Martta Heikkilä ja Sini Mononen
Kun sana on teemana, se leviää. Yhdelläkään sanalla ei ole merkitystä, jos se on pelkkä kirjainjono – sana viittaa aina itsensä ulkopuolelle, kielen kokonaisuuteen, toisiin sanoihin, maailmaan josta kukin sana syntyy. Silloinkin, kun sanan kirjaimellista merkitystä ei tunne, sanalla voi olla oma vaikutuksensa, tuntuvakin, jos se ymmärretään sanoman materiaaliksi: graafiseksi kirjainsommitelmaksi tai korvin kuultavaksi äänneyhdistelmäksi, eräänlaiseksi ääniobjektiksi, jolla on oma kaikunsa, voimansa, sävynsä ja värinsä. Sanan viittaussuhteita ei ehkä tarvitse edes tietää, jos sana vaikuttaa riittävän väkevästi pelkällä lausumisensa tavalla. Sanat voivat myös luoda toimintaa, jos ne toimivat tekojen tavoin, asioita toimeenpanevina performatiiveina, jotka syntyvät puhujaa ja kuulijaa yhdistävissä tilanteissa.
Sanat ovat hiljaisuuden ja puheen, todellisuuden ja epätoden, ihmisen ja maailman välissä.
Mutta miten sanoihin tulee tarttua? Mitä merkitystä on sanalla sanana, sellaisenaan? Sanat poikivat loputtomasti uusia sanoja, joita tarvitaan toisten sanojen tulkintaan. Tunnetun, jo kuluneen sanonnan mukaan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tämä viittaa oletukseen kuvan kyvystä puhua puolestaan: sanonnan mukaan kuva ei kaipaa selitystä. Useat käsillä olevan Sana-numeron artikkeleista pohtivat, onko todella näin. Tarvitseeko taide sanoja, ja jos, niin mihin? Syntyykö kokemuksia kuvista tai muunlaisista taideteoksista lopulta vailla sanoja, ilman, että taiteelle annetaan kielellisiä merkityksiä? Onko taiteessa olemassa ajattelua edeltävä taso – ja millaisin sanoin puhuu hiljaisuus?
Mustekalan Sana-numero lähestyy aihettaan näkökulmista, joissa sana laventuu eri taiteenlajien ainekseksi. Sana kohtaa tässä teemanumerossa musiikin, kuvataiteen ja sanataiteen.
Estetiikan tutkija Janne Vanhanen pohtii artikkelissaan ”Florian Hecker – Between Word, Voice and Noise” kielen asemaa saksalaissyntyisen muusikon ja äänitaiteilijan Florian Heckerin teoksissa. Niiden yhtenä lähtökohtana on filosofinen kirjoitus. Heckerille ovat tärkeitä iranilaisen filosofi Reza Negarestanin tekstit, jotka käsittelevät uusmaterialistisen ajattelun valossa luonnon materiaalisuuden ja tietoteorioiden edellyttämää rationaalista suhdetta. Negarestanin väitteen mukaan rationaalisuuden käsitettä on laajennettava, jotta on mahdollista saavuttaa kattavampi kuva luonnon ja kulttuurin suhteesta nykytodellisuudessa. Vanhanen selvittää Heckerin tekniikoita, kun tämä tuottaa äänimateriaalia Negarestanin tekstien lukemisesta.
Kulttuurintutkija Tuomas Järvenpää ammentaa niin ikään viime aikojen posthumanistisesta ja uusmaterialistisesta eetoksesta. Järvenpää tutkii eteläafrikkalaisen rastafari-yhteisön pyrkimyksiä löytää kulttuurinen vastarintaliike kapitalismille reggae-musiikista, tanssisaleista ja rastafari-aatteesta. Järvenpää tarkastelee aihettaan Tere Vadénin ja Antti Salmisen kulttuurikritiikin kautta: kuinka taiteellinen toiminta voi etsiä uusia kriittisiä elämisen muotoja? Julistavalla sanalla on rastafarien kulttuurissa suuri merkitys. Sillä on niin sosiologinen, teologinen kuin esteettinenkin sointi.
Miten äänen merkitykset syntyvät? Artikkelissaan ”Ääneen sanottua: merkityksellisiä värähtelyjä kurkunpäässä, äänihuulissa ja radiossa” äänitutkija ja äänitaiteilija Taina Riikonen pohtii mahdollisuuksia ajatella ihmisäänen materiaalisuutta ja sen omaa merkityksellisyyttä. Riikosen mukaan puheen kielellinen, abstrakti sisältö on jo Aristoteleen ajasta lähtien erotettu äänen ruumiillisuudesta. Nykyisen äänitutkimuksen ja kulttuuriteorioiden valossa asia voidaan kuitenkin ymmärtää toisin. Etenkin radion välittämässä ihmisäänessä sen fyysinen, materiaalinen alkuperä, äänen materiaali, ja kielen merkitykset ovat erottamattomasti yhtä, Riikonen esittää.
Taiteentutkija Marko Gylén tavoittelee sanan äänen ja merkitysten rajoja. Gylén katselee John Baldessarin videoteosta I am making art, jossa taiteilijan hokemat sulautuvat toisiinsa ja muuttavat muotoaan. Sanaa rajaa hiljaisuus, Gylén toteaa. Sana liikkuu hiljaisuudessa ja kuljettaa merkityksiä mukanaan. Baldessarin teoksen kautta voi havaita, että hiljaisuus itsessään asuu sanassa.
Kirjallisuudentutkija Kaisa Kaakinen tarkastelee artikkelissaan ”W. G. Sebald ja historiallinen mielikuvitus” kuvien ja tekstin suhdetta saksalaisen kirjailijan W. G. Sebaldin teoksessa Saturnuksen renkaat (1995). Sebald (1944–2001) nousi kulttisuosioon kymmenisen vuotta sitten myös Suomessa, kun hänen tunnetuin teoksensa Austerlitz suomennettiin. Sebaldin tapana on lisätä romaaniensa tekstin lomaan valokuvia. Niiden suhde kirjoitukseen on kuitenkin usein arvoituksellinen. Näennäisesti Sebald kuvittaa kirjoitustaan, mutta todellisuudessa valokuvien ja tekstin välille syntyy monikerroksisia, lukijaa hämmentäviä suhteita: mitä kuvat oikeastaan näyttävät meille, ja miten ne synnyttävät tekstiin uusia merkityksiä? Kaakinen selvittää artikkelissaan Sebaldin valitsemien kuvien ja Saturnuksen renkaiden historiallisten viittausten ristivalotusta, jolloin paljastuu näkökulmia toden ja fiktion suhteeseen.
Runoilija Satu Manninen pohtii kirjoittajanidentiteettiään kuvien kautta. Manninen löytää kirjoittamisen lähtökohdan niin lasten Kuvaraamatun tunteikkaista kuvista, luontoaiheita tyrskyävistä romantiikan ylevää kuvaavista maalauksista kuin elokuvistakin. Manninen kääntää kuvissa näkemänsä sanoiksi: elokuvien hyppyleikkaus löytää kirjallisen muotonsa runoudessa. Sanataiteilija uneksii olevansa kirjallisuuden Kristoffer Kolumbus, joka löytää kirjoittaessaan aina uusia maita, uusia kuvia.
Kuvan ja sanan yhteistyö asettuu tiiviiseen symbioosiin Silja Rantasen tekstissä. IC-98 toteutti yhdessä runoilijoiden Mikael Bryggerin ja Henriikka Tavin kanssa vuonna 2011 teoskokonaisuuden, joka koostui kulunohjausinstallaatiosta ja runokirjasta. Silja Rantanen lähestyy Bryggerin ja Tavin teosta runouden ja kuvataiteen materiaalisuuden näkökulmista. Millaiset kaavakuvat ja rajoitteet vaikuttavat kuvataiteessa? Entä mikä rajaa sanan etenemistä? Rantanen astuu kulunohjauslabyrintin sanoja viliseviin sokkeloihin ja etsii säännönmukaisuuksia näkemästään ja lukemastaan.