Teksti: Virpi Alanen 15.1.2016
Kuvat: Filmikamari / pressi
Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan ja lumimyrskyiseen Wyomingiin sijoittuva The Hateful Eight ei ole Quentin Tarantinon paras elokuva, ei likikään. Sen jokainen käänne ja henkilöhahmo on ennalta arvattavan tarantinomainen, eikä ristikkäisten dialogien jännitteisiin perustuva tarina koskaan kasva niin isoksi kuin Tarantinolta voisi odottaa. Elokuva on kuitenkin katsomisen väärti ennen kaikkea ihmisen toimintaa luotaavien detaljiensa vuoksi.
Tapahtumat sijoittuvat miljööseen, jonka visuaaliset ratkaisut ovat äärimmilleen pelkistettyjä ja johdonmukaisia. Ankaran talvisään kylmyys ja ihmisruumiin ja -veren lämpö muodostavat yksinkertaisen kontrastin. Majatalorakennuksen seinien läpi ujeltava puhuri hyytää elokuvayleisöä hyvin aidon kuuloisesti miltei koko elokuvan ajan. Lumimaisema on paikoin lähes minimalistinen, mutta ei hetkeäkään seesteinen, koska maisemassa on aina jäätävän tuulen seuralaisena eräs häiritsevä, aggressiivinen, pirullinen olento, josta Tarantino haluaa kertoa: ihminen.
Ohjaajan kahdeksannen pitkän elokuvan maneeriseen kerrontaan saattaa olla hyvä syy. Oletettavasti Tarantino pyrkii tämän elokuvansa kerronnassa tarkoituksella kohti pelkistettyä asetelmaa, tarkentaakseen ihmisyyden surkuhupaisimpaan, rujoimpaan ytimeen. Väkivalta, erityisesti naisiin kohdistuva tai rasistisesti motivoitunut, muodostaa The Hateful Eightin temaattisen peruskerroksen. Mutta se on vasta pintaa.
On erityinen syy, joka houkuttelee minua katsomaan Tarantinon elokuvia: hän nimittäin ripottelee sinne tänne pieniä, joskus miltei huomaamattoman vähäeleisiä feministisiä aarteita, joita ei juurikaan käsitellä elokuvakritiikissä. (Mieltäni vaivaa vieläkin, miten vähän Kill Billien briljantista feminismistä kirjoitettiin aikoinaan.)
Esimerkki hiljaisesta feministisestä eleestä The Hateful Eightissä: seriffiksi itseään väittävä Chris Mannix (Walton Goggins) puhuttelee eräässä kohdassa Daisy Domergueta (Jennifer Jason Leigh) pelkällä sukunimellä ja heti perään Oswaldo Mobrayta (Tim Roth) pelkällä etunimellä. Siten hän rikkoo sukupuolittuneen kaavan, jossa nimien käyttö tapaa olla toisin päin. Edellä mainitun kaltaisia yksityiskohtia on antoisaa bongata kaiken mäiskeen keskeltä.
Jokainen Tarantinon elokuva tuntuu antavan mahdollisuuden dekonstruktiiviseen tulkintaan, jossa kaikkein kiinnostavimmat jännitteet on kätketty huomion vievän pintatematiikan katveisiin. The Hateful Eightiin käsikirjoittaja-ohjaaja vaikuttaa sijoitelleen etenkin intersektionaalisesti tiedostavia hetkiä, jotka ovat herkkua sensitiiviselle katseelle. Intersektionaalisuudella tarkoitetaan ymmärrystä ihmisen yhteiskunnalliseen ja yhteisölliseen asemaan liittyvien erojen monivaikutteisesta valta-asetelmasta, jota määrittävät sukupuolen lisäksi esimerkiksi etninen tausta, rotu, ikä, yhteiskuntaluokka ja seksuaalinen suuntautuminen. The Hateful Eightin henkilöhahmot Tarantino onnistuu kasvattamaan erilaisten sortojen ja eriarvoisuuksien upeaksi vyyhdeksi.
Tarantino tuo monitasoisen ironian sävyttäminä esiin myös yllättäviä naispuolisia taustahahmoja: nainen omistajana, nainen riuskana ja vahvana toimijana, nainen onnellisena tekemässä askareita keskellä karuja olosuhteita, nainen iloisena nähdessään toisen naisen, nainen sinnikkään vastarinnan kuvana, esimerkiksi väkivaltaa kohdannut nainen röyhkeä hymy ja flirtti kasvoillaan. Mutta voimahahmot ja potentiaaliset sankarit ehtivät vain vilahtaa hetken, sillä tämä on väkivaltainen elokuva. Tarantino tekee koko elokuvan mitalla selväksi, että karuissa äärioloissakin ihminen tekee yhteistyötä toisen ihmisen kanssa vain hyötyäkseen hänestä jotenkin ja vahingoittaakseen häntä.
Silti Tarantino tekee tuttuun tapaansa väkivallasta myös hupaisaa. Tässäkin elokuvassa on Samuel L. Jackson pitämässä absurdin teoretisoivia puheitaan äärimmäisissä väkivaltatilanteissa, tällä kertaa palkkionmetsästäjän ja entisen Pohjoisvaltioiden sotilaan hahmossa. Perimmäinen koominen aines tihennetään ihmisen naurettavan groteskiin julmuuteen ja kyvyttömyyteen historian opettamanakaan oppia paremmaksi. The Hateful Eight ei kerro ensisijaisesti väkivallasta ja sen kohdistumisesta sorrettuun. Se kertoo paljon syvemmästä – ihmisen tavasta suhtautua toiseen ihmiseen tavalla, jossa hetkellinen yhteishenki voi milloin tahansa äityä äärimmäiseksi julmuudeksi.
Kirjoittaja on runoilija ja kriitikko.
The Hateful Eight (2016)
Ohjaaja: Quentin Tarantino. Suomen ensi-ilta oli 13.1.2016