Teksti: Martta Heikkilä 10.8.2017
Kuvat: Martta Heikkilä, Mäntän kuvataideviikot / Timo Nieminen, Serlachiuksen taidemuseo / Galleri Susanne Ottesen ja Sampo Linkoneva, Purnu / Laura Lehtinen, Kangasala-talo
Luontoa, romua ja ikuisen kesän haaveita
Kesä, vuodenajoista odotetuin, on Suomen laajimman kesänäyttelyn teemaksi hyvä valinta. Mäntän XXII kuvataideviikot on kuratoinut tänä vuonna helsinkiläinen kuvataiteilija Pirjetta Brander (s. 1970). Kuten aina Mäntän teosvalikoima on runsas ja kaikki taiteenlajit ovat edustettuina, joskin näyttely painottuu edellisiä vuosia jonkin verran enemmän kuvanveiston puoleen. Muutaman edellisvuoden lailla näyttelypaikkoina toimivat Pekilon entisen tehdasrakennuksen ohella Taavetinsaari Serlachiuksen taidemuseo Göstan naapurissa, jossa sijaitsee Riikka Aresalon ympäristöteos, sekä erilaiset maisemaan ja kaupunkiin sijoittuvat tilateokset Mäntän keskustassa, Vilppulan torilla ja Myllyrannassa Pekilon lähellä, jonne Jan-Erik Andersson ja Shawn Decker ovat rakentaneet kävijöiden käyttöön tarkoitetun saunan.
Parhaiten Kesä-teema näkyy Pekilon pohjakerroksen teoksissa, joissa taiteilijat tulkitsevat vuodenajan valoa, värejä, esineitä ja koko kesäajan aikaansaamaa olotilaa. Kaikki tietävät, että kesäaika on lyhyt, ja juuri siksi se latautuu lukuisin odotuksin, jotka vuosi toisensa jälkeen saattavat paljastua epärealistisiksi. Kesällä tuntuu olevan mahdollista kaikki se, mikä muulloin jää odottamaan parempia aikoja. Kesä on potentiaalisuuden aikaa – ja juuri siinä, tavoittamattomassa ja toteutumattomassa luonteessa, on ehkä kesän ydin: milloinkaan kesä ei riitä kaikkeen, tuskin milloinkaan kesä on yhtä kaunis kuin muistoissa tai haaveissa. Melkein aina kesä päättyy kesken. Näyttely osuukin katsojan kaipuuseen juuri tänä vuonna: se tuo esiin loppumattoman halun lämpöön ja aurinkoon.
Aina kesän erottaa muista vuodenajoista sen värit ja valo, ja niin Mäntässäkin. Heti näyttelyn alkaessa nähdään kokonaisuuden kirkasvärisimmät teokset. Eija Keskisen moniosainen piirustusinstallaatio Mansikkapaikka 2 levittäytyy laajalle seinäpinnalle ja lattialle. Teoksessa räsymatot, esineet – kuten riemunkirjava kolmipyörä ja valokuvat – ja tyylitellysti luontoaiheiset piirrokset muodostavat vastaansanomattoman värikkään ja monimuotoisen aloituksen näyttelylle. Pekilon alakerrassa ovat monet näyttelyn parhaista maalauksista, joista kiinnostavia ovat etenkin Erika Adamssonin teokset. Niiden ilmavissa, valkoisella taitetuissa väreissä kesä leijuu hetken tunnelmana ja ihmisten joutilaana oleiluna – esimerkiksi sisätilojen verhoin peitetyssä hämärässä samalla, kun päivä porottaa ulkona. Inka-Maaria Jurvasen Henkilökohtainen mahdollisuus -sarjan lyijykynä- ja sekatekniikkateokset kuvaavat nekin pysäytettyjä mutta samalla abstrahoidumpia ja surrealistisempia tilanteita.
Erika Adamsson; Angel rannalla
Kesäteemaa lähestyvät täydeltä laidalta varsinkin Risto Suomen akryylimaalaukset. Kesäkuvaukset antavat kuitenkin vain kehykset sille, mitä teoksissa todella tapahtuu. Pelkistyneissä maalauksissa, esimerkiksi Myöhästyneessä rakkauskirjeessä, löytyy tragikoominen ja samalla ironinen ja epätodellinen vire. Sitä korostaa teoksia yhdistävä turkoosi väri – kuin kappale Välimerta suomalaisessa maisemassa. Leonora Fredrikssonin hyperrealistisissa maalauksissa on jotakin samankaltaista: ne keskittyvät ikään kuin ylivalotettujen, ajasta ja paikasta irrotettujen yksityiskohtien surrealismiin. Hyvin toisenlaista maalausta edustaa Tyko Elon installaatio Kerran tapahtui puistossa, joka koostuu maahan asetetuista maalauksista, niiden lomassa seisovista laiturinkappaleista ja haaskalinnuista. Maalausosien raastavan tuhlaileva maalinkäyttö vie ajatuksen kesän jälkiin ja jäänteisiin, likaan ja grillauksen ja festarialueiden jätevuorten synnyttämään materiaalikrapulaan. Jotakin samaa on myös Ihana Havon veistoksessa Susia valtaistuinsalissa ja sen monikerroksisessa maalipinnassa.
Leonora Fredriksson: Uikkarit narulla (2017)
Näyttelyn suurimpia teoksia ovat Marja Pirilän valtavat valokuvat Camera obscura – Kati & Veli-Pekka sekä Juliaana. Pirilän käyttämän tekniikan mukaisesti kuvien sisätilaan heijastuu myös heijastuksenomainen näkymä ulkotilasta: mänttäläinen maisema koivupuineen. Sikäli teokset ovat paikkasidonnaisia. Suurta mittakaavaa edustavat myös Bo Haglundin veistosinstallaatiot Kesägalleria ja Pallo, jotka tuovat mieleen yhdysvaltalaisen Gordon Matta Clarkin ”anarkkitehtuurin”. Matta Clark teki 1960- ja 1970-luvuilla rakennuksiin aukkoja moottorisahalla ja muilla työkoneilla, ja samalla tavoin Haglundin veistokset ovat kuin huoneen nurkkauksista leikattuja palasia. Näille yksityiskohtiin ja rajaamiseen keskittyville veistoksille on vastapari Jussi Valtakarin ja Antti Ylösen veistosinstallaatio Saaristo, puiset saaret, joiden pinnalle asetetut miniatyyrimäiset ihmishahmot nähdään kuin kaukaisuudesta käsin. Eräänlaiseksi kokonaisveistokseksi voidaan tulkita myös Kalle Turakka Purhosen installaatio Talvipuutarha, jossa kuvaputkitelevisioiden lasiruutuihin on kaiverrettu kasvien kuvia. Televisiokuvan liike on pysäytetty staattisiksi hahmoiksi, ja välineelle tyypillisen ohimenevyyden sijasta luonto on sananmukaisesti kaivertunut pysyväksi jäljeksi kuvaruudun muistiin. Timo Tähkäsen Isältä pojalle -nimisessä maalaus- ja veistosinstallaatiossa kohoaa vaaleanpunainen hirsikehikko – vankasta aineestaan huolimatta kuin sulavaa mansikkajäätelöä. Näyttelyn veistoksista hienoimpia on Emilia Niskasaaren Aistinalueita, Pekilon kerrosten välillä puolinaisen aineettomasti leijuva ameebojen joukko.
Jussi Valtakari ja Antti Ylönen: Saaristo
Veistoksia nähdään lisää ylemmissä kerroksissa. Mieliinpainuvinta antia on Pauliina Turakka Purhosen La Primavera, tekstiiliveistoksista koostuva installaatio. Taidehistoriallisesti teos viittaa renessanssiin, muun muassa Sandro Botticellin 1480-luvulla maalaamaan Kevät-teokseen. Turakka Purhosen ompelemat ja kirjailemat hahmot, naiset, miehet ja koirat, raamatulliset ja mytologiset, riippuvat ilmassa. Taustalla on kulissinomainen maisemamaalaus Puutarha ja etualalla kasviaihein kirjottu kangas. Teoksessa ihastuttavat sisällön lisäksi värikkyys ja yksityiskohtainen tuottava käsityö, jotka saavat Botticellin ohella ajattelemaan kasvien esittämisen perinnettä renessanssin maalaustaiteessa, esimerkiksi Albrecht Dürerin tunnettuja kuvauksia ruohistosta maanpinnan tasosta. Luonnosta ja eläimistä inspiroituneita veistoksia ovat näyttelyssä myös Barbara Tieahon ja Jenni Tieahon suurikokoiset, koivun tuohta hyödyntävät teokset, joille tarjoavat vastakohdan Airi Salosmaan värikkäät kesäaiheiset pienoisveistokset. Monia elementtejä – videota, veistosta ja readymade-osia – yhdistyy Tom Engblomin ympäristöaiheisessa installaatiossa Rakennettu hetki.
Pauliina Turakka Purhonen: La Primavera
Maalausten joukossa yllättävät etenkin Sergei Pietilän hyvinkin perinteiset, esimerkiksi Valamoa kuvaavat maisemateokset. Senja Vellosen mehevät hedelmä- ja kasviakvarellit tuovat näyttelyyn kesän konkreettista tuntua. Taidegrafiikkaa edustavat Pekka Syrjälä sekä Jussi Juurinen huoneen mittaisessa Keltainen arkisto -installaatiossaan, videotaidetta Heidi Romo, Leevi Lehtinen, Harri Larjosto ja Marko Lampisuo heliogravyyriensa ohella, äänitaidetta Olga Palomäki. Charles Sandisonin datainstallaatio Hyvän ja pahan tiedon puu vie katseen lähiluonnosta ja maan pinnasta abstrakteihin ulottuvuuksiin eli biologista ekosysteemiä luovaan digitaaliseen mallinnokseen, jolle pimeydessä syttyvät ja sammuvat valot antavat visuaalisen asun. Kiinnostavia ovat erityisesti tekniikoita yhdistelevät, erilaisiksi kollaaseiksi lukeutuvat teokset: esimerkiksi Markku Arantilan maalauksia sisältävä installaatio Kaksitoista kekkapäätä ja Ella Tahkolahden matkailuaiheista ja paperista koostamat tyylikkäät kollaasit, joista samalla muodostuu eräänlaisia pelkistettyjä ideoita maisemista.
Kesä-näyttelyssä on myös poliittinen vire. Parhaiten se näkyy luontoon ja ympäristöön kytkeytyvissä, usein hienovaraisissa kannanotoissa, mutta ehkä suoremmin Otso Höglundin Suggestion for enhancing the tourism trade -sarjan valokuvakollaaseissa. Siinä kaikkialle ulottuva Suomi 100 -teema on saanut uudet, yhtä aikaa lokaalit ja globaalit kasvot. Höglund kysyy – luonnollisesti roiman ironian keinoin – millä tavoin voitaisiin tehdä Suomesta vetovoimainen maailman nykyisessä poliittisessa tilanteessa, jossa nationalismi ja populismi niittävät suosiota. Lippuja ja julisteita muistuttavissa teoksissa Höglund esittelee idean arjalaismyönteisestä Suomesta, jossa joulupukkikin osoittaa sympatiaa tuohiselle hakaristille ja jossa voi suunnistaa sosiaalisesti, poliittisesti ja etnisesti jakautuneessa maassa. Ironista on tietysti myös se, että näin visioitu dystopia ei ole välttämättä pelkkää dystopiaa – ei enää kovinkaan kaukana suunnasta, johon jytkyjen viitoittama kehitys osoittaa.
Aurinkoa ja varjoa Serlachiuksella
Mäntän Kesä-näyttely laajenee vuodenaikateemasta monimuotoiseksi luonnon, ympäristön ja nykytaiteen kommentiksi. Kesän aihe jatkuu Mäntässä Serlachiuksen taidemuseo Göstassa, jossa laajimman kokonaisuuden muodostaa Kesäpäiviä-näyttely. Kriitikko Timo Valjakan kuratoima kahdeksan pohjoismaisen taiteilijan maalausnäyttely on elegantti näkymä kesään. Kaikkia kliseitä väistävässä näyttelyssä kesä on sekä maisema että mielentila, usein enemmän tai vähemmän abstrahoitu.
Kesän väreistä ovat esillä etenkin vihreät, kuten tanskalaisen Troels Wörselin sarjassa Nimetön # 1–6. Ilmavissa, ekspressionistisen vaivattomissa maalauksissa nähdään niin puutarhoja kuin ankkojakin. Värit ovat pääosassa – tai oikeastaan itse ”aihe” – myös esimerkiksi Päivikki Alaräihän lähes monokromaattisissa akvarelleissa, jotka on kuin upotettu seinäpinnan sisään. Yhtä lailla väreihin voi upottautua Tor Arnen öljyvärimaalauksissa, jotka ovat kuin säleverhojen väleistä nähtyjä pelkistettyjä ajatuksia maiseman kuvauksesta. Pelkistettyjä, mutta toisella tapaa, ovat myös islantilaisen Einar Garibaldi Eiríkssonin Grand Tour -teokset. Readymade-maalaukset ovat taiteilijan tietyömailta keräämiä liikennemerkkejä, jotka varoittavat käynnissä olevasta asfalttipinnan viivojen maalauksesta; kuin maalauksen ideasta ikään. Muita Kesäpäiviä-taiteilijoita ovat ruotsalaiset Andreas Eriksson ja Peter Frie, norjalainen Olav Christopher Jenssen sekä Suomesta Anna Retulainen.
Troels Wörsel: Nimetön (2015)
Yhtä aikaa Kesäpäiviä-näyttelyn kanssa Taidemuseo Göstassa nähdään edustavaa suomalaista nykytaidetta, Antti Oikarisen silmää harhauttavia käsitteellisiä maalauksia ja Riiko Sakkisen Rajat kiinni -näyttely. Rajat kiinni käy Euroopan nykyisen maahanmuuttopolitiikan kimppuun monelta laidalta. Sakkinen löytää oivaltavia näkökulmia sotaan, väkivaltaan, köyhyyteen ja niiden lukemattomiin seurauksiin, joita hän on päässyt seuraamaan läheltä matkustaessaan Syyriassa ja Espanjalle kuuluvissa Ceutan ja Melillan kaupungeissa Afrikan pohjoisrannikolla. Näihin kaupunkeihin katkeaa ankaran rajavalvonnan vuoksi tuhansien Eurooppaan pakolaisiksi pyrkivien tie. Tuotemerkkien parodiointi on jälleen osuva keino näyttää kapitalismin valta ja pyrkimys herättää katsojan tietoisuus on hyvä, mutta oivalluksista huolimatta näyttelyn runsaudessa piilee jonkinasteinen turruttavan toiston vaara.
Riiko Sakkinen: Rajat kiinni -näyttely
Joenniemen kartanon puolella nähdään vielä Nautintoja-näyttely, johon osallistuvat kolme suomalaista maalaria, Jukka Korkeila, Anna Retulainen ja Elina Merenmies. Omien maalauksiensa rinnalle taiteilijat ovat valinneet teoksia Serlachiuksen kokoelmista. Nautinto on tässä kokonaisuudessa sekä fyysistä että psyykkistä, mutta lähes aina sekoittunutta tuskaan, jopa vaarallista ja häpeää ja kuolemaa tuottavaa. Tämä jännite tekee kokonaisuudesta kiinnostavan. Siellä täällä historialliset teokset sulautuvat joukkoon saumattoman loogisesti, kuin omalla painollaan.
Purnu – mennyttä ja nykyisyyttä etsimässä
Suomen kesänäyttelyistä perinteikkäin, kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen vuonna 1967 Orivedelle perustama Purnu, viettää tänä vuonna merkkipäivää. Samalla, jos eläisivät, Purnun ensimmäiset taiteilijat täyttäisivät sata vuotta, sillä kukin heistä oli syntynyt vuonna 1917. Loistava aika – Purnu 50 on eräänlainen juhlanäyttely, jonka ovat koonneet helsinkiläiset kuraattorit ja taiteilijat Miina Hujala ja Arttu Merimaa. Heidän ratkaisunsa näyttelyperinteen juhlistamiseksi on tuoda näyttelytiloihin rinnan Purnun perustajajäsenten taidetta 1960–1980-luvuilta, lähinnä grafiikkaa ja joitakin yksittäisiä maalauksia, ja nuorten nykytekijöiden teoksia. Rinnastusperiaate on kiinnostava, mutta en välty ajatukselta, että tässä näyttelyssä yhdistämisestä syntyy hierarkioita: suurimman tilan saavat poikkeuksetta uudet teokset, kun taas vanhojen purnulaisten teokset on ripustettu siten, että ne ottavat kantaa nykyhetken teosten teemaan ikään kuin toimimalla niiden taustamusiikkina. Uusien teosten – videoiden, installaatioiden ja maalausten – ripustus on pääosin tavanomainen, kun taas vanhat teokset on aseteltu tilaan korostetun tiiviisti tai sitten yksittäin. Näin ne näyttävät päätyvät kuin sitaatteihin ja kommentoivat sivusta käsin uudempia töitä tai vain muistuttavat omasta olemassaolostaan, siitä tosiasiasta, että Purnussa on järjestetty näyttelyitä usean vuosikymmenen ajan.
Aiheiden puolesta Loistava aika esittelee monia viime vuosina ja parhaillaankin vireillä olevia teoreettisia jälki-suuntauksia. Teokset viittaavat esimerkiksi posthumanismiin (Liinu Grönlundin videot ja Gunnar Pohjolan grafiikka), postinternet-taiteeseen ja post-post-modernismiin, lainauksiin ja appropriaatioihin (Jaakko Pallasvuon ja Anni Puolakan videot ja Taisto Ahtolan ja Ernst Mether-Borgströmin grafiikka). Vain Päivikki Alaräihän taitavat, minimalistiset maalaukset jäävät vaille rinnastuskohteita – niiden ripustus hyödyntää näyttelypaviljonkia tavalla, joka rikkoo entisten ripustuskäytäntöjen rajoja. Elina Vainion hiekkainstallaatio Aeolian processes ja Tuulikki Pietilän suurkaupunkiaiheinen grafiikka sen sijaan tuntuvat toimivan yhdessä, sillä molemmissa voi nähdä sivistyksen rakenteiden sortuvan ja katoavan alkutekijöihinsä.
Elina Vainio: Aeolian processes (yksityiskohta)
Jos Loistavien aikojen tavoite on ollut muistaa mennyttä, se tekee sen vain tämän hetken silmin. Viisikymmentä vuotta kulkee näyttelyssä ohi niin että tuskin huomaakaan – menneisyys jää niiden muistojen varaan, joita yleisöllä kenties on Purnun kesänäyttelyiden joukossa uraauurtavasta menneisyydestä. Sitä ei voi ajatella ilman Aimo Tukiaisen paikalle siirtämiä talonpoikaisrakennuksia tai sanattomaksi saavia maisemia Längelmäveden rannalla.
Jaakko Pallasvuo ja Anni Puolakka: Sacre 1
Ilmailun raskaat ainekset ja kuvanveiston keveys
Jos Pirkanmaalla liikkuu, kierrokseen kannattaa vielä yhdistää Kangasala-talon kahden taiteilijan näyttely Ilmassa itekkin. Siihen osallistuvat rakennuksessa omaa museotaan pitävä kuvanveistäjä Kimmo Pyykkö sekä videoistaan ja veistoksistaan tunnettu Anssi Kasitonni, joka viime vuonna kuratoi Mäntän kuvataideviikot.
ITE-taiteen mieleen tuova nimi ei kuitenkaan kirjaimellisesti johda oikeille jäljille, sillä kumpikaan tekijöistä ei ole ITE-taiteilija. Sen sijaan Pyykön ”lentokonealumiinikauden” eli vuosien 1969–1974 välisen ajan veistokset viittaavat jo materiaalinsa puolesta ilmaan, sillä tähän aikaan Pyykkö hankki alumiinia Hallin lentokonetehtaalta Kuorevedeltä. Veistoksissa on vaikutteita pop-taiteesta, ja alumiininharmaan lisäksi Pyykkö on yhdistänyt niihin värikästä akryylimuovia ja erilaisia hahmoja kuten argentiinalaisen formulakuljettaja Juan Fangion teoksessa Varjo (1971).
Kimmo Pyykkö: Eilisen kasvot (1971)
Anssi Kasitonnin teosten kokonaisuus on tehokas. Nähdään pahvisia veistoksia, Rekka ja jo Ars Fennica -näyttelyssä takajoilleen karannut kullanvärinen hevonen Best of the Best, sekä kolme videota, Buttefly’s Effect, The Wapiti ja klassikon aseman saavuttanut Masa (2009). Populaarikulttuuriin syntyy uusia näkymiä kymmenien lentikulaaristen printtien avulla: katsomiskulmasta riippuen kuvissa näkyy ”oikea” versio ja sen ”pilakuva” tai toisenlainen näkökulma aiheeseen, esimerkiksi Spede Pasaseen, Chewbaccaan, Mikko Alataloon, tv-sarjojen hahmoihin tai sitten kaksijalkaiseen hevoseen. Lasikuituveistoksista on mukana niin ikään tv:stä tutun järeän Mr T:n rintakuva. Uusimpiin teoksiin kuuluvat valuhartsista tehty veistossarja Kauheuksia ja sen osat kuten Kuolleen pää, Ydinluu, Tappajahämis, Sydän ja tikari, Vampyyrin naama ja Muukalaisen käsi. Pop-huumorilla Kasitonni antaa kauhutarinoiden kammotuille asioille pateettisen ja lapsekkaan muodon. Tällöin herää kysymys, mikä tarkoituksellisen kliseisessä esinekokoelmassa on ”pelottavaa” – kauhuromantiikan ja huumorin raja on selvästikin vain veteen piirretty viiva. Poliittisuuskin on katsojan silmässä, sillä yhtymäkohtia tosielämään voi nähdä veistosinstallaatiossa Speech, johon kuuluvat loisteputkista tehty punainen risti, saarnaajaksi sonnustautunut kullanvärinen populaarihahmo Alf ja putkista muodostuva Yhdysvaltojen lippu.
Anssi Kasitonni: Speech (2008-2017)
Näyttelyiden valikoima on monimuotoinen ja näyttää kesän koko komeudessaan: kauneudessa ja rumuudessa, runsaudessa ja minimalistisuudessa, järjellisyydessä ja aistimellisuudessa. Onneksi, sillä kesä saapuu joka vuosi, ja aina myös kesänäyttelyjen ilo, ellei paikoin peräti nautinto.
Mäntän XXII kuvataideviikot 11.6.–31.8.2017
Serlachiuksen taidemuseo Göstan näyttelyt, Mänttä, mm. Kesäpäiviä 20.5.–1.10.2017
Loistava aika, Purnu, Orivesi 18.6.–6.8.2017
Ilmassa itekkin – Kimmo Pyykko & Anssi Kasitonni, Kangasala-talo, Kangasala 25.3.–27.8.2017