Viime kesänä kriitikko Joonas Säntti joutui kiivaan arvostelun kohteeksi ”luettuaan väärin” Saara Turusen Sivuhenkilön. Säntti kritisoi teoksen dualistista sukupuolimaisemaa, joka hänen mukaansa uhraa mieskarikatyyrille sellaiset sukupuolisuuden harmaat alueet ja nyanssit, jotka ovat keskeisiä hänen omalle kokemukselleen. Ongelmaksi muodostui feministisen teoksen arvostelijan sukupuoli. Niinpä metakritiikkiä kirjoitettiin olettaen, että kyse on kulahtaneen kulttuuriukon regressiivisestä öyhötyksestä, joka on itsestään selvästi väärällä puolella historiaa. Lukisit useammin naisten kirjoittamia kirjoja, kuvatus!
Edes aktiivilukijoilta ei tätä nykyä voi odottaa kriitikoiden nimien ja kirjoitusten tuntemista, ja jokaisen kritiikin pitäisi sinänsä kyetä seisomaan tai kaatumaan omillaan. Silti uskon, että keskustelu olisi ollut toisen sävyistä, jos tekstiä olisi luettu vasten Säntin laajempaa projektia. Esimerkiksi käy tämä erinomainen essee, joka käsittelee miesten ja naisten välisten ystävyyssuhteiden harvinaisuutta kaunokirjallisuudessa. Säntti ei ole sukupuolijärjestelmän sementoija, vaan hänen tekstinsä purkavat dikotomioita väsymättä.
”Yhtään kärjistämättä: miesten elämä on helppoa, naisten elämä vaikeaa. Miehet huokuvat synnyinlahjana saatua loputonta itsevarmuutta, mutta naisen perintö on epäillä itseään kaikessa — Silloin kun eivät ole ampumassa eläimiä tai nauttimassa etuoikeuksistaan, mieshahmot saapuvat paikalle siirtämään kodinkoneita, korjaamaan pyöränketjuja ja puhumaan urheilusta”, kuvaili Säntti Sivuhenkilöä arviossaan. Sitten Sänttiä pantiin ojennukseen lukuisissa somepäivityksissä, jotka kohta kohdalta oppikirjamaisesti osoittivat kriitikon harha-askelten jäljet. Suurin osa on kadonnut yksityisten tilien hämärään, mutta eräitä jälkiä on jäänyt.
Kylmien seutujen linnut –blogi siteerasi valtamedioiden uutisia perinteisistä sukupuolirooleista ja niiden pinttyneisyydestä. Tekstin mukaan Turunen vain kuvaa teoksessaan olemassa olevaa nykymaailmaa ilman arvovalintoja tai kärjistyksiä: maailmassakin on vain miehiä ja naisia, koska näin asiat tutkimuksissa koetaan ja kuvataan, edelleen yhtä epätasa-arvoisina kuin 1970-luvulla. Jos kirjallinen lähiluenta voidaan kuitata ja kumota kyselytutkimuksia referoivilla uutisilla, olemme ottaneet taiteen tontilta monta askelta kohti objektiivisuusharhaista hetteikköä. Siellä taiteilijasta tehdään tilastojen kuvittaja.
Viime aikoina on esiintynyt puheenvuoroja, joissa feminismin vaarallisimmaksi viholliseksi profiloidaan nk. saskasaarikoski-tyyppi: mies, joka ymmärtää naisia, ylistää naisia, pitää naisia kaikin tavoin miehiä parempina, mutta ei hetkeksikään vaikene kuuntelemaan heitä. Rautalankaa ja jeesusteippiä taskussaan tiedostava mies päivystää aina valmiina setäselittämään naisten asiat – feminismiä halki, poikki ja pinoon. Lukija löysää vyötä, kaikkihan on suhteellista, kiinnostavaa, mutta toisaalta…
Kriitikko Säntti on tämän kieltämättä karikatyyrimaisen yleismiehen vastakohta: hän ei heittele provoja ja yleistyksiä, vaan perustaa väitteensä huolelliseen luentaan. Urallaan Säntti on erikoistunut käännöskirjallisuuteen, ja pikainen vilkaisu hänen tuotantoonsa paljastaa, että hän on se harvinainen mieskriitikko, joka lukee enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja. Säntti on kirjoittanut onnistuneimmat ja perusteellisimmat näkemäni kotimaiset kritiikit esimerkiksi Elena Ferranten, Sara Stridsbergin ja Rachel Cuskin teoksista. Tekijän sukupuolella ei näytä olevan hänelle merkitystä, mutta vaikuttaa siltä, että naiset kirjoittavat todennäköisemmin ja taitavammin auki niitä kysymyksenasetteluja, jotka Sänttiäkin kiinnostavat.
Feminismi ei koske vain naisia, kuten intersektionaalisuuden aikakaudella luulisi tulleen selväksi. Siksi feministin kirjaansa kirjoittamia jyrkkiä sukupuolirooleja kritisoiva mieskriitikko on eräänlainen ilmapuntari: olemmeko valmiita lukemaan argumentin huolella, jopa tunnustaen, että tähän asetelmaan tämä ”kulttuurinen ihmisnormi” astelee monella tapaa altavastaajana? Myös ajatus toksisesta maskuliinisuudesta pitää sisällään sen, että jokainen mies ei ole kulttuurin synnynnäinen dominoija ja voittaja, vaan miehen roolin suppeasti näkevä kulttuuri on ratkaisevasti kaventanut heidän mahdollisuuksiaan. Jos katsomme mieskriitikkoa ja näemme hänessä aina valkoisen kulttuurin ylipaavin, jatkamme toksisella linjalla.
En itsekään ollut Säntin kanssa samaa mieltä Sivuhenkilön ansioista. Mielestäni kärjistäminen ja kohtuuttomat dikotomiat ovat monen taideteoksen välttämätöntä polttoainetta. Sivuhenkilö käyttää bensansa taiten ja osuu monella tasolla maaliin. Teoksen tyyliä analysoidessaan Säntti taas ottaa verrokiksi (kylläkin Turusen kirjassaan itse klassikoiksi listaamia) outoja referenssejä, kuten tästä ajasta katsottuna maksimalistisen Charlotte Brontën, johon verrattuna Sivuhenkilö saadaan näyttämään harmaalta arkirealismilta. Säntti ei liioin vaikuta noteeraavan Turusen ytimekkäässä tyylissä esiintyvää sadunomaista toistoa, joka monin paikoin irrottaa teoksen realismin konventioista. Esimerkiksi hänen ylistämässään kaupunkilaismiesten metsästysretkeä kuvaavassa jaksossa metsä personifioidaan hyytävän tehokkaasti.
Kylmien seutujen linnut -blogi noteerasi myös meta-analyysissaan Säntin erikoiset referenssit ja totesi, että Turusen ilmaisu ei ole realistista, vaan ”lakonista ja erityisen hiottua”. Viime kädessä bloggaaja päätyi silti realismin kannalle: Sivuhenkilö on tyyliltään ankea, koska sellainen maailma on, ”äänettömien ja tukahdutettujen naisten todellisuus”. Usein mietin kritiikkejä lukiessani, olenko lukenut saman teoksen kuin kriitikko. Kun tämä havainto iskee ja kritiikki onnistuu silti vakuuttamaan ja viihdyttämään, ollaan kirjallisuuskeskustelun kovassa ytimessä. Silmien edessä vilisevät ne lukemattomat maailmat, joita yksi ja sama teksti todellisuuteemme heijastaa – Säntin lisäksi myös Kylmien seutujen linnut -blogi ansaitsee tästä kiitoksen.
Ihailemani kriitikko kirjoittaa tyylillä, tarvittaessa ytimekkäästi, hyvin argumentoiden ja tekstin nyansseista käsin. Hän ei ota jyrkkää tuomarin roolia, mutta ei liioin upota käsiään haaleaan toisaalta-tiskiveteen, kuten niin monet tasapuolisuuden aaveen säikäyttämät; hän antaa akateemisten kiinnostustensa näkyä sisällössä, mutta ei koskaan muodossa. Hänen tekstinsä kommunikoi teoksen kanssa aina moniulotteisesti, muodon, sisällön ja intertekstuaalisten viitteiden tasolla. Idealisoin liikaakin nk. kansainvälisten laatulehtien harjoittamaa kirjallisuuskritiikkiä, mutta kaipaisin myös Suomeen enemmän sellaisille järkälemäisille kritiikkiteksteille, joita New Yorkerissa tai Der Spiegelissä julkaistaan. Säntin kaltainen tekijä osaisi niitä tehdä.
Teksti: Vesa Rantama
Kirjoittaja on kriitikko ja Nuoren Voiman päätoimittaja
Teksti on osa Mustekalan Sivusilmä-palstan juttusarjaa, jossa kriitikot kirjoittavat itseään puhutelleista taide- ja kulttuuriaiheisista teksteistä ja kritiikeistä.
Lähteet:
”Sivuhenkilön väärinluennat osa II”. Kylmien seutujen linnut -blogi 23.7.2018. http://kylmienseutujenlinnut.blogspot.com/2018/07/sivuhenkilon-vaarinluennat-osa-ii.html#more
Säntti, Joonas: ”Hiljainen omatunto”. Kiiltomato.net 31.12.2018 https://kiiltomato.net/rachel-cusk-aariviivat/
Säntti, Joonas: ”Loistavat Napolin tytöt”. Kiiltomato.net 17.8.2016 https://kiiltomato.net/elena-ferrante-loistava-ystavani-lapsuus-ja-nuoruus/
Säntti, Joonas: ”Pakenematon sukupuoli”. Kiiltomato.net 8.4.2018 https://kiiltomato.net/saara-turunen-sivuhenkilo/
Säntti, Joonas: ”Särkynyt romaani naisesta, joka ampui Warholia” Nuori Voima 4.9.2018.
https://nuorivoima.fi/lue/arvio/sarkynyt-romaani-naisesta-joka-ampui-warholia
Säntti, Joonas: ”Ystävyys, jossa ei ole mitään kerrottavaa”. Noesis 12.9.2018 https://noesis.fi/ystavyys-jossa-ei-ole-mitaan-kerrottavaa/