyyteen. Näin videoinstallaatio onnistuu pureutumaan ihmismielen syvempiin tasoihin, kuvaten tunteita, jotka värittävät vahvasti ihmisten elinehtoja. Suorilla sanaviittauksilla antropologiaan ja sosiologiaan, Nauman kääntää huomion Eckertin intensiivisestä eleistä ja äänistä kollektiiviselle ymmärryksen ja merkityksen tasolle. Tämä ote ei ole Naumanilla ennennäkemätön: hän on useaan otteeseen käyttänyt teoksissaan neonvaloina vilahtelevia, keskenään ristiriitaisia sanoja ja lauseita, kuten yhdessä hänen merkkiteoksistaan One Hundred Live and Die vuodelta 1984. Maalliset, arkipäiväiset sanat saavuttavat uuden merkitystason Naumanin projektoimana, yhdistellen näin maksimaalista ja minimaalista, liikkuen tunteiden kirjossa laidasta laitaan.
Eckertin intensiivisten kasvonpiirteiden jälkeen vierailijan huomio kiinnittyy viereiseen installaatioveistokseen Carousel (Stainless Steel Version) (1988). Teräksisen kylmästä karusellista roikkuvat eläintorsot, pyörien loputonta kehää näyttelytilassa, jolloin niistä muodostuu makaabereja veistoksia. Leikkisestä nimestään huolimatta teos aiheuttaa kylmiä väreitä, kaulasta roikkuvien eläintorsojen ollessa tuomittuja kiertämään kehää – vaikutus jota korostaa liikerataa säestävä ääni, torsojen koskettaessa maahan, uudestaan ja uudestaan.
Näyttelyn viimeisestä tilasta löytyy videoinstallaatio Untitled 1970-2009, joka ensimmäisen kerran esitettiin vuoden 1970 Tokion biennaalissa, ja myöhemmin vuoden 2009 Venetsian biennaalissa.
View of the exhibition Bruce Nauman, Untitled (1970-2009)
Installaatio muodostuu kahdesta samanaikaisesta videoprojektiosta, jotka heijastavat samaa kuvaa: kaksi tanssijaa, jotka ovat ojentautuneet matolle, pyörivät viisarien ja kameran suuntaisesti, kunnes uupuvat. Tanssijoiden täsmälliset liikkeet muodostavat harmonisen kokonaisuuden, jonka keskipisteeksi muodostuvat toisiinsa lomittuneet tanssijoiden kädet. Juuri kun täydellisen harmonian ja symmetrisyyden huipentuman ajatellaan olevan saavutettu, hetki ja sen illuusio särkyvät: naiset eivät pysy enää videon määrittämän rytmin tahdissa, joka tiivistyy tiivistymistään, kunnes pysähtyy yhtäkkiä kokonaan, ja alkaa pyörimään vastapäivään. Teos herättää kysymyksiä, erityisesti mitä tulee aikaan ja sen lineaarisuuteen. Missä menee alun ja lopun raja? Särkyykö lineaarisuuden ja vertikaalisuuden muodostama harmonia silloin kun aika ei vastaa enää standardimittaa?
Onnistuneen tilankäytön ansiosta näyttelytilassa muodostuu useita kohtaamispaikkoja ja kerroksia duaalisuudelle, koskien sekä katsojan perspektiiviä että esteettistä ja fyysistä kokemusta. Nauman ottaa aktiivisen roolin taiteilijana, jota kautta näyttely ja teokset peilautuvat toisaalta taiteilijaan itseensä, erityisesti hänen vanhempaan tuotantoonsa, toisaalta katsojaan. Katsojan asetelma, koordinaatit ja askellus joutuvat haasteen alaiseksi. Tutkimus äänestä, kielestä ja kehosta ja niiden ulottuvuuksista ovat Naumanille edelleen läheisiä teemoja, tosin tällä kertaa lähestymistapa on tietyllä tapaa rauhallisempi, jopa seesteisempi. Minimalismi on vahvasti läsnä, ikään kuin tietynasteisen tieteellisen kokeilun kautta: lopputulokseksi muodostuu kokonaisuus, joka on samanaikaisesti hauras ja jykevä. Naumanin teokset valloittavat tilan, syöksyvät näkökenttään ja ajatusmaailmaan, antaen lopuksi katsojalle avaimet itsetutkiskeluun.
Kirjoittaja on Pariisissa asuva taidekriitikko.
Bruce Naumanin näyttely Cartier pour l’art contemporain –säätiössä esillä 21. kesäkuuta saakka.
Kuvat:
View of the exhibition Bruce Nauman, Untitled (1970-2009), Fondation Cartier pour l’art contemporain, 2015: © Luc Boegly / © Adagp, Paris 2015
Anthro/Socio (Rinde Facing Camera) and Carousel (Stainless steel version) (1988), Fondation Cartier pour l’art contemporain, 2015.: © Luc Boegly / © Adagp, Paris 2015
Portrait of Bruce Nauman, 2009: © Jason Schmidt / © Adagp, Paris 2015