Valokuvataiteen museossa on parhaillaan esillä Vivian Maierin Omakuva ja sen varjo -näyttely. Siinä kiinnostuksen herättää erityisesti kuvaajan tarina: Vivian Maier (1926–2009) ei pitänyt elämänsä aikana näyttelyitä. Käytännössä hän päätyi taidemaailman mielenkiinnon kohteeksi, koska ei maksanut varastotilansa vuokraa ja tavarat joutuivat huutokauppaan.
Lapsuudesta asti huutokauppoja kiertänyt nuori mies, John Maloof, päätyi ostamaan laatikollisen kuvia ja innostui niiden tuntemattomasta kuvaajasta. Filmirullat kiehtoivat Maalofia niin paljon, että hän päätyi jäljittämään loputkin huutokaupan varastolaatikot haltuunsa. Kuka on Vivian Maier? Johtolankoja seuraamalla Maloofille selviää, ettei Maier ollut toimittaja tai taiteilija, vaan ansaitsi elantonsa lastenhoitajaa Yhdysvaltojen itärannikolla. Valokuvaaminen oli hänelle harrastus, joskin erittäin vakava sellainen, suorastaan pakkomielle. Maier kuvissa näkyy paljon arkea, lapsia, katunäkymiä. Hän kuvasi valtavasti, muttei näyttänyt valokuviaan julkisesti.
Valokuvataiteen museon näyttelyssä on valikoima Maierin omakuvia. Kameran kanssa kaupungilla liikkunut kuvaaja on nähnyt kaupan ikkunassa peilin tai heijastuksen, josta katsoja löytää Rolleifex-kameraa kannattelevan Maierin. Näyttelyn kuljettaa menneisiin vuosikymmeniin ja saa miettimään kuvaajaa katutilassa vaeltavana ulkopuolisena tarkkailijana, jolla on salaisuus.
Maierin näyttely vie ajatukset toiseen tekijään: Lucia Berlin (1936–2004), joka esittelytekstin mukaan “oli yhdysvaltalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja, äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja ja sisukas nainen”. Kuka tahansa Berlinin novelleja lukenut voi nähdä heijastuksia näistä rooleista: novellit ovat usein hengästyttävät tarinoita arjen kamppailusta. Niitä leimaa hiljainen huumori, tarkat havainnot ja täsmällinen kieli. Lyhyessä tekstissä “The Trouble With All the Houses I’ve Lived in” Berlin listaa kotinsa. Niitä on monta; aika monen perässä lukee “häätö”. Vaikka Alice Munroon ja Raymond Carveriin verrattu kirjoittaja julkaisi jo elinaikanaan 1980-luvulla, hän on noussut suuren yleisön tietoisuuteen vasta vuonna 2015 julkaistun Cleaner’s Manual (suom. Siivojan käsikirja ja muita kertomuksia, 2017) myötä. Berlin kirjoitti autofiktiota jo kauan ennen Knausgårdia.
Pois täältä!
Taidemaailman pääseminen voi olla monen tavoite, mutta onko sieltä mahdollista lähteä? Tammikuun alussa ilmestyi näyttelytiedote otsikolla “I’m not a nice girl!” Düsseldorfissa K21:ssä on parhaillaan esillä näyttely, jossa mukana neljä yhdysvaltalaistaiteilijaa: Eleanor Antin (s. 1935), Adrian Piper (s. 1948), Mierle Laderman Ukeles (s. 1939) sekä edesmennyt Lee Lozano (1930–1999). Hän aloitti uransa maalarina, mutta sittemmin kiinnostui käsitetaiteesta. Lozano liikkui New Yorkin taidemaailmassa 1960-luvulla ja hänen piireihinsä kuuluivat muun muassa Dan Graham ja Vito Acconci. Düsseldorfin ryhmänäyttelyn nimi, “I’m not a nice girl!” on Lozanon suusta. Näin hän vastasi Kasper Königin kommenttiin siitä, että Lozano on “hyvä maalari ja kiltti tyttö.” Lozanon mukaan molemmat ovat väärin: hän on erinomainen maalari eikä kiltti tyttö.
Lozano pyrki yhdistämään taiteen ja elämän. Kuraattori Sarah Lehrer-Graiwer kirjoittaa Lozanoa käsittelevässä esseessään, miten Lozanon käsitetaide kehittyi eri suuntaan kuin hänen miespuolisten kollegoidensa kuivan neutraalit, ironisen poseeravat tai absurdin businesshenkiset teokset. Lozanon pyrki äärimmäiseen henkilökohtaisuuteen. Yksi teos liittyi ruohon polttamiseen mahdollisimman paljon ja pitkään (Grass-piece), yksi sen polttamatta olemisen (No Grass piece). Henkilökohtaisuuteen viittaavat myös Masturbation Investigation ja I Refuse to Masturbate Piece. Yksi myöhäisiä teoksia on Boycott-teos, jossa Lozano kieltäytyi puhumasta naisille.
Lee Lozanon viimeiseksi jäänyt teos on nimeltään Dropout piece. Se ajoittuu 1960 ja 1970-luvun taiteeseen, viimeistään vuoteen 1972. Siinä taiteilija jättää New Yorkin taidemaailman. Kuten Lehrer-Graiwer huomauttaa, ei Lozano heti muuttanut pois New Yorkista, vaan nimenomaan aktiivisesti siirtyi sivuun taidepiireistä. Kuten Maierin, myös Lozanon tuotantoa päätyi varastoihin: kun taiteilija menetti New Yorkin -studionsa, osa tuotannosta erään yksityiskeräilijän huomaan ja Dallasissa paikallinen kirkonmies korjasi kadulta talteen taiteilijan teoksia kun taiteilijan tavaroita kannettiin ulos vuokra-asunnosta.
Dropout Piece –teoksen vetäytyminen taidemaailmasta liittyi tuotantomekanismien haastamiseen ja kapitalistisesta järjestelmästä sivuun astumiseen. Dropout Piece -teoksen rajoja koeteltiin jo 1970-luvun lopussa, kun documentan kuraattori Manfred Schneckenburger kutsui Lozanon mukaan vuoden 1977 documentaan. Viikon painiskelun jälkeen Lozano kuitenkin kieltäytyi kutsusta.
Kuka on tekijä?
Taiteentutkimuksen piirissä tekijän asema on ollut kritiikin kohteena erityisesti 1960-luvun lopulta lähtien. Roland Barthes’n “Tekijän kuolema” (1968) purki ajatusta tekijästä teoksen merkityksen avaimena. “Nykyisen kulttuurin kirjallisuuskäsitys on tyrannimaisesti keskittynyt kirjailijan persoonaan, historiaan, mieltymyksiin ja intohimoihin”, kirjoittaa Barthes. Vastaavasti Michel Foucault’n “Mikä on tekijä” (1969) tuo esiin tekijyyden kielen funktiona: esimerkiksi sen suhteen, miten tekijän nimi tuo yhteen joukon tekstejä. Foucault huomauttaa, että tekijäfunktio seuraa kristillisen tradition tapoja todentaa tekstin aitoutta. Kirjoituksen pitää noudattaa tiettyä tyyliä, olla laadultaan tietyn tasoista, teemaltaan tietynlaista. Tuskin ketään yllättää havainto, että myös oma aikamme näyttää tarvitsevan tekijää tuotannon yhteen kokoavana funktiona, jonka elämäntarinasta ammennetaan jutun juurta.
Entä millaisia tekijöitä ovat Berlin, Lozano ja Maier? Berlin oli kirjailija, siitä ei ole epäselvyyttä. Voisin kuvitella, että Berlin nauttisi ajatuksesta, että hänen tekstejään käännetään eri kielille ja yhä uudet lukijat ihmettelevät, miten Berlinin kaltainen helmi on voinut mennä sivu suun. Ehkä maailma on kypsempi tälle työväenluokkaisten töiden, alkoholismin ja yksinhuoltajan arjesta tarinoita ammentavan kirjoittajan tekstille? (Häiritsevä ajatus: mitä jos Charles Bukowskilla olisi ollut neljä lasta hoidettavanaan?)
Vivian Maier sen sijaan – näin ainakin hänestä kertovan dokumentin mukaan useat Maierin tunteneet arvelevat – ei olisi nauttinut julkisuudesta. Siellä hän nyt kuitenkin on. Kuten kuvat löytänyt Maalof on todennut, hänen tavoitteensa on saada Maier valokuvahistoriaan sille paikalle, jolle hän kuuluu. Lee Lozano ei hänkään ole pysynyt taidemaailman ulkopuolella. Teoksia on nähty vuodesta 1999 alkaen näyttelyissä New Yorkin PS1:ssa sekä Euroopassa useissa paikoissa, kuten Van Abbemuseumissa, Moderna museetissa, myös documentassa, vuonna 2007.
Kuka tekijä on? Ainakin kuollut taiteilija on joustava yhteistyökumppani. Hän ei kiistä rajauksia – julkaistaanko vielä tämä yksi teksti, otetaanko tuokin otos vielä näyttelyyn? Toisaalta hän tarjoaa elämällään sopivassa suhteessa tarinaa ja mysteeriä ihmeteltäväksi.