Aloin kirjoittaa veistämisestä kokiessa olevani umpikujassa veiston materiaalivalintojen sekä teosten näytteille asettamisen suhteen. Siitä huolimatta veiston praktiikka, itse tekemisen akti oli muotoutunut osaksi minua ja tapaani katsoa, olla. Veistäminen pitää sisällään jotain ontologisesti mahdotonta: pyrkimyksen päästä sisään materiaan, joka ei halua minulta mitään. Veiston akti kuitenkin muodostaa käsitykseni ruumiillisuudesta ja määrittää rajat eri massojen tiheyksien välille. Väitän, että veistämisessä on pohjimmiltaan kyse halusta sekä tarpeesta liikkeeseen, joka tapahtuessaan häivyttää jotain minuudesta ja muistuttaa aistien välillä kulkevasta saumattoman liikkeestä. Olen yrittänyt hyväksyä ulkopuolelle jäämisen tunteen suhteessa kiveen haastaen uusmaterialistisia ja posthumanistisia pyrkimyksiä, joista käsin usein kerrotaan tarinaa yhteydestä tekijän ja veistomaterian välillä. En ole varma, onko sellaista olemassa vai tuottaako sen kuvittelu vain uudenlaista toiseuttamisen tapaa. Mietin, mistä veiston akti koostuu, mistä se alkaa ja mitä sen eri alueet minulle tarkoittavat? Mistä halu avata tekijän ja veistoksen välistä suhdetta tulee? Erilaiset henkilökohtaiset sekä yhteiskunnalliset kriisit saavat kysymään: tulisiko kiihdyttää (sculptural accelerationism) vai pysähtyä (lopettaa veistäminen)?
Odotus, jalkaterät
Aamun noustessa ylös hiekasta kävelen veistopihalle. Taivas on hailakan sininen, taustakangas tapahtumille, jossa ”pienet oksat heiluvat. Nostaa maasta pölyä ja irtonaisia paperin palasia. Pitkähköjä aaltoja. Vaahtopäitä jotka kohahtelevat [1]”. Näin kuvataan kohtalaisen tuulen vaikutuksia Ilmatieteen laitoksen sivuilla. Olen etsinyt tiedon käsiini, koska viime kuukaudet ovat tuntuneet erityisen tuulisilta. Aivan kuin maa hylkisi jalkapohjia tehden kulkemisesta huteraa. Vastaavissa olosuhteissa käteni ovat yleensä hakeutuneet veistokseen, mutta ollakseni rehellinen on käynyt niin, että veisto on alkanut vaikuttaa omaan kehooni enemmän kuin minä siihen. Se mihin olen nojannut vastauksena, vajoaa nyt tarjoten ainoastaan kysymyksiä.
Veistäminen tuottaa liikettä, joka tapahtuessaan kadottaa jotain mikä keskittyy minuuteen. Uskoakseni itselläni – kuten kaikilla veistäjillä – on sellaista tietoa, joka ei asetu kulkuun, jossa lopullinen muoto on valmius. Olemme nimittäin ryömineet veistoksen sisään, hengittäneet sen kuumaa ilmaa ja omaksuneet tunteen siitä kun kupera pinta vie tilaa ympäröivältä massalta. Olleet tilassa hetken aikaa toisen kehossa, ulkona omastamme. On täysin mahdotonta osoittaa, mistä veistäminen alkaa ja mihin se loppuu. Se on kehossa mukana kulkevaa tietoa, joka hetkittäin keskittyy itse veistoksen tekemiseen: konkreettiseen työstöön eli materian poistamiseen tai lisäämiseen, mutta on siitä huolimatta olemassa jatkuvasti ja siten muokkaa ja muokkaantuu taukoamatta. Liikkeen pysähtyessä tai sen liukuessa rytmistä toiseen osa veiston olemuksesta on jäänyt osaksi omaa hajuani, osaksi sitä mikä minuudeksi mielletään. Sen sijaan että väittäisin voivani antaa äänen hiekalle, marmorille tai maan suonissa sykkivälle öljylle, voin yrittää kertoa, miten kaikki arkiset eleet, toiminnan osat muodostavat kokonaisuuden, josta veisto koostuu. Äänen saaneena se kysyy vain kahta asiaa: koska pysähtyä ja koska jatkaa liikettä?
Liike tai toisaalta sen puute on avain kaikkeen. Veistäminen on plastista samalla tavoin kuin Catherine Malabou kuvailee aivojemme plastista luonnetta kirjassaan Mitä on tehtävä aivoillemme? (2004, suom. 2021). Hän korostaa, miten plastisuutta ei tule sekoittaa elastisuuteen, joka palaa muotoonsa venytyksen jälkeen, joka on ”muodon tai jäljen vastaanottamista, kykyä taipua, ottaa vastaan ja taipua muutoksen edessä, ei luoda sitä. Olla tottelevainen, ei räjähtää [2]”. Plastisuus sen sijaan on muodon antamista, liikettä molempiin tai kaikkiin suuntiin. Jotain mitä itse rakennamme sen samanaikaisesti rakentaessa meitä. Plastinen on muokattavaa, mutta myös altis tuholle. Näin ollen se on molempia, sekä liikettä että pysähtyneisyyttä. Malabou huomauttaa, kuinka aivojen oletettu rakenne elastisena on suoraan yhdistettävissä yhteiskunnalliseen malliin, joka vaatii ikuista joustoa. Itsensä yhä uudestaan keksimistä ja loppumatonta uudelleen muotoutumista kameleontin tapaan.
Meidän tulisi ymmärtää peruuttamattomuudessa piilevä mahdollisuus ja katsoa sen sisään: kieltäytyä, lopettaa, kääntyä pois. Olla avoin sen tuomille mahdollisuuksille ikuisen joustamisen sijaan. Malaboun sanoin, ”suostua joskus räjähtämään [3]”. Veiston kontekstissa se voisi tarkoittaa menemistä halun sisään.
Impulssi, vatsa
”Veitsi veitsi”, sanon kokeillakseni tuleeko minusta vielä ääntä, sillä en ole puhunut viikkoihin kenellekään.
Niin kuin jokaisena aamuna, poistan suojakankaat ja huuhtelen työskentelyalueen vesiletkulla. Vesi patistaa kivipölyn liikkeelle, ja se perääntyy kauemmas pieninä saarekkeina nostaen maasta ilmaan sen uumeniin kätkeytyneitä hajuja. Ihoni on toistaiseksi puhdas eilisen suihkun jälkeen, ja ihohuokoset ahmivat kiireesti happea itseensä. Sen sijaan monen päivän pölykerros on tarttunut nenän ja kurkun limakalvoille, eikä se tunnu poistuvan vaikka kuinka huuhtelen sieraimiani iltaisin nenäkannulla. Veistos on tunkeutunut ihoni alle konkreettisesti, ei ainoastaan mielikuvituksessani. Sormeni ovat muuttuneet paksuiksi painavien työkalujen käsittelystä, ja niiden suonet pullistelevat kämmenselillä. Sormet ovat jäykät ja kömpelöt ennen työhön ryhtymistä, ja ne naksuvat avatessa ja sulkiessa. Kun auringonsäteet ja maan pinta kohtaavat, aamun paikallaan odottava tunnelma on poissa ja tilanne alkaa vaatia artikulaatiota.
Käytän sekä sähköisiä että perinteisiä, sähköttömiä käsityökaluja kuten talttaa ja vasaraa. Asetan ne viereiselle pöydälle odottamaan ja istun alas jakkaralle. Yritän yleensä aloittaa vaikeimmalla, eli katsomisella. Katsomisen tapahtumassa istun veistosta vastapäätä tekemättä mitään. Uskon veistoksen sijaitsevan jossain mieleni ja kiven pinnan välissä, ja sen katseleminen ikään kuin ulkopuolelta tuntuu yllättävän hankalalta. Kuvittelen maalareiden olevan levollisia katsojia, uskon heidän silmiensä lepäävän eri tavalla eteen levittyvän maiseman yllä. Uskon, että maalari luottaa näkemäänsä, ja liike katseen ja käden välillä on luottamuksellinen. He uskaltavat tehdä pöydän reunasta pystysuoran, sillä sellaisen vaikutelman huone antaa. Itse piirtäisin uhmakkaasti pöydän reunasta litteän ja hieman sivuun kallistuvan, sillä en uskoisi vaikutelmaan suorasta linjasta. Olen varma etten ole koskaan uskaltanut antautua katsomiselle, avannut silmiä ja antanut objektien laskeutua paikalleen selittämättä itselleni, mitä eteen avautuu.
Koska en tiedä mistä veisto alkaa, yritän ajatella erilaisia katsomisen ja kokemisen tapoja ja niiden muodostamaa ketjua. Olen kiinnostunut lainaamaan säveltäjä Pauline Oliveroksen (1932–2016) esittämiä kysymyksiä suhteessa kuulemiseen ja katsomiseen. Kirjassaan Quantum Listening (2010, 2022) Oliveros kysyy: ”When do you stop hearing the sound? When does the memory begin?” [4] Minua kiinnostaa, mihin näkeminen loppuu ja mistä sen luoma muisto alkaa? Oletan oman veistämiseni koostuvan jonkinlaisesta silmien, käsien ja vatsan (gut) välissä liikkuvasta tapahtumasta. Toisaalta Oliveros muistuttaa siitä kuinka: ”One hears repeatedly that we live in a ‘visually oriented society’ even though ears tells the eye where to look.” [5] En menisi vannomaan veiston aktin, sen liikkeen alkavan katseesta. Tuntuu, että olen kadottanut mieleni veiston tuottamaan liikkeeseen. Se lipuu tarkkareunaisten objektien reunojen yli, osaksi maisemaa, jolla ei ole alkupistettä.
Eräänä päivänä selailin töissä asiakaspalvelussa taidemaalari David Hockneyn haastattelua teoksessa A Bigger Message: Conversations with David Hockney (2011). Hän kuvailee kuvan syntyprosessia seuraavasti:
”Eight years ago I wouldn’t have painted this subject I’m starting now: a clearing filled with grasses. It would have seemed too much of a jumble. I had to keep looking and drawing and looking. Now, because of all that time I spent drawing these grasses, I know what I’m looking for (…) Of course, even if the subject is in front of you, it’s the memory of a second ago, five seconds ago, a minute ago. Each memory will be different in quality, but if you train yourself, if you make notes in your head, you can use them very well.” [6]
Ymmärsin tekstiä lukiessani olevani veistäjä. Uskon tietäväni, mitä Hockney tarkoittaa, kun puhuu sisäisistä muistiinpanoista. Veistäessä muisti kuitenkin kietoutuu katsomisen sijaan kosketuksen välittämän tiedon ympärille. Kosketus ei ole välttämättä konkreettista tai hetkessä tapahtuvaa, vaan tieto kerran tapahtuneesta kosketuksesta ja nykyhetken suhteesta siihen.
Koska olen kiinnostunut veiston aktin koostumuksesta ja kommunikaatiosta eri kehon osien välillä, minua viehättää tapa jolla kulttuurintutkija Sara Ahmed (Tunteiden kulttuuripolitiikka, 2004, suom. 2018) purkaa englanninkielistä sanaa impression, johon sisältyy painaa-verbi: ”Käytän ’vaikutelman’ käsitettä, sillä sen avulla voi olla tekemättä ruumiillisen aistimuksen, tunteen ja ajattelun välistä analyyttista erottelua, jotka olettavat, että aistimus, tunne ja ajattelu voitaisiin “kokea” eri osissa inhimillistä kokemusta.” [7] Veiston kautta tuntemuksen eri ulottuvuudet yhdistyvät samaksi, ne sijaitsevat kehossa vielä sen jälkeen kun sormet on irrotettu sen konkreettisesta pinnasta. Koskettaminen on uteliaisuutta, kuuntelemista. Se on halua ymmärtää, antaa tilaa toiselle näkökulmalle. Queer-teoreetikko Eve Kosofsky Sedgwick (1950–2009) kuvaa kosketusta seuraavasti: ”To touch is always already to reach out, to fondle, to heft, to tap, or to enfold, and always also to understand other people or natural forces as having effectually done so before oneself, if only in the making of the textured object.” [8] Ajattelen että veistäjän identiteetti tai veiston rytmi on sisälläni, vaikka se mitä työstän olisikin sanoja. Mutta en ole varma väitteen todenmukaisuudesta.
Toisto, hampaat
Vaikka tiesin tarpeeni veistää koostuvan yksinomaan halusta, aloin jossain vaiheessa epäillä sen riittävyyttä. Siinä missä kirjoittamisen voidaan sanoa olevan ajattelemista, uskallan väittää, että veistäminen tuottaa käsitykseni ruumiillisuudesta: sen painosta, joustavuudesta sekä herkkyydestä. Voidaan tietysti kysyä, vaatiiko kyseisen ruumiillisuuden tiedostaminen taiteen tekemistä, vai yleisesti ottaen toistoa, joka koostuu kehollisesta toiminnasta. Huomaan kuitenkin palaavani veistoon. Aktiin, jolla on päämäärä ja johon pääseminen vaatii erilaisten tekniikoiden pitkäjänteistä harjoittelua. Samaan tapaan palaan kilpaurheiluun, rutiiniin, jossa keho kulkee samojen kaavojen läpi päivästä toiseen muodostaen kangastuksen kontrollista, varmuudesta tai jopa tarkoituksesta. Molemmissa toiminnoissa päämäärä on lopulta itsessään melko merkityksetön, mutta toimii toiston jännitteen lataajana.
Palatakseni veiston pariin, minun tuli ensin haluta lopettaa se. Ajatuksissani uhosin lopettavani veistämisen kokonaan, kirjottavani siitä etäisyyden päästä kuin muistosta. Seisoin näyttelyn avajaisissa, jossa hait puikkelehtivat ihmisten välissä hampaat verestä tai ehkä viinistä punaisena kiiltäen. Joku kosketti käsivarttani evällään, ja pyysin anteeksi. Ajattelin kivikauppaa, jossa vierailin Taipeissa; veiston professoria, joka kertoi kivilajien käyttötarkoitusten historiasta; sekä kivien alkuperiä, jotka halusin selvittää. Sain tarvitsemani vastaukset, osaamatta kuitenkaan tehdä tiedolla mitään. Halusin hampaat narskuen, että kiven ja itseni välillä olisi muutakin kuin itse akti. Mutta toisaalta, kuten kirjailija Maggie Nelson kuvailee viehätystä siniseen väriin kirjassaan Bluets (2009): ”What kind of love is it, really? Don’t fool yourself to call it sublimity. Admit that you have stood in front of a little pile of powdered ultramarine pigment in a glass cup at a museum and felt a stinging desire. But to do what? Liberate it? Purchase it? Ingest it?” [9] Sen sijaan että halu itsessään olisi liian alkukantainen, liian vähän ollakseen uskottava, se saattaa lopulta olla kaikkein kiinnostavin. Halu on yksityistä, mutta liittyy lopulta hyvin vähän minuuteen. Halu veistoon tuottaa liikettä, joka tapahtuessaan rakentaa käsityksen omasta ruumiillisuudesta, ja sitä kautta suhteesta sen ympäristöön.
Olen kiinnostunut veistomaterian luonteesta ja sen historiallisesta kontekstista aktiivisena subjektina sekä suhteesta muokkaajaan (tekijään). En ole kuitenkaan varma, mistä tarve yhteyden selittämiselle syntyy tai mitä sen avaaminen tuottaa. Ajattelen, että yhteys tekijän ja työstettävän veistoksen välillä on todellinen, mutta vain tekijän osalta. Uusmaterialistiset teoriat, jotka ehdottavat toiminnan liikkuvan molempiin suuntiin tekijän ja materiaalin välillä, tuntuvat kumoavan halun suhteessa veistämiseen. Länsimainen uusmaterialistinen ja posthumanistinen teoria taipuu kertomaan tarinaa materiaalin puolesta, ikäänkuin sen sisältä. Vaikka kyseiset teoriat pyrkivät kai ulos juuri kyseisestä maneerista, ne saattavat materiaalin äänen ottaneena mielestäni vain tuottaa uudenlaista toiseuttamisen tapaa. Omiin korviini kuulostaa siltä, että teoria yrittää luoda (kenties uudelleen) yhteyden, minkä se on itse aiemmin hajottanut – ja tuominnut samalla vääräksi yhteyttä ylläpitävät kulttuurit ja sosiaaliset käytännöt. Jos yhteyksiä on olemassa, kuinka sanallistaa ne niin, etteivät ne jää vain irralliseksi lainaukseksi?
Mitä jää jäljelle kuviteltujen yhteyksien jälkeen? Epäinhimillisen maantieteen (inhuman geography) professori Kathryn Yosuff kritisoi antroposeenin käsitteen [10] olevan uudenlainen ”näkymä ei mistään” [11] geologian yllä. Hän kirjoittaa: ”How geology is being reelaborated in the anthropocene and consider what historicity would resist framing this epoch as a ’new’ condition that forgets its histories of oppression and dispossession.” [12] Uskon veiston aktin olevan myöskin väistämättä ”näkymä ei mistään”: tekijän halun kuva, liike yhteen suuntaan. Siitä pois pyrkiminen ei automaattisesti tee praktiikasta kiinnostavampaa tai vastaa kysymyksiin, vaan saattaa sen sijaan kumota jotain arvokasta.
Toisinaan avatessani suhdetta veistomateriaan kuulen oman ääneni kaikuvan huoneessa thoureaulaisena, romanttisena kaipuuna niin kutsuttuun luontoon. Silloin kirjallisuudentutkija sekä filosofi Roland Barthesin (1915-1980) kuvaus Jules Vernestä on mielestäni sovellettavissa erinomaisesti myös itseeni:
”His tendency is exactly that of an eighteenth-century encyclopaedist or of a Dutch painter: the world is finite, the world is full of numerable and contiguous objects. The artist can have no other task than to make catalogues, inventories, and to watch out for small unfilled corners in order to conjure up there.” [13]
Palaan siis haluun. Vaikka veistomateriaali itsessään ei halua minulta mitään, veiston akti vaikuttaa ruumiiseeni enemmän kuin voisin olettaa. Väsyneenä päästän vahingossa irti kontrollista ja niin kutsuttu liike molempiin suuntiin saattaa tapahtua näin: On iltapäiviä, jolloin veistämisen rytmikäs nakutus leviää ohuena tärinänä vatsan kautta reisiin ja muistuttaa siitä, että hallinnassani ei ole mitään. Jalkojeni täristessä kuin ohuet paperit ja työstön liikkeen jatkuessa, mielikuvituksen ja muistin väliin raottuu uusi tila: alue missä jokin aivan muu kuin minä itse, kertoo mitä vartalolleni on tapahtunut. Työkalu kolahtelee graniitin kovaan pintaan, ja katselen ylhäältä käsin tapahtumia, joita en tiennyt eläneeni. Kivi narskuu, tai sitten ne ovat hampaani. Pelko valtaa ruumiini, ja en ole varma, haluanko katsella näkemiäni kuvia vai en. Varmaa on ainoastaan kuvotus. Sellaisina päivinä istuessani tauolla pölyisellä istuimella haen puhelimestani asioita kuten: Voiko muistoihin luottaa? How does one tell the difference between false and correct memory? Mutta kuten olettaa saattaa, muistojen ontologia on kuin katsoisi suon sisään.
Kiihdytyksen ja pysähtyneisyyden, lopettamisen ja jatkamisen välillä on olemassa maasto, hyvä sellainen. Eetu Viren puhuu teoksessaan Vallankumouksen asennot (2021) siitä, kuinka ”Kapitalismi vaatii aina lykkäämään nautintoa, tekemään siitä keinoista erotetun päämäärän ja pakottamaan meidät välilliseen toimintaan.” [14] Niimpä kumouksellisen toiminnan saavuttamiseksi meidän tulisi löytää hyvä asento. Jotta matka itsessään ei olisi vain apuväline, tai ”taistelun tavoite” [15] – on tekemisen itsessään oltava nautinnollista tuottaen sekä mielihyvää että konflikteja. Ehkä juuri sellaista, mitä veisto parhaimmillaan tuottaa. Yksityistä ja yhteiskunnallista yhdistävää liikettä, joka samaan aikaan rakentaa ja kadottaa.
Nyt kun olen palannut veistoon, päivä tuntuu kaartuvan hitaasti ympärillemme kuin kuuma käärme. Kumarrun ja nuolaisen graniitin karheaa pintaa pitkällä lipaisulla, kunnes kielestäni loppui märkyys. Suussani rouskuu kiven nahan palasia ja ilmassa on hikeä, täyttä. Minulle radikaali askel saattoi lopulta tarkoittaa halun myöntämistä, katsomista suoraan sen sisään ja antautumista räjähtämiselle.
Teksti ja kuvat: Iisa Lepistö
Iisa Lepistö on veistoksellisten elementtien sekä kirjoittamisen parissa työskentelevä taiteilija. Hänen työnsä pohjaa veistomaterian alkuperiin ja niiden mahdollisiin tulevaisuuksiin veiston, taiteellisen tutkimuksen sekä kirjoittamisen keinoin. Lepistö on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2020 ja opiskellut myös Taipeissa National University of Arts -yliopistossa sekä École Supérieure d’art et de Design Marseillessa.
Lepistö työskentelee parhaillaan taiteelliseen työskentelyyn ja kirjoittamiseen myönnetyllä apurahalla: ”Suurkiitos Suomen Kulttuurirahastolle täysipäiväisen työn mahdollistavasta tuesta”.
Kirjallisuus:
Ahmed, Sarah (2004, suom. 2018), Tunteiden kulttuuripolitiikka, Niin & Näin, Tampere
Barthes, Roland (1972, 1993), Mythologies, Vintage, Random House Group Limited, UK
Gayford, Martin (2011), A Bigger Message, Conversations with David Hockney, Thames & Hudson Ltd, London
Kosofsky Sedgwick, Eve (2003), Touching Feeling, Duke University Press, US
Malabou, Catherine (2004, suom. 2021), Mitä on tehtävä aivoillemme?, Tutkijaliitto, Helsinki
Nelson, Maggie (2009), Bluets, Penguin Random House, UK
Oliveros, Pauline (2022), Quantum Listening, Ignota Books, UK
Viren, Eetu (2021), Vallankumouksen asennot, Tutkijaliittto, Helsinki
Yusoff, Katherine (2018), A Billion Black Anthropocenes or None, University of Minnesota Press, Minneapolis
Viitteet:
[1] https://www.ilmatieteenlaitos.fi/tuulet
[2]Malabou, (2004) 2021, 40
[3]Malabou, (2004) 2021, 114
[4]Oliveros, (2010) 2022, 56
[5]Oliveros, (2010) 2022, 40
[6]Gayford, 2011, 102-104
[7]Ahmed, (2004) 2018, 16
[8]Kosofsky Sedgwick, 2003, 14
[9]Nelson, 2009, 3
[10]Antroposeeni mielletään nykyiseksi “geologiseksi epookiksi”. Antroposeenin katsotaan alkaneeksi teollisen vallankumouksen jälkeen, josta lähtien ihmisen vaikutus maapallon toimintaan on ollut huomattavan suuri ja kuormittava – muuttaen sen elinolosuhteita radikaalisti.
[11]Yusoff, 2018,4
[12]Yusoff, 2018, 3
[13]Barthes, (1972) 2000, 65
[14]Viren, 2021, 140
[15]Viren, 2021, 139