Raja (Gräns) on ajatuksia herättävin elokuva pitkään aikaan. Se kysyy nimensä mukaisen rajateeman tiimoilta monia vaikeita kysymyksiä ─ ja silti välttää kaikki teemaelokuvan kliseet ja totunnaisuudet. Kun suurin osa nykyelokuvista on ennalta-arvattavaa loputtoman samuuden variointia, Raja onnistuu murtautumaan vapaaksi ennalta-arvattavuuden kahleista. Se on virkistävää. Se on myös haastavaa. Erityisen kiintoisaa se on suomalaisesta näkökulmasta, sillä elokuvan tunneristiriitojen ja rajankäyntien keskiössä on suomalainen peikko.
Ruotsalaisen, iranilaistaustaisen Ali Abbasin ohjaama elokuva perustuu ruotsalaisen kauhukirjailijan John Ajvide Lindqvistin novelliin. Raja sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla keväällä 2018 ja se palkittiin omaperäisten ja erilaisten elokuvien Un certain regard -sarjassa. Cannesin esityksestä lähtien elokuvasta on kirjoitettu paljon ja melko toisteliaasti samaa: elokuva käsittelee erilaisuutta. Elokuvaa on ylistetty ja sen on nähty viittaavan maahanmuuttajuuteen, identiteetin löytämisen ja joukkoon kuulumisen problematiikkaan, mutta lehtiarviointi on jäänyt – myös Suomen ensi-illan (28.9.2018) aikaan melko pinnalliseksi, mikä toki osittain selittynee sillä, ettei yllätyksellisen elokuvan monia käänteitä ole mielekästä paljastaa ennakkoon ja osittain sillä, että elokuvan teemat ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia.
Tämänkin tekstin kirjoitushetkellä (pari päivää ensi-illasta) monet eivät ole vielä nähneet elokuvaa, joten yritän olla spoilaamatta. Raja kuitenkin ansaitsee enemmän kuin kiireessä kirjoitettujen ensi-iltakritiikkien verran pohdiskelua. Elokuva onnistuu käsittelemään valtavan vyyhdin erilaisia mieleen ja kehoon, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, identiteettiin ja yhteiskuntaan, luonnon ja ihmisen suhteeseen, hyvään ja pahaan, erityisyyteen ja tavallisuuteen liittyviä vaikeita ja ahdistavia asioita, mutta pitämään kerrontansa sujuvana ja yllätyksellisenä.
Elokuvan kohtaukset ovat vähäeleisiä. Ihmisten valju arkisuus yhdistyy arvaamattomuuden ja eläimellisyyden, kauhunkin, teemoihin. Tunnelma on paikoin kuin Roy Anderssonin ja Guillermo Del Toron elokuvaestetiikat kohtaisivat. Arkisuus kohtaa sadut ja myytit. Tunteet vaikuttavat pelkistetyiltä, vaikka eivät tarinan edetessä ole sitä. Jokainen kohtaus tuntuu relevantilta, eikä kerronnan tekniikassa jää mikään vaivaamaan, joten katsojalle jää täysi mahdollisuus ja tila ajatella käsiteltyjä asioita, jotka on tarkoitettu pohdituttamaan. Abbasin elokuvaansa punoman mutkikkaan tunnekudelman taidokkuus hämmästyttää. Rajan maailmassa kaikki ihmisessä ja ihmisyyden liepeillä on ristiriitaista eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Suurin kauhu voi piillä siinä mikä vähiten näyttää kauhulta, ja päinvastoin, hyvyys ja rakkaus voivat asua jossain sellaisessa, joka ensivaikutelman perusteella vaikuttaa pelottavalta tai iljettävältä. Näitä asioita ei kuitenkaan yksinkertaisteta, vaan ne limitetään ja solmitaan toisiinsa.
Raja kysyy mitä on erilaisuus, mutta myös mitä on samanlaisuus. Asetelmaan kietoutuu monitahoinen rykelmä kysymyksiä yksinäisyydestä, toiseudesta, arvostuksesta, kohtaamisesta ja omien rajojen vetämisestä.
Tyylilajeinaan elokuva yhdistelee skandinaavista mytologiaa, kansanperinteen kauhutarinaa, ei-stereotyyppisten rakastavaisten rakkaustarinaa järvimaisemassa, nordic noir -tyyliä ja maagista realismia, joka pysyy yhteiskunnallisessa realismissa ja nykyajan kuvassa tarkasti kiinni. Yhdistelmä toimii, kaikkeen tulee oudonhieno jännite, eikä yksikään juonenkulku noudata nykyelokuvan totunnaista kaavaa eivätkä hahmot stereotypioita. Elokuvan arkiset miljööt ja luontokuvat ovat hyvin aidon tuntuisia. Vastaavalla tavalla metsien ja järvien äärellä sijaitsevia koteja ja introverttia ilmapiiriä ei tarvitse Suomessa kovin kaukaa hakea. Muualla kuin maapallon metsäisissä pohjoisosissa asuvalle katsojalle elokuvan ympäristöt saattavat olla hyvinkin erikoisia.
Pääroolien Vore- ja Tina-peikkoja näyttelevät Eero Milonoff ja Eva Melander. Molempien roolisuoritus on kaunis, hyytävä, rujo. Tullivirkailijana työskentelevä Tina kykenee haistamaan ihmisten tunteet, erityisesti pelon, häpeän ja vihan. Kohdatessaan tullitiskillä Voren hän löytää sekä kaltaisen että mysteerin. Ihmisenä kasvatettu Tina ei heti ymmärrä peikkoutta, ei Voren eikä etenkään omaansa. Mikä lopulta tekee ihmisen, inhimillisyyden, joutuu Tina kysymään, ja mitkä ovat ihmisyyden hyvät ja huonot puolet. Samalla kun peikkohahmojen eroavuus ihmisestä tehdään selväksi, niihin on kerätty kosolti piirteitä, joihin ainakin moni suomalainen ja ruotsalainen katsoja voi samastua. Esimerkiksi rakkaus metsään, luonnossa koettu vapauden ja olemassaolon tunne. Sienestäminen, järvessä uiminen, paljain jaloin kulkeminen.
Eräässä kohtauksessa järven rantametsän varvikossa istuva mietteliäs alaston ei-binäärinen peikko on kuin kuka tahansa kesämökkiläinen, mutta asetelmassa on myös klassinen taidehistoriallinen vivahde – luonnottaren tai naisnymfin malli on vain tällä kertaa peikko, joka on jotain muuta kuin normatiivisesti määritelty naishahmo. Meissä ja historiassamme on paljon peikkoa, elokuva huomauttaa. Muutamassa kohdassa elokuva myös humoristisesti korostaa Suomen merkitystä peikkojen maana. Vaikka elokuvan perusvire on vakava, huumorillekin löytyy tilaa. Yksi hauskimmista on Voren ja Tinan ensimmäinen romanttisesti latautunut kohtaaminen, jossa he maistelevat matoja. Ruotsinkielisessä elokuvassa Milonoffin peittelemättömän suomalainen aksentti tuo Voren hahmoon aitoutta ja lämpöä.
Tina on kiehtovan ristiriitainen hahmo. Vaikka hän on ollut koko elämänsä ajan erilainen ja kärsinyt siitä, hän on uskomattoman vahva esimerkiksi oikean ja väärän käsityksessään. Vaikka hän on tunne-elämässään syrjäytynyt, pelokas ja yksin, hän ei ole sitä työelämässään. Työyhteisössään Tina on osaava ja arvostettu.
Sivuhahmoista hiljaisen ristiriitainen on Tinan talossa loismaisesti elävä miesystävä Roland (Jörgen Thorsson). Koiriaan hyysäävä mies on harmiton ja kiltti, mutta myös Tinan omistaman tilan hyväksikäyttäjä ja ilottoman ilmapiirin aiheuttaja Tinan elämässä. Tällaista ”hyvä, mutta myös muuta” -asetelman jännitettä Abbasi onnistuu pitämään yllä useissa hahmoissa.
Tina saa tietää olevansa peikko, ja sen myötä hän ymmärtää koko kehonsa ja identiteettinsä uudelleen. Yksi elokuvan koskettavimmista asioista on Tinan havahtuminen omaan seksuaalisuuteensa. Hän ei olekaan epämuodostunut kuten on aina luullut! Tina oppii että Suomessa (!) asuu muitakin hänen kaltaisiaan. Kysymys yhteisöön kuulumisesta on elokuvassa keskeinen. Tina joutuu pohtimaan, onko ihmisistä hänen yhteisökseen, ja onko peikoista yhtään sen paremmin. Tina on elämänsä kaikissa asioissa rajalla. Mikä on yhteisöjen rajalla kasvaneen yhteisö, jos molemmilla puolilla on piirteitä, jotka kokee omikseen ja piirteitä, joita ei koe omikseen.
Lopulta olemassaolon kompleksiseksi peruskysymykseksi nousee se, miten elää tekemättä pahaa kenellekään, kun maailma kuitenkin on täynnä pettymyksiä, epäluotettavuuksia ja ristiriitaisia, osittain pahoja toimijoita. Miten säilyttää hyvyys, vaikka itselle on tehty pahaa? Tinan suurin vaara on oman identiteetin etsimisen oheen juurtunut sinisilmäisyys, hyvän näkeminen toisessa. Yleensä Tina voi luottaa tarkkaan hajuaistiinsa, jolla hän pystyy aistimaan ihmisten tunteet, mutta Vorea Tina ei pysty lukemaan kuten muita. Koko elämänsä itsensä vialliseksi tuntenut Tina saa viimein kuulla kauneimmat ja vapauttavimmat sanat, jotka Vore sanoo vilpittömästi: ”Sinussa ei ole mitään vikaa”. Vore vaikuttaa kaltaiselta, mutta ei ole sitä kokonaan. Yksi elokuvan isoista ajatuskuvioista on kaltaisuuden kompleksinen merkitys – milloin joku on kaltaisesi ja mikä kaltaisuuden rikkoo. Lopulta jokaisen on yksin määriteltävä omat rajansa samalla kun puolustaa oman ryhmänsä erilaisuuden olemassaoloa. Elokuvan viestiksi tihenee: erilaisuuden puolustus ei saa tapahtua vihan kautta.
Teksti: Virpi Alanen
Kuvat: Meta Spark & Kärnfilm AB 2018
*
Raja (Gräns)
elokuva
2018
ohjaus: Ali Abbasi