Syksyn pimetessä ja viiletessä nuoruuden tutut ja ystävykset kokoontuvat illalliselle ammattikokin kotiin. Kokin lisäksi joukkoon lukeutuu urheilija, muusikko, kuvataiteilija, tutkija sekä niin kutsuttu elämäntaiteilija. Osa seurueen jäsenistä ei ole nähnyt toisiaan pitkään aikaan. Jälleennäkemisen riemun laannuttua kokki ohjaa ystävänsä pöytään ja siirtyy keittiöön valmistamaan illan ensimmäistä annosta. Seurueen keskustelu kääntyy pian taidetta ja taitoa koskeviin aiheisiin.
I
Urheilija: Käytiin puolison kanssa muuten kuuntelemassa sun konserttia viime kuussa. Käski lähettää paljon terkkuja! Hän ihasteli sitä, miten haastavaa tuollainen soittaminen ihan fyysisestikin varmaan on. Välillä sormet ihan vilisi silmissä ja sitten se, miten kovaa kuntoa tuollainen vaatii, kun se sun veto oli aika pitkä ja välillä tuuttasit pitkiäkin aikoja tosi kovaa! Mietittiin, että varmaan yllättävän samankaltaistakin saattaa olla meidän arki, mitä treenaamiseen ja kehon ylläpitoon tulee?
Muusikko: Kiitos, todella hauskaa kuulla, että te piditte konsertista. Se on aivan totta, että tuossa on tulkinnan ja muun vahvasti ajattelua vaativan aspektin lisäksi olennaisesti fyysinen puoli myös. Pitkään kovaa puhaltaminen on yksi juttu, mutta toinen on itse asiassa se, että pystyy pitämään oman ulosantinsa tasaisena koko konsertin ajan. Tuossa ohjelmistossa oli myös se mediatiivisempi teos, ehkä muistatkin, jossa soitin pitkiä säveliä kauan kiertoilmahengityksen avulla. Se vaatii keuhkoilta paljon ja sitä varten olenkin viimeisen parin vuoden ajan käynyt säännöllisesti pitkillä lenkeillä sekä joogassa.
Urheilija: Joo, mäkin olen ton joogan löytänyt. Se on tuonut semmosta stressinhallintaa mulle myös. Että pystyy keskittymään paremmin suoritukseen ja blokkaamaan ulos epäolennaiset asiat. Olemaan niinkun hetkessä. Mä ennen usein ajattelin, että vaan pakotan mun kehon rautaisella tahdolla tekemään sen, mitä vaaditaan. Muistat varmaan, kun nuorena kiritettiin toisiamme treenaamaan kovaa – että saatiin tarvittavat tunnit ja toistot sisään?
Kuvataiteilija: Kuka nyt ei sitä muistais! Teidän ruumiillinen kilvoittelunne huipulle! Mä muistan, miten mä lueskelin Foucault’n Seksuaalisuuden historiaa ja mietin teidän treenirutiineja ja täydellisen itsehillinnän ja -hallinnan tavoittelua…
Muusikko: Kyllä, kyllä. Sinä soitit punk-yhtyeessä ja paasasit meille, kuinka ”opistomusiikki” ja ammattiurheilu ovat vain biovallan ilmentymiä.
Urheilija: Niin, teillä ei ollut koutsia tai opettajaa eikä oikeaa tai väärää tapaa tehdä. Ilmaisitte itseänne vapaasti ja olitte aitoja. Välillähän näistä otettiin tulisestikin yhteen, kun olit sitä mieltä, että me vaan seurataan kiltisti toisten käskyjä ja ohjeita. Ainahan ei treeni tietty maistunut ja muistan sellaisina hetkinä seuranneeni kateellisena teidän bänditouhua ja sun taiteilua muutenkin. Mut toisaalta sit taas, eikse ollukki näin, että teidän basisti lähti tekemään rokkiuraa ja kärsi myöhemmin niskavaivoista ja yläselän kivuista ja toistuvia jännetulehduksiakin hänellä tais olla?
Muusikko: Pakko tähän väliin todeta, että onhan minullakin erilaisia vaivoja esiintynyt – pitkällä aikavälillä ruumiille haastava soittotyöskentely rasittaa kehoa eri tavoin, vaikka asiaan suhtautuisikin sen vaatimalla huolella. Mutta toki tässä asiassa minusta korostuu muodollisen opetuksen tärkeys, jottei pääse syntymään huonoja tapoja, jotka erityisesti altistavat haavereille. Tämä on minusta erityisen olennaista, jos tähtäimessä on jonkin asian säännöllinen tekeminen pitkällä aikajänteellä. Ja tässähän ei välttämättä tarvita opettajaa ja jotakin instituutiota ympärille, jos sen mieltää jollain lailla epäilyttäväksi tai häiritseväksi. Itseoppinutkin voi perehtyä asioihin perusteellisesti. Se on vain usein melko haastavaa. Ja vaatii kenties jopa enemmän itsehillintää kuin se, että on opettaja tai valmentaja, joka patistaa ja toivon mukaan myös kannustaa.
Kuvataiteilija: Niin. Toki riippuen siitä, mihin pyrkii. Jos päällimmäisenä onkin hauskuus ja itseilmaisu, kuten meidän bändikuviossa oli.
Muusikko: Toki juuri näin. Mutta tässä olikin nyt puhe siitä, että sinä toisinaan tunnuit pitävän meidän kunnianhimoista, tavoitteellista ja muodollisesti strukturoitua harjoittelua jotenkin lähtökohtaisen epäilyttävänä tai jopa inhottavana. Myönnän auliisti, että silloin sitten nuorena itsekin tartuin tähän antagonismiin, enkä osannut nähdä teidän soittonne myönteisiä ja hienoja puolia.
Urheilija: Joo, siis kukin tyylillään! Huvikseen voi ja kannattaakin tietysti liikkua tai soitella tai mitä kukakin tykkää touhuta! Eikä silloin tartte olla yhtä säädeltyä meininkiä, kuin mitä meillä esimerkiksi oli. Mähän tykkäsin silloin nuorempana näytellä myös, mutta jos olisin alkanut sitä vakavammin tekemään, niin kyllä musta ois ollu silloin tärkeää perehtyä siihen kunnolla ja saada repertuaaria. Multa tuli luonnostaan sellaset tietynlaiset hahmot, mutta paletin laajentaminen olis vaatinut paneutumista ja treeniä.
Tutkija: Kuten 1700-luvun lopulla vaikuttanut varhaisromantikko Novalis olisi asian ilmaissut: silloin sinulle olisi muodostunut vaistojen pesäpaikka erityisesti kasvoihin, kun se nyt taas on muissa kehonosissa – niissä, jotka ovat sinun taitosi kannalta keskeisiä. Esimerkiksi meidän muusikkoystävämme käsiin on, Novaliksen ilmaisua käyttääkseni, pesiytynyt vaikuttavia vaistoja. Ja sama pätee myös maalariimme tässä – kuvataidekoulussa sinäkin päätit lopulta ”alistua” ja opetella liudan erilaisia maalausmenetelmiä.
Kuvataiteilija: No joo, kai sen näinkin voi sitten ilmaista.
Tutkija: En tarkoittanut kiusata, mutten voinut olla hitusen piikittelemättä, toveri hyvä.
Kuvataiteilija: Ei mitään, olen mäkin kärkäs.
Urheilija: Niin oot, mutta se on just aitoa sussa!
Tutkija: Mutta onpas kiinnostavaa kuulla teidän mietteitänne! Mulla tuli tässä useampikin asia jo mieleen tuosta ruumiillisuudesta ja siitä huolehtimisesta. Tässähän on tietysti sellainen olennainen seikka, että kokeista ja maalareista poiketen urheilijat ja muusikot eivät tuota itsestään erillisiä artefakteja, vaan heidän taitonsa ilmenee tavoissa toimia – erilaisissa esityksissä. Kuten ehkä tiedättekin, krekkalaisilla oli yksi sana taidolle, taiteelle ja tekniikalle – tekhne. Ja se saatettiin jakaa erilaisiin luokkiin: valmistava taito eli poietike tekhne tuottaa erilaisia esineitä ja asioita. Toiminnallinen taito eli praktike tekhne puolestaan esityksiä. Vaikka esimerkiksi muusikot ja urheilijatkin käsittelevät maalareiden ynnä muiden tavoin erilaisia välineitä – kuten soittimia ja pelivälineitä – heidän keskeisenä materiaalinaan on heidän ruumiinsa. Ja tämäkin keskustelu on jo hyvin nostanut pintaan sen, että erilaisten taitojen ja taiteiden kontekstissa ihmisen suhde ruumiiseensa voi muotoutua hyvin eri tavoin riippuen mm. siitä, mitä vaikuttimia ja tavoitteita eri ihmisillä on.
Elämäntaiteilija: Leikissä ja työssä…
Muusikko: Niin, kuten tuossa viittasinkin jo, olin nuorena suhteettoman vakava, enkä osannut riittävästi arvostaa sitä, että asioita voi – ja on voitava – tehdä eri lähtökohdista käsin. Ja että asioiden arvo määrittyy suhteessa niiden omiin pyrkimyksiin, eikä hedelmättömästä keskinäisestä vertailusta. Ei ole mitään mieltä verrata urheilijaystävämme arkea ja suorituksia sellaisen ihmisen toimintaan, joka harrastaa samaa lajia huvikseen. Se tuntuu jopa karkealta kategoriavirheeltä.
Urheilija: No siis just tämä. Ja aikuisethan voi näitä itse miettiä, että minkä vuoksi mitäkin tekee ja mitä odotuksia ja pyrkimyksiä niihin asettaa. Mutta ite olen joutunut nyt miettimään tätä kasvattajan näkökulmasta – ja se onkin aika haastavaa. Puoliso on kova lätkäfani ja meidän esikoinen on hiljattain ruvennut junnukiekkoilemaan. Toistaiseksi se menee ihan puhtaasti hauskanpidon kautta, niin kuin musta tuossa iässä pitääkin. Mutta kun muistelen omaa tosi strukturoitua nuoruutta ja kun kuuntelen puolison kanssa Ismo Lehkosen analyysejä telkussa siitä, miten junnujen pitää laittaa jo tosi nuorena kymmenet tuhannet toistot sisään, jos meinaa huipulle, ja että suomalainen jääkiekko ei pysy tasollaan ilman uutta laadukasta pelaajamassaa, niin tulee usein ahdistunut olo. Että mihin niitä rajoja pitäs tässä asettaa. Jos lapsi tykkää pelata, onko siltikään oikein patistaa liiaksi treenaamaan? Puhumattakaan siitä, että systeemi tuntuu vaativan sitä. Hauskuuden, terveen itsensä haastamisen ja pakkomielteiseltä tuntuvan puurtamisen rajat häilyy.
Muusikko: Eikä tuo rajoitu vain urheiluun, vaan näkyy laajemminkin. Vanhemmat haluavat taata lapsilleen parhaat lähtökohdat elämään ja tässä kilpailullisessa nykymaailmassa se saa usein surkuhupaisia piirteitä, kuten vaikka musiikin vahva välineellistäminen tällaisiin tarkoituksiin. Tarkoitan esimerkiksi sovelluksia, jotka suoltavat pääasiassa klassisesta ja jazzista koostuvia soittolistoja pikku taaperoille, jotta heidän aivonsa oppisivat käsittelemään informaatiota mahdollisimman tehokkaasti. On kieltämättä vaikeaa tunnistaa selväpiirteisesti se raja, joka erottaa omaehtoisen oppimishalun ja järjestelmän vaatimukset. Minä halusin tavoitella virtuositeettia ja valjastin ruumiini tälle pyrkimykselle, mutta samalla eittämättä vastasin kulttuurikoneiston alituiseen tarpeeseen saada uusia taitavia tekijöitä. Aivan kuten urheilubisneksen tapauksessa. Aivan kuten yhteiskunnassa laajemmin, jossa omaehtoisen sivistymisen ja taloudellisten tarpeiden välillä on ainainen jännite.
Kuvataiteilija: Ehkä en ollutkaan nuorena niin hakoteillä, kun puhuin teille biovallasta…
Muusikko: Kenties et. Kenties tunnistinkin jollain tasolla kitkan omien syvien toiveideni ja ongelmallisten realiteettien välillä, ja siksi arvostelusi sai minut monesti tuohtuneeksi.
Tutkija: Nostatte esiin tärkeän aiheen, mutten malta olla vielä puhumatta tuosta ruumiin haastamisesta ja sen vaatimasta huolenpidosta. Jos sallitte pienen taustoituksen tähän väliin…
Kuvataiteilija: Kaikkihan me tiedetään, ettei sua voi pidätelläkään.
Tutkija: Heh, kiitos. No niin, elikkä. Teoksessaan Human Nature and Conduct, vuodelta 1922, amerikkalainen pragmatistifilosofi John Dewey käsittelee laajasti erilaisten tapojen ja tottumusten, eli englannin habit, luonnetta ja muodostumista. Tutkija Richard Shusterman on kuvannut, kuinka Dewey havahtui aiheen tärkeyteen osin omakohtaisen kokemuksen kautta. Hänellä oli nimittäin ongelmia ryhtinsä kanssa, jonka korjaamiseen Dewey löysi avun F. M. Alexanderin kehittämästä ja tämän nimeä kantavasta kehonhallintatekniikasta. Ohjauksen avulla Dewey onnistui ennen pitkää muuttamaan ryhtiin liittyviä tottumuksiaan ja hän sai – näin hän itse uskoi – usean vuosikymmenen lisää työuralleen. Dewey oivalsi, kuinka syvään juurtuneita erilaiset tottumukset ovat ja kuinka laajalti ne määrittävät kaikkea olemistamme. Pohtikaapa – jos niinkin arkiset asiat kuin seisominen ja istuminen ovat ruumiillisesti haastavia ja vaikutuksiltaan kauaskantoisia tehtäviä, niin kuinka onkaan sellaisten äärimmäisten toimien laita, joita vaikkapa urheilija- sekä muusikkoystävämme harjoittavat alituisesti? Vuorikiipeilijät tai syvänmerensukeltajat tiedostavat toimiensa riskit hengelleen, jonka vuoksi he suunnittelevat retkensä hyvin huolellisesti. Ihmisruumiin mahdollisuuksia koettelevat elämäntavat, kuten esimerkiksi balettitanssijan, urheilijan tai muusikon, ovat kuin koko ammatillisen elämän ajan kestäviä extreme-lajeja: ajallisesti rajatun vaarallisen retken sijasta ruumiin ja mielen muodostama kokonaisuus on alati alttiina riskeille.
Muusikko: Siksi totesinkin, että mikäli tahtoo pitkäjänteisesti omistautua jollekin ruumiillisesti hyvin haastavalle asialle, on tärkeää pitää huolta oikeanlaisesta harjoittelusta ja elämäntavasta.
Urheilija: Just niin. Ja mulla tosiaan nuorempana oli huono tapa vaan puskea läpi kaikesta mahdollisesta. Ajattelin silloin, että oppiminen ja menestys on kiinni vaan tahdosta, eikä esimerkiksi siitä, että myös pysähtyy ajattelemaan ja arvioimaan, miksi tekee mitä tekee.
Tutkija: Eittämättä. Härkäpäinen tahto yhdistettynä huonoihin tottumuksiin tuskin johtaa mihinkään erityisen hyvään. Itse asiassa voisi sanoa, että ajattelemattoman härkäpäinen tahto on itsessään huono tottumus – ja eri asia kuin haasteista oppiva lannistumattomuus.
Kuvataiteilija: Nyt on tosin syytä muistaa se, että ihmisillä on kovin erilaiset mahdollisuudet tehdä juttuja. Toisilla on fyysisiä rajoitteita, jotka estää esimerkiksi sen, mitä urheilijaystävämme tekee. Ja itse esimerkiks tulin niin erilaisesta taloudellisesta taustasta, että musiikkiopistomaailma näyttäytyi mulle kovin etäisenä ja porvarillisena. Mulle olikin oikeasti tärkeää kuulla äsken, etten ollut nuorena ihan hakoteillä kritiikeissäni – ettei kyse ollut vain jostain luokkakateudesta tai jotain sellaista. Mutta samalla myönnän, että tein itse sen virheen, että yhdistin pitkän aikaa muodollisen opetuksen ja sen kontekstissa tapahtuvan itsensä haastamisen keski- ja yläluokkaisuuteen. Siks painotin nuorena kaikista kahleista vapaata ilmaisua. Kunnes jossain vaiheessa jouduin kohtaamaan sen, että ne taiteelliset ideat, joita mulla oli, vaati sitä, että mun piti tietoisesti ja muodollisesti opetella esimerkiksi tiettyjä maalaustekniikoita, väriteoriaa ynnä muuta. Mutta koin, että se lähti silloin musta itsestäni, eikä järjestelmän vaatimuksista mua kohtaan.
Tutkija: Aiemmin mainitsemani Novaliksen tavoin varhaisromantikkojen piiriin kuulunut, hermeneutiikan perustajahahmoihin lukeutunut Friedrich Schleiermacher kirjoittaa eräässä fragmentissa käytännöllisestä neroudesta. Tällaiseen nerouteen kuuluu monia sellaisia piirteitä, joita kommenteissanne on mielestäni tullut esiin. Schleiermacherin kuvaamassa ihanteessa ihminen ymmärtää ja hyväksyy omat rajansa samalla kuitenkin koetellen niitä. Kyse ei ole ajattelemattomasta puskemisesta, vaan nimenomaan omien kykyjen asteittaisesta ja harkitsevasta laajentamisesta. Käytännöllinen nero osaa ikään kuin luonnostaan käydä toimiin, jotka ovat piirun hänen nykyisen osaamisensa ulkopuolella. Tällöin, näin tulkitsen, oppimisen jokaisella askeleella on tarjolla enemmän onnistumisen iloja kuin turhautumista ja itseinhoa. Pidemmän tähtäimen tavoite – vaikkapa jonkin asian monipuolinen taitaminen – pysyy horisontissa, mutta täyttymys löytyy itse matkalta.
Muusikko: Sen mitä olen itse lueskellut aiemmin mainitsemiasi pragmatisteja, niin tämähän kuulostaa jokseenkin tutulta.
Tutkija: Joo! Mutta en nyt tartu tuohon syöttiin sen enempää. Jatkan sen sijaan edellisestä vielä hieman. Minusta nimittäin näyttää siltä, että eräs oppimisen tai kokonaisvaltaisen sivistymisen eli Bildungin – joka edusti varhaisromantikoille korkeinta hyvää – keskeinen osatekijä liittyy itsearvioinnin eli kriittisyyden kehittämiseen. On tärkeää oppia analysoimaan, miksi kulloinkin opetellaan sitä, mitä opetellaan. Ja tarpeen tullen on myös opittava kysymään. Jollei opettaja, valmentaja tai kasvattaja osaa kerta toisensa jälkeen lainkaan vastata, saattaa herätä epäilys, että tällöin he kenties toimivat etusijassa järjestelmän vaatimusten lakeijoina: ”en tiedä miksi näin tehdään, mutta tee, jotta saamme lisää hyviä pelaajia, soittajia, työntekijöitä” ja niin edelleen. Tätä taustaa vasten haluaisin kysyä: miksi hamuta virtuositeettia tai mestarillisuutta? Tämä kysymys leijailee mielestäni keskustelumme yllä. Onko mestarillisuuden ihanteessa mieltä?
Kokki alkaa olla valmis ensimmäisten annosten kanssa. Hän on kuunnellut keskustelua mielenkiinnolla keittiöstä käsin ja samalla nauttinut siitä, että hän voi työskennellä omaan tahtiinsa ja omilla ehdoillaan. Nyt hän huudahtaa keittiöstä käsin.
Kokki: Mää olen ainakin ite kyllä ruvennut kyseenalaistamaan tota ihannetta kovaa. Sen nojalla nimittäin niin sanottujen huippuravintoloiden keittiöissä kohdellaan välillä porukkaa sillai, ett Ismo Lehkonenki punastuis. Tavotellaan täydellisyyttä ja se ei kato mitään hintaa – ei asiakkaiden suuntaan, mut ennen kaikkea ei työntekijöiden suuntaan. Pääkokki on kyl monesti kaikkea muuta ku käytännölline nero. Pikemminki epäkäytännölline ”nero”, joka saa vaatia muilta mitä vaan. Ja jos ei kestä niin ulos keittiöstä – vähän niinku ett jos sua taklataan kentällä päähän, ni oma vika kun katoit puoli sekuntia alas. Jokainen on ainutkertanen, kunnes loukkaantuu – joko fyysisesti tai henkisesti. Siin vaiheessa sut voidaan simppelisti korvata jollain toisella, eikä kukaan kaipaile perään. Tässä suhteessa mun mielestä aika sama, onko kyse urheilusta, keittiöstä vai taiteista. Yksittäiset tekijät on ”ainutkertasii yksilöitä”, kunnes ne on aika korvata. Sit niistä tulee vaan materiaalia, jota saa aina lisää. Joka vuosi huippuseurat varaa riveihinsä uuden katraan nuoria toiveikkaita pelaajia; joka kevät valmistuu liuta uusia nuoria toiveikkaita taiteilijoita; joka kuukausi joku aloitteleva innokas kokki menee harjoittelijaks ja sitten se on kovaa ajoo. Jos pärjäät niin hyvä, jos et niin voi voi.
Puhuessaan kokki on viimeistellyt alkuruoat ja hän on alkanut kantaa lautasia pöytään vierailleen. Hän nostaa viimeisen lautasen tutkijan eteen.
Kokki: No mut tässä olisi tosiaan nyt ekat annokset. Eli lautasella on belugalinssejä, jotka on kypsennetty hellästi merileväliemessä, seassa grillattua lehtikaalia ja grillattua öljyyn säilöttyä sitruunatimjamia viime kesältä. Päältä löytyy pikkelöityä valkoherukkaa ja seljankukkaa sekä paahdettua merileväsuolaa. Kaiken sitoo yhteen raikas seljankukkavinaigrette, joka on tehty seljankukkakombuchasiirapista, seljankukkaetikasta ja piparjuuriöljystä.
Urheilija: Ooh, miten hyvältä ja näyttää ja tuoksuu!
Muusikko: Kiitos, todella herkullisen näköistä.
II
Tutkija: Mua kiinnostaisi laajentaa keskusteluamme ympäristöä koskeviin kysymyksiin. Mielestäni suhteemme luontoon nimittäin alkaa hyvin monella tapaa – ja mahdollisesti oirehtii – suhteessamme kehoihimme. Tätä aihettahan olemme tässä jo hyvin pohjustaneet. Olen suurella ilolla seurannut kaikkien teidän edesottamuksia vuosien varrella ja mielestäni on mitä suurimmissa määrin innostavaa, kun ihmiset koettelevat paitsi omia myös ihmisyyden rajoja taidoissaan ja taiteissaan. Mutta sitten toisaalta. Kun mestarillisuuden ihannetta tarkastellaan erityisesti toiminnallisten tai esittävien taitojen – kuten musisoinnin, tanssin, urheilun ynnä muiden – kontekstissa, voidaan huomata äärimmäisen taitotason tavoittelun muuntuvan helposti sairaalloiseksi: ruumiista tulee ennen muuta materiaalia, jota pyritään mahdollisimman aukottomasti hallitsemaan. Virheisiin suhtaudutaan ankarasti. Kun tämän asenteen laajentaa koskemaan asioita ja esineitä ympärillämme, niin aletaan mielestäni olla luonnon hallintaan tähtäävän ihmiskuvan peruslähteillä.
Kokki: Joo, mä näen tota myös ravintola-alalla, missä nykyisin – kuten monella muullakin alalla – puhutaan paljon ympäristöarvoista. Mut sitten suhde ihmisten henkiseen ja ruumiilliseen jaksamiseen on kummiskin usein aika vinoutunut. Niinku sanoit, niin virheitä ei siedetä ja aina pitää venyy enemmän ja enemmän. Kieltämättä voi miettiä sitä, että jos tavoitellaan täydellistä itsehallintaa tai mestarillisuutta, niin voiko siltä asennepohjalta muodostuu kauheen terveellistä luontosuhdetta.
Muusikko: Tästä minulle tulee mieleen joitakin kuukausia sitten katsomani Nahre Solin video koskien huippumuusikon tarvitsemia ominaisuuksia. Jos hän ei satu olemaan teille tuttu, niin Sol on pääasiassa niin kutsutun taidemusiikin kentällä toimiva säveltäjä-pianisti, joka tekee suosittuja essee- ja opetusvideoita. Pidän kovasti hänen uteliaasta ja lempeästä asenteestaan, josta uupuu klassiseen musiikkiin yhäkin usein yhdistyvä turhantärkeys. Tätä vasten tuntuikin jotenkin oudon merkitsevältä, että hänen puhuessa huippumuusikkoudesta juuri nämä mestarillisuuteen liittyvät piirteet, joista olemme tässä keskustelleet, korostuivat. Pitää haluta olla paras; pitää kestää epämukavuutta ja terveydelle haitallista äärimmäistä stressiä; pitää tehdä uhrauksia; omaa tekemistä pitää jatkuvasti tarkkailla virheitä silmällä pitäen; rakkaus musiikkiin ei riitä; ja niin edelleen. Kuten edellä tuli jo esille, niin toisaalta itsensä haastaminen ja uusille asioille altistuminen on kulttuuria uusintavaa. Se on oppimisen peruslähtökohtia. Mutta mitä enemmän me tästä aiheesta puhumme, sen selvemmältä tuntuu, ettei näitä vaateliaita ihanteita tulisi toisintaa sellaisenaan – vailla kritiikkiä. Oppimisen tulisi nähdäkseni olla riemukas ja täyttymyksellinen kokemus. Se ei voi olla yksinomaan hauskaa, mutta tämä ei tarkoita sitä, että oppimisen tulisi olla jatkuvaa kärvistelyä.
Kuvataiteilija: Muistatteko sen taannoisen suomalaisen teknologia-alan pomon haastattelun, jossa se puhui 80-tuntisesta työviikosta? Kysyttäessä harrastuksista hän ilmoitti: ”perhe”… Otan tän esille, koska musta nämä mainitut piirteet – jatkuvat uhraukset, määrätietoinen ja tauoton työskentely – liitetään usein erityisesti yritysmaailman ja politiikan niin sanottuihin ”huippuosaajiin”. Mutta kyllä ne ovat yhtä lailla läsnä taiteen ja kulttuurin kentälläkin.
Tutkija: Länsimaisen modernin pessimismin äkäinen kummisetä Arthur Schopenhauer katsoi, ettei elämä ole elämisen arvoista, sillä se on täynnä kärsimystä. Esimerkiksi kunniaa ja mainetta tavoittelevat eivät koskaan saa näistä tarpeekseen, vaan hamuavat aina lisää. Täyttymyksen hetkien sijasta elämää leimaa ainainen tarve ja, muusikkoystävämme hyvää ilmausta kierrättääkseni, kärvistely. Oppimisen ja taitamisen kokemukset voisivat olla vastauksia pessimisiin: nämä kokemukset ovat parhaimillaan hyvin täyttymyksellisiä ja riemukkaita. Mutta kuten olemme jutelleet, ne voivat helposti myös saada sairaalloisen muodon ja muuttua kärsimyksen lähteiksi: aina pitäisi osata enemmän ja paremmin. Onnistumisista iloitsemisen tilalla on virheiden kyttääminen ja korostaminen, johon lääkkeenä on vain entistä uutterampi työskentely – puskeminen vailla harkintaa. Vaikeutena tuntuu olevan tasapainon löytäminen: itsekritiikin puute voi johtaa harhaiseen omakuvaan, mutta liika itsekriittisyys johtaa ilottomuuteen.
Muusikko: Itselleni tulee tästä vääjäämättä mieleen Allan Holdsworthin kaltaiset soittajat. Hän oli virtuoottinen kitaristi, joka ei ollut koskaan tyytyväinen soittoonsa. Ymmärtääkseni tämä äärimmäinen itsekriittisyys ajoi häntä yhtäältä uusien ilmaisutapojen etsimiseen mutta toisaalta myös masennukseen.
Tutkija: Hyvä esimerkki. Jatkan vähän vielä aiempaa ajatustani. On nimittäin huomionarvoista, että yhdeksi elämän arvottomuutta lieventäväksi seikaksi Schopenhauer nostaa taiteen ja esteettisen kokemuksen. Hän ei kuitenkaan tietääkseni kytke tätä kokemista oppimisen tai taitavan tekemisen nautinnollisuuteen. Schopenhauerille taiteessa keskeistä on nerous. Hänelle tämä ei ole varhaisromanttisen Schleiermacherin kuvaamaa ”käytännöllistä neroutta”, joka voi ilmetä moniaalla elämässä. Ei, Schopenhauerille, aivan kuten esimerkiksi Immanuel Kantille ja F. W. J. Schellingille ennen häntä, nerous liittyy kaunotaiteisiin. Tässä yhteydessä nerouden keskeinen piirre on kyky nähdä asiat eri tavalla, vapaana esimerkiksi tieteelle tyypillisestä loogis-rationaalisesta ajattelutavasta. Taideteos on siten väline, jolla nerokas taiteilija ikään kuin lainaa ihmeellisiä silmiään kokijalle. Näin ollen taiteen ja esteettisen kokemisen pelastava voima liittyy tietynlaiseen näkemistapaan. Taiteen prosessien ja niiden käsinkosketeltavasta puolesta – siitä minkälaisia nautintoja oman ruumiinsa sekä erilaisten välineiden ja materiaalien kanssa työskentelyyn voi liittyä – filosofilla on kovin vähän sanottavaa.
Elämäntaiteilija: Olsis snääki välil puhumat ruak suus. Ja muistahan pureksia – vatsalle hoivaa.
Tutkija: Heh, kiitos. Olen herkkä intoilemaan, kuten tiedätte. Koitan kelata nopsasti loppuun. Eli tuota noin… Schopenhauerin vanavedessä käydyssä pessimismikiistassa kyllä keskusteltiin myös yleisesti ottaen työn merkityksestä ihmiselle, mutta pääsääntöisesti voidaan sanoa, että taiteen ja taitamisen prosessien merkityksellisyys on jäänyt länsimaisessa filosofisessa keskustelussa usein sivuosaan. Taiteenfilosofia on paljolti puhetta siitä, minkälaisia nautintoja taideteokset tarjoavat – vähemmissä määrin sen pohtimista, mitä jonkin taidon opettelussa ja soveltamisprosesseissa tapahtuu. Taidetta koskevan teoreettisen keskustelun painopisteet ovat heijastelleet filosofien, kriitikoiden ja kaltaisteni tutkijoiden näkökulmaa, joka on usein ollut kokijan näkökulma. Me olemme kiinnostuneita taideteoksista ja siksi kirjoittelemme alttiisti niistä. Onkin ollut hyvin ilahduttavaa keskustella teidän kanssanne taiteilijaksi tai taitajaksi tulemisesta ja niistä ihanteista, joita näihin oppimisprosesseihin ja taitajien ammatti-identiteetteihin liittyy. Minusta olisi kuitenkin kiinnostavaa laajentaa keskusteluamme myös niihin prosesseihin, joissa taitaja merkittävissä määrin käsittelee oman ruumiinsa ulkopuolella olevia materiaaleja. Meillähän on täällä pöydän äärellä paljon kokemusta myös tästä.
Kuvataiteilija: Tuo mitä sanoit saa ajatuksia liikkeelle kyllä. Musta tuntuu toisinaan, että toi kriitikon tai taidefilosofin näkökulma tunkee myös mun päähän koko taidediskurssin voimalla silloinkin, kun en haluais. Yritä siinä sitten ”nähdä asiat tuoreella tavalla”, kun ympärillä oleva taidemaailma ja osin myös opetus tunkee mun kallooni filosofiukkeleiden, akateemisten tutkijoiden ja taidepuheen ammattilaisten silmiä. En haluu tietty antaa väärää kuvaa. Mähän oon aina ollut myös kiinnostunut filosofiasta yms. ja arvostan kovasti hyvää taidekritiikkiä silloin, kun sitä kohtaan. Mutta taidekouluun mennessäni halusin ennen kaikkea oppia käsittelemään erilaisia materiaaleja, en erilaisia käsitteitä ja erikoissanoja. Viimemainitut on tärkeitä apuja, mutta ei mulle se pääasia. Ja tuo työskentelyprosessin nautinnollisuus, jonka mainitsit, niin parhaimmillaan materiaalien kanssa työskentely ja siinä hetkessä oleminen on nimenomaan sitä parasta hyvää. Kun mä työskentelen, niin haluan ajatella ennen kaikkea käsilläni enkä käsitteillä. Kädentaidoista kirjoittanut Richard Sennett on tiivistänyt tän musta hyvin: tekeminen on ajattelua.
Kokki saapuu paikalle keräämään astioita.
Kokki: Jahanst, näköjään melkein kaikki on saanut syötyä. Toivottavasti maistui.
Muusikko: Oli kyllä erittäin maukasta, kiitos.
Urheilija: Joo, siis tosi inspiroivaa seurata tätä keskustelua. Ja optimistina sanoisin, että jos se Schopenhauer olis saanu tällasta herkkua maistella, niin se olis varmaan ollut vähemmän kiukkunen!
Kokki: Heh, kiitos kiitos. No mutta, mää kerään tästä näitä astioita, tuolla on seuraavat annokset hyvin tekeytymässä jo. Kommentoin samal tähän väliin, ett tosiaan kun saa omilla ehdoilla kokata, niin onhan se tosi rauhoittavaa ja nautinnollista antaa käsien ja materiaalien viedä. Mut paljon siitä nautinnollisuudesta kumpuaa myös siitä, ett mä olen opetellut ja harjoitellut: mun ei tarvitse miettiä koko aikaa pään kanssa, niin sitten saa antaa käsienkin ajatella, jos sen sillai haluaa ilmaista.
Tutkija: Niin, toistan Novaliksen hyvän kiteytyksen siitä, että teidän kohdalla käsistänne on tullut vaistojen pesäpaikkoja. Voisin vaahdota tästä pitkään, mutta koitan nyt pidätellä itseäni ja totean vain, että vaistomaisuus on usein yhdistetty muunlajisiin eläimiin ja siten asetettu ajattelun vastakohdaksi: vaisto ei ajattele. Mutta tässä yhteydessä nimenomaan emme tarkoita tätä, vaan juuri sitä, että ajattelevaisen harjoittelun myötä käsi – tai jokin muu ruumiinjäsen – saavuttaa eräänlaisen omalakisuuden. Se oppii ikään kuin ajattelemaan itse. Se oppii ajattelemaan tavalla, joka poikkeaa päässä tapahtuvasta ajattelusta – täydentää sitä. Se on toisenlaista ajattelua, toisin ajattelua. Ja koska se ei ole välttämättä leimallisen kielellistä tai käsitteellistä ajattelua, se voi olla monelle kirjainten ja käsitteiden ihmiselle – kuten teoreetikoille ja kriitikoille – vierasta.
Kokki: Mulla on vielä ajatus tähän liittyen, mut käyn nopeesti tsekkaamassa ton tilanteen tuolla keittiön puolella.
Muusikko: Mainitsen siinä tapauksessa tähän väliin, että tuo on juuri se kokemus, mikä lukuisilla soittajilla on. Erityisesti improvisoivat muusikot puhuvat laajalti tästä. Eräässä taannoisessa pitkässä videohaastattelussa jazz-kitaristi Pat Metheny puhui siitä, miten vaivattomalta näyttävän soittamisen taustalla on tosi asiassa vuosien harjoittelu, joka sitten sallii hänen vain olla, kun hän soittaa nyt. Asiat soljuvat kuin itsestään. Kyse ei ole vain raa’asta lihasmuistista, jonkin asian toistamisesta samalla tavalla joka kerta, vaan siitä, että toisteinen harjoitus vapauttaa olemaan läsnä ja reagoimaan herkästi kuhunkin tilanteeseen siihen sopivalla erityisellä tavalla.
Urheilija: No siis just tämä. Ja jos rupean siinä suoritusta tehdessä ajattelemaan liikaa, niin se tuskin sujuu hyvin. Pitää antaa niiden harjoitettujen ”vaistojen” hoitaa se homma kotiin. Siinä tosin on sellainen omanlaisensa ristiriitaisuus, että ensiks tehdään pitkästi ja kontrolloidusti töitä, jotta voi höllätä kontrollin ja antaa asioiden virrata.
Tutkija: Apua, mieleni tekisi puhua pitkällisesti siitä, miten tämä kuvaamasi jännitteinen kokemus avaa mielenkiintoisen ikkunan kysymykseen tahdon, vietin, vapauden ja välttämättömyyden suhteista, mutta ehkä maltan mieleni.
Elämäntaiteilija: Malt. Ja syöst ny loppuhu, ovattank asi klaar?
Tutkija: Kyllä kyllä. Mutta pakko lisätä pikaisesti, että tuota kuvaamaanne taitavaa ja sujuvaa toimintaa luonnehditaan usein myös sanoilla ”luontainen” tai ”luonteva”. Novalis – joka muuten oli paitsi filosofi myös taiteilija, tarkemmin sanottuna runoilija, sekä insinööri – kytkee puheensa eri taitoihin liittyvistä vaistoista myös tähän. Hän nimittäin sanoo, että tottumus – se aiemmin mainittu englannin habit, saksaksi Gewohnheit – on taitoa tai taidetta, josta on tullut luontoa. Eli ihmisen itselleen tahtomasta asiasta – jonkin taitamisesta – tulee harjoituksen kautta siinä määrin lähes itsestään tapahtuvaa, että sen vääjäämättömyys alkaa muistuttaa ei-inhimillisen luonnon prosesseja. Juurtuneista tavoista käytetäänkin joskus ilmaisua ”toinen luonto”. Ja edellä mainitun Schleiermacherin käytännöllisen neron ominaispiirteenä onkin juuri tämä – että hän on yhtä lailla aikomusta kuin vaistoa; vapaata tahtoa ja välttämätöntä luontoa. No nyt hairahduin näemmä sittenkin puhumaan hieman tuosta oudosta vapauden ja välttämättömyyden suhteesta, joka näyttää leimaavan kaikenlaista taitamista. Joka tapauksessa toistan loppuun aiemman ajatukseni: taitoja ja taiteita opetellessa muokkaamme luontokappaletta – itseämme. Luontosuhteemme ulottaa myös omaan ruumiiseemme. Näissä oppimisprosesseissa ilmenevät asenteet tulevat sitten kenties herkästi leimaamaan myös taitojen ja taiteiden sovellusprosesseja, joissa osaamisemme turvin muokkaamme muita luontokappaleita – erilaisia materiaaleja – ja lopulta ympäristöä laajemmin.
Kokki: Heitän tähän kohtaan sen, mitä meinasin tossa aiemmin sanoa. Eli vaikka tosiaan on tosi nautinnollista työskennellä käsillä – jos on hyvät olosuhteet ja mahdollisuus siihen – ni toisaalta tossa vastakkainasettelussa erilaisten ajattelutapojen välillä saa olla varovainen. Koska ainakin mulla huolelliseen tekemiseen liittyy kans se, ett mää otan selvää niistä mun materiaaleista. Mä haluan tutustua niihin ja ymmärtää niitä. Ja sen voi halutessaan viedä tosikin pitkälle ja ruveta nöröilemään oikein kunnolla: voi tutustua jonkun aineksen ominaisuuksien ja maun ohella sen kulttuurihistoriaan ja kasvuympäristöön ynnä muuta niin pikkutarkasti ku jaksaa. Ainesten ominaisuuksien ymmärtämisessä on tärkeä osa myös kemiallisella tietämyksellä, jos haluaa perusteellisesti ymmärtää, miksi eri aineet käyttäytyy toistensa kanssa ja eri menetelmien kanssa niinkun ne käyttäytyy. Tää pitää varsinkin paikkas siinä kohtaa, kun aletaan olemaan tekemisissä vaikka fermentoinnin kaltaisten menetelmien kanssa. Itseilmaisun lisäks siinä on oikeita ja vääriä tapoja tehdä, jollei halua sairastuttaa asiakasta. Eli toisin sanoen tässä yhteydessä pelkkä visio ja asioiden vapaa kuvittelu ei riitä, vaan sen kanssa yhtäläinen asema on sellasella ajattelulla, mitä sää kuvailit edellä loogis-rationaaliseks.
Muusikko: Molemmilla on roolinsa. Tämä kävi mielestäni ilmikin, kun puhuimme ruumiintietämyksestä. Esimerkiksi omalla kohdallani olen perehtynyt paljonkin äänentuottamisen fysiologiaan ja urheilussa fysiologinen tietämys korostuu erityisesti. Mutta sitten soittaessa tai urheilusuoritusta tehtäessä tämä teoreettisempi tieto ja ajattelu antaa tilaa kehoon iskostetulle osaamiselle, joka toimii kuin omasta tahdostaan, kuten tutkijaystävämme totesi. Näiden kahden aspektin vastakkainasettelu ei ole tarpeen, kuten sanot – ja mielestäni niitä ei edes voi suoranaisesti leikata erilleen. Tulkitsin kuitenkin keskusteluamme niin, että tässä oli ennen kaikkea tarkoitus nostaa ”käden viisaus” – tai mitkä ruumiinosat sitten ovatkaan keskeisiä kussakin taidossa – valokeilaan siksi, että tämä jää usein arvostuksessa teoreettis-käsitteellisen tietämyksen varjoon.
Kokki: Joo, ihan hyvä pointti. …Mut kato, meijjän tutkijaki sai syötyä lautasen tyhjäks. Hyvä, koska mä palaan ihan kohta pääruokien kanssa.
Tutkija: Kiitos, varsin maukasta oli! Täydennän tähän, että monet taidot ovatkin painottuneesti ”aivotyöskentelyä”, mietitään vaikkapa videopelisuunnittelijaa tai joitakin kirjoittamisen lajeja, mutta näissäkin on ruumiillinen aspekti läsnä. Tämänhän sai Deweykin kirjoituspöytänsä ääressä huomata, kuten edellä kävi ilmi. Tänä päivänäkin miljoonat selät ympäri maailmaa varmasti muistuttavat olemassaolostaan ja tarpeistaan kaiken sorttista päätetyötä tekeviä.
Kuvataiteilija: Mä jäin pohtimaan tota, mitä sä tossa puhuit siitä miten se, minkälaisia asenteita oppimisprosesseissa kohdistamme itseemme materiaalisina olentoina voi heijastua siihen, miten kohtelemme materiaalista maailmaa yleisemmin. Kuvataiteen kentällehän on viime vuosina tullut tosi kovaa tää niin sanottu ei-inhimillinen käänne…
Urheilija: Mikäs se on?
Kuvataiteilija: No siis näiden posthumanismin ja uusmaterialismin ynnä muiden tutkimussuuntausten korostama ajatus siitä, että länsimaisessa ajattelussa ei ole tarpeeks osattu ajatella ei-inhimillisten olentojen vaikutusvoimaa ja toimijuutta. Ja uusmaterialismissa, esimerkiks Jane Bennettin kirjoituksissa, tää ei rajoitu vain muunlajisiin eläviin otuksiin, vaan kaikkeen materiaan. Bennett just kritisoi sitä, miten materia on yleensä tulkittu ”kuolleeksi” ja siten passiiviseksi. Tällanen materian tulkinta istuu hyvin länsimaiseen perinteiseen ajatukseen ihmisestä luonnon herrana, joka sitten muovaa passiivista ainetta mielensä mukaan. Ei-inhimillinen käänne haastaa ja purkaa tollasta ylimielistä ihmiskäsitystä ja ihmiskeskeisyyttä muutenkin korostamalla sitä, miten ihan kaikenlaiset ei-inhimilliset asiat oravista porakoneisiin ja lautakasoista sähköverkkoihin vaikuttaa omilla tavoillaan erilaisten prosessien lopputulemiin. Bennett saattais esimerkiks sanoa, että kun sä oot tekemässä urheilusuoritusta, niin se tilanne on monenlaisten toimijuuksien yhteispeliä: miten sun kengät antaa pontta sun jaloille, miten sun jalkojen ja kenkien yhteinen koostuma kohtaa maan, ja miten sen ominaispiirteet vaikuttaa askellukseen; miten ilmankosteus kohtaa sun keuhkot ja miten se sitten vaikuttaa sun kroppaan laajemmin ja sitä kautta liikkeeseen. Ja niin edelleen. Tässä tosiaan katsotaan myös, että puhetavoilla voi vahvistaa ei-inhimillisten asioiden vaikutusten tunnistamista: sen sijaan, että sä puhuisit vaikka kenkien käyttämisestä – jolloin ne nähdään passiivisena välineenä – niin voi esimerkiksi sanoa niiden antavan pontta sulle, jolloin niiden rooli ymmärretään aktiiviseksi.
Urheilija: Ahaa, tosi kiinnostavaa. Kaikki urheilijat eivät tietty ole tässä suhteessa samanlaisia, mutta mä ainakin muodostan esimerkiksi mun varusteisiin tosi läheisen suhteen, enkä sillä tapaa pidä niitä ”vaan” välineinä, jotka voisi tuosta vain korvata. Ne on siis tottakai määritelmällisestikin välineitä – ne kuluu ja ne pitää välillä aina vaihtaa, mutta silti ne on yksilöllisiä ja tärkeitä. Pidän niistä huolta, puhdistan ne tarkkaan. Kun puen ne ylle, niin tulee kotoisan hyvä tunne. Tai ehkä mun pitäisi nyt ajatella pikemminkin, että ne kamat antaa mulle mieluisan tunteen ja suuntaa keskittymistä. Että ne aktiivisesti avittavat mua parhaimpaan suoritukseeni!
Muusikko: Soittajillahan on usein hyvin läheinen suhde instrumentteihinsa. Tämä mielestäni korostuu erityisesti vanhojen akustisten soitinten kanssa, minkä voisi tietysti kyynisesti yhdistää vain näiden instrumenttien rahalliseen arvoon ja prestiisiin. Minusta kyse ei kuitenkaan ole vain tästä, vaan nimenomaan siitä, että nämä soittimet luovat ympärilleen vahvan auran. Ne ovat korostetun persoonallisia ja ne kiinnittävät huomion itseensä. Hyvä soitin onnistuu myös usein saamaan soittajastaan irti jotakin, mitä tämä ei olisi ilman juuri kyseisen soittimen tarjoamaa panosta soittanut.
Kuvataiteilija: Mun tapauksessa tää ei-inhimillinen käänne vahvisti mussa jo aiemmin olleita impulsseja, nosti ne pintaan, sai mut tietosemmaks niistä. Niinku tossa jo totesin, niin mulle käsillä tekeminen ja sen tarjoama mahdollisuus olla ajattelematta korostetusti päällä, niin se on ollut tärkeä henkireikä. Tätä kautta oon jo pidempään ollut altis hiljentymään materiaalien äärelle ja kiinnittämään huomiota kunkin materiaalin ja tilanteen ominaispiirteisiin. Ympäristötietoisuuden kasvun ja siihen liittyvien uusien teoreettisten avausten myötä mun työskentelystä on kuitenkin tullut vielä vahvemmin materiaalitietoista. Sekä siinä mielessä, että mietin, mitä materiaaleja ja työvälineitä ylipäätään käytän. Mutta myös siinä suhteessa, että yritän omistautua vielä herkemmin prosessille ja kiinnittää huomita siihen, miten kohtaan hyödyntämäni materiaalit. Mun teosten aiheethan liittyy usein ihan muihin juttuihin kuin ympäristöasioihin, mutta silti sanoisin, että ympäristökysymykset on mun taiteellisessa toiminnassa keskeisiä. Ne on tärkeitä sille, miten mä työskentelen. Se mitä yritän käsitellä teoksissa, on asia erikseen. …Mutta viitaten siihen, mitä puhuin aiemmin teoreetikoista, kriitikoista ynnä muista, niin täytyy todeta, että tässä kasvuprosessissa teorian tarjoamat ”silmät” ja näkökulmat on ollu hyödyllisiä. Kaikelle on paikkansa!
Tutkija: Kuten ehkä tiedätkin, sekä antiikin kreikan theoria että latinan speculatio viittaavat katsomiseen, joten puhe silmistä on tässä hyvinkin osuvaa. Mutta on tietysti tosi hienoa kuulla, että meikäläisten touhuista on jotakin iloa ja hyötyä! Vaikka samalla ajattelen, että on myös syytä pitää huolta siitä, ettei teoreettisen puheen merkitys korostu liikaa taitojen opetuksessa – oli sitten kyse kaunotaiteista tai insinööritaidoista. Kuten jo stoalainen Epiktetos tiesi kertoa: sisäistämättömät teoriat eivät muuta toimintatapoja. Jos mielii oppia soittamaan, maalaamaan, tanssimaan, elokuvaamaan, kokkaamaan tai sähköasentamaan, niin teoreettisten tekstien lukeminen tarjoaa kyllä korvaamatonta ravintoa, mutta tuo ravinto on sulatettava harjoituksen avulla. Minusta kuulosti siltä, että kohdallasi on käynytkin näin: lukemasi muuttui pikkuhiljaa luontevaksi osaksi työskentelyäsi aktiivisen pohtimisen ja toimintamallien harjoittamisen kautta.
Kuvataiteilija: Joo, ei ne näkökulmat sieltä teksteistä suoraan hypänneet osaksi mun arkea. Kyse ei tosiaan oo vaan pään sisäisestä asennoitumisesta, jonka vois kääntää tosta noin päälle. Tässä tapauksessa asiaa edesauttoi se, että mulla oli jo valmiiksi toimintamalleja ja osaamisia, joihin sitten pystyin tuomaan näitä uudempia ajatuksia mukaan. En ehkä oo aiemmin oivaltanut ihan eksplisiittisesti sitä, miten suoraan harjaantuneisuus raivaa mulle tilaa olla huolellisemmin läsnä työskentelyprosessissa. Että esimerkiks jos mun ei tartte koko aikaa miettiä mun kädenliikkeitä – koska osaan tosi hyvin sen tekniikan, jota haluan soveltaa – niin sitä enemmän mulla on kaistaa olla herkästi siinä tilanteessa, kuunnella materiaaleja ja reagoida yllätyksiin. Oon tajunnut tän, mutten ollut sanallistanut asiaa tällä tavoin.
Muusikko: Jazz-vibrafonisti Gary Burton antoi musiikilliselle omaelämäkerralleen nimen Learning to Listen – niin olennaisena hän pitää kuuntelemisen roolia improvisoinnissa. Ja tosiaan: harjaantuneisuus luo tilaa herkälle kuuntelemiselle ja antaa valmiuksia reagoida yllätyksiin, kuten sanoit.
Kuvataiteilija: Oon myös huomannut, että mitä enemmän annan tilaa materiaaleille – mitä enemmän oon herkistyny tunnistamaan niiden roolin siinä, millaiseksi prosessin tuotokset muotoutuu – niin sitä paremmin oon myös oppinut hyväksymään ”epäonnistumiset”. Mulla on toisinaan vahvempi ja toisinaan epämääräisempi visio siitä, mitä oon kulloinkin tekemässä, mutta mitä enemmän ymmärrän, etteivät mun aikeeni ole sen prosessin koko mitta, niin sen helpompi on hyväksyä se, mitä hommasta kehkeytyy. Tässä suhteessa tuntuu vähän hassulta edes puhua ”epäonnistumisista”. Myönnän toki, että toisinaan tulee turhautumisia ja pettymyksen tunteita, kun joku juttu ei mennytkään, kuten toivoin. Ne tunteet on kuitenki helpompi käsitellä, kun muistan, ettei mun työskentelyn keskeisin asia oo väkisin saada jotakin materiaalia taipumaan mun tahtoon.
Tutkija: Tähän astisen keskustelumme huomioiden, tämä tuntuu olennaiselta opetukselta. Liki virheetöntä tekemistä tavoittelevan mestarillisuuden sijaan puhut taitamisesta, joka on hyvin harjaantunutta ja tavoitteellista, mutta samalla lempeää ja avointa muutoksille. Tekeminen ei ole sattumanvaraista ja ajattelematonta hutilointia, mutta toisaalta se ei myöskään pyri täydelliseen prosessin ja lopputuloksen hallintaan.
III
Kokki saapuu pöydän ääreen seuraavien annosten kanssa. On pääruoan aika.
Kokki: Jes, elikkä keskeytän taas hetkeksi teidän juttelut. Tässä olis nyt kevyesti käynyttä palsternakkaa, joka on maustettu Ras El Hanout -henkisellä mausteseoksella, rinnalla kaksi vuotta veteen säilöttyjä puolukoita. Puolukoiden säilöntä tuo niistä esiin kahvinomaisia hedelmäisiä makuja. Sivusta löytyy vielä punakaaliterriini. Kastikkeena maapähkinämaitoa ja fermentoitua kojia, lopuksi kastike on ”splitattu” morita-chiliöljyllä.
Urheilija: Jestas miten hyvän näköistä tämäkin!
Tutkija: Todella.
Kokki: Hyvää ruokahalua vaan kaikille. Itse asiassa tästä ateriasta tulee mieleen juttu, mikä liittyy tohon äskeiseen puheenaiheeseen. Tanskalaisen Noma-ravintolan entinen fermentointilabran vetäjä David Zilber postas joitakin vuosia sitten ajatuksia herättävän kuvan ja tekstin Instagramiin. Se koski Noman homepannukakku-jälkiruoka-annosta – kyseessä on samainen home, mitä teidän kastikkeessanne on. Zilber selosti sitä, miten pitkällinen, tarkka ja kontrolloitu prosessi sen annoksen takana oli. Kaikki prosessin osatekijät oli hienosäädetty kohdalleen, jokaisen ainesosan määrä mitattu tarkkaan. Niille oli jopa tehty mittatilauksena erikoislaitteistoa sitä prosessia varten. Yks työntekijä valvoi jatkuvasti niitä homeella inokuloituja ohralevyjä ja käänteli tarpeen tullen vuokia ja sääti kosteutta. Mut kaikesta tästä huolimatta jokasesta satsista meni useampi levy pieleen. Zilber totes tästä, ett vaikka olisi miten tarkka ja huolellinen, niin fermentoija ei ole sen prosessin ohjaksissa – hän ei hallitse mikrobeja. Zilberin mukaan tämä äärimmäiseen tarkkuuteen ja virheiden eliminointiin tähtäävä prosessi muistutti jatkuvasti ihmisen hallinnan rajoista. Siitä, että luonnon mahti ylittää ihmisen ja että, jos muistan sanat oikein, ”olemme yhtä kirjottuja luontoon kuin mitkä tahansa muutkin asiat”. Zilber totesi, että vaikka he tavoittelevat täydellisyyttä, niin he saavuttavat eniten epäonnistumisten myötä.
Urheilija: Wautsi mikä stoori ja wautsi mikä makupommi tää annos!
Elämäntaiteilija: Juu! Hän… hän… hän o pätevä!
Muusikko: On kyllä erittäin maukasta. Ja fermentointi näyttää kyllä tuovan tuon aiemmin puhumamme materiaalin eloisuuden aika vääjäämättömällä tavalla esiin.
Kuvataiteilija: Siltä tosiaan vaikuttaa. Ja on munkin mielestä tosi hyvää tämä ruoka!
Tutkija: Zilberin viesti tuntuu tärkeältä mestarillisuuden ihanteen varjopuolien taltuttamiseksi: jos täydellisyyttä tahtoo tavoitella, tulisi ymmärtää sen olevan viime kädessä mahdotonta. Se toimii vain sääntelevänä periaatteena, jonka perimmäinen arvo piilee siinä, että oivaltaa vääjäämättömän ”epäonnistumisen” olevan se asiantila, jossa kasvamista ja oppimista voi tapahtua. Täydellinen mestarillisuus ja virheettömyys on yksipuolista: se on kuin yksinpuhelua, josta ei voi juurikaan oppia. ”Epäonnistuminen” merkitsee sitä, että jotakin ennakoimatonta tapahtui – taitaja lausui jotakin ja maailma vastasi. Tällaisesta prosessista voi oppia huomattavasti enemmän. Olettaen, että tilannetta pysähtyy pohtimaan, eikä vain puske ajattelemattomasti läpi toivomaansa tulokseen.
Urheilija: Kuten aiemmin puhuttiin! Mulle tulee tästä mieleen kysymys, että missä menee huolellisuuden ja pakkomielteisyyden raja? Palaan niihin mun haiseviin pikku ystäviin eli varusteisiini. Jos mä putsaan niitä ja pidän niitä hyvänä, niin olen kaiketi huolehtiva. Mutta jos mun on koko aika pakko hinkata niitä ees taas, niin enhän silloin varsinaisesti välitä niistä tavaroista, vaan tyydytän ennen kaikkea omaa pakkomiellettäni…
Tutkija: Erinomainen huomio! Nykyisin kun puhutaan paljon hoivasta tai huolellisuudesta – englannin care – niin on tarpeen olla tämänkin keskustelun suhteen kriittinen. Yksi kriittinen huomio voisi koskea juuri tätä mainitsemaasi asiaa eli sitä, että huolellinen, paneutuva ja omistautuva toiminta voi muuttua pakkomielteiseksi. Välittäminen voi vääristyä omistushaluksi. Silloin hoivaava suhde tuhoutuu.
Kuvataiteilija: Niin. Missä kohtaa mun rikkinäisten työkenkien korjailu ja teippailu on vielä huolenpitoa, ja missä kohtaa se muuttuu vaan mun kyvyttömyydeks päästää irti.
Tutkija: Tuosta fermentointitapauksesta tulee myös mieleen: puhuin ennen alkuruokaa siitä, miten antikiissa oli erilaisia taitojen luokkia. Eräs näistä oli stokastisen taidon – stokhastike tekhne – luokka. Tämä tarkoittaa taitoa, jossa tähdätään johonkin vailla varmuutta lopputuloksesta. Esimerkiksi navigoinnin, jousella ampumisen tai lääkinnän kaltaisissa taidoissa mestarillisuuskaan ei välttämättä taannut haluttua tulosta, sillä näissä taidoissa on paljon sellaista, joka on taitajan vaikutuspiirin ulkopuolella: aallot, tuulet, ihmiskehon kompleksisuus. Kenties olisi järkevää ajatella kaikkien inhimillisten taitojen, taiteiden ja teknologioiden olevan stokastisia, sillä – kuten Zilber toteaa – olemme punottuja luontoon, sen rajallisia osia. Ja aivan kuten fermentoija ei hallitse mikrobeja, ei osaavinkaan taitaja voi jäännöksettä hallita luonnonkappaleiden voimaa, materian voimaa – tai uusmaterialistisesti sanottuna ”olio-voimaa”.
Kuvataiteilija: Tän rajallisuuden perinpohjainen hyväksyminen ja sisäistäminen tuntuis olevan keskeistä siinä, että mestarillisuuden tai virtuoottisuuden ihanteen yks myrkyllinen puoli tulis taitetuks.
Muusikko: Alan paremmin hahmottaa ajatuksen siitä, että yksittäisissä taidon prosesseissa ilmenevät asenteet saattavat heijastella ihmisen luontosuhdetta yleisemmin. Jos uskomme täydellisyyden olevan mahdollista työskentelemällä riittävän kovaa; jos ajattelemme visioidemme sellaisenaan toteutumisen riippuvan vain omasta vankasta tahdostamme, kielii se siitä, että emme osaa suhtautua kykyjemme rajallisuuteen. Ja tämä näkyy sen taustalla, kuinka laajalti edelleen luotetaan siihen, että ympäristökriisiin löytyy tekninen ratkaisu. Että ongelmana on vain puutteellinen taitomme, puutteellinen ylivaltamme luonnosta. Kontrollin höllentämisen sijaan toivotaan lisää kontrollia – kuin vanhanaikainen soitonopettaja, joka uskoo saavansa oppilaan sormet tottelemaan pakottamalla.
Kokki: Tai Gordon Ramsayn kaltainen karikatyyrimainen pääkokki huutamassa keittiössä rivikokille ett ”AASI! YRIT EDES!”
Tutkija: Mä yritän jatkaa tuosta edellisestä kommentista! Luonnon käsitteen historiaa käsittelevässä teoksessaan ranskalainen aatehistorioitsija Pierre Hadot hahmottelee kaksi länsimaista perusasennetta: luonnon hallitsemiseen pyrkivän prometeaanisen asenteen ja luontoa ymmärtämään pyrkivän orfisen asenteen. Hadot korostaa, mielestäni aiheellisesti, että prometeaanisella asenteella on ollut tärkeä asema ihmisen selviytymisessä ja että rajoitettuna tämä asenne on edelleen hyödyllinen esimerkiksi luonnontieteissä ja insinööritaidoissa. Ongelmana ei ole prometeaaninen asenne sinänsä, vaan sen ylivalta ja yksipuolinen luottaminen siihen. Tällöin päädytään siihen ylimieliseen harhaluuloon, että ihminen on luonnon herra – materian mestari. Hadot’n aatehistoriallisen tulkinnan valossa uusmaterialismin ja posthumanismin viesti on variaatio vanhasta vastamelodiasta, jota orfinen ihminen on läpi historian soittanut prometeaanisen ihmisen voitokkaan veisauksen taustalla: muista asemasi ja muista rajallisuutesi. Prometeaanisen ihmisen iskulause on ollut sapere aude – uskalla tietää! Nöyremmin omiin taitoihinsa, taiteisiinsa ja tekniikoihinsa suhtautuvan ihmisen iskulause voisi olla: uskalla kuunnella! Kuule taustalle säestykseksi jääneen orfisen lyyran vaihtoehtoista kudelmaa! Kuule eri maailmanperinteiden moniäänisyyttä, jolle valkoisella prometeaanisella ”luonnon herralla” on ollut huonosti korvaa! Kuule lintujen laulua ja suden ulvontaa! Kuule materiaalisen maailman kuiskausta.
Elämäntaiteilija: Mnää ole teitt koko illa kuulostellu ja bali ole oppinukki. Oti siit snuu Epiktetos-jutust vaari ja ole koittan täsä sulatel näitte herkkumuonie ohel näit erinäissi ajatuksi ja jaarituksi. Mut josas te ny vuorostan kuuntlett mnuu. Te erittelitt tosa aikasemmi erilaisist näkemise tavoist ja semssi. Mnuul se liittyy aik taval arkisemppa asiaha gon johonki taideneroutehe. Josas mnää koita elää bäeväst toissehe herkistellen ja taiteillen, ni sillo kaikk asia ja olenno mnuu ympäril ova mnuu elämämprosessi ”materiaalei”. Ja mnää koita kohdel niit kunnioituksel – aeva kute meijjä atleettine toveri hellittelee vermeitään tai meijjä musikantt ’strumenttiaan. Mnää keksi nimei esineill ja paikoill ja puill ja pali muill jutuill, joit mnää toistuvast treffa. Sillail mnää voi lähesty niit helpommi elävin olentoin. Sit mnää voi kuunnel gon ne kuiskutteleva keskenäs; ”puu puheli, seljankukka kuuli”, niingon ungefäär virkkos Ein Lein. Sit mnää voi kaikki maailma hiljassi pikku juttuihi ystävysty ja kukaties rakastuukki. Emmää tied onk tämne oikkei vai vääri niingon ’teemiselt kannalt, mut täl viissi mnää koeta elel jollai erää sovus maailma kans ja oppii seuraamal sen vaiheit.
Urheilija: Ihana puheenvuoro, joskin epäselväksi jäi, että mikä ”teeminen”?
Elämäntaiteilija: Juu, hah hah … akateeminen!
Urheilija: Ah, no niin. …No mutta, anteeksi omasta puolestani, etten älynnyt aiemmin kysyä sun kantaa näihin illan aiheisiin.
Elämäntaiteilija: Juu, kiitossi kiitossi – ei ol syyt pyydel.
Tutkija: No kiva, jos koet näin. Tiedän olevani suulas. …Ja nytkin tuli heti mieleen asioita tuosta sun ilahduttavasta kommentista. Nimittäin todella: huolellisuuden tai hoivan rinnalla voitaisiin mielestäni yhtä hyvin puhua rakkaudesta. Varhaisromantiikan keskeisiin hahmoihin kuulunut Friedrich Schlegel itse asiassa pitää rakkaudellista asennetta luonnon tuntemisen ehtona. Myös Novalis esittää läheisten ihmisten välisiä lämpimiä tunteita luonnon ymmärtämisen malliksi tai pohjaksi, ja kirjoittaa kaikenlaisten olentojen – puiden, kivien ja niin edelleen – rakastamisen mahdollisuudesta. Ja menemättä sen tarkemmin enää asiaan, mainittakoon vielä, että jo hieman ennen nuoria varhaisromantikkoja Goethe pyrki muotoilemaan samassa hengessä jopa vaihtoehtoisen tieteellisen metodin. Hänen menetelmänsä painottaa kokeiden pohjalta yleistettyjen lainalaisuuksien sijasta luonnon huolellista seuraamista ja viipyilevää havainnointia. Eli sellaista kuuntelevaa materiaalisen maailman kohtaamista, josta olemme keskustelleet! Kaiken kaikkiaan näissä ajatuksissa näkyy hyvin Hadot’n orfiseksi kutsuma asennoituminen luontoon.
Kuvataiteilija: Hei, otetaanko malja rakkaudelle!
Muusikko: Rakkaus ei sanele, vaan se tosiaan myös kuuntelee. Sopii muusikolle. Kippis!
Elämäntaiteilija: Precis.
Kokki: Te ootte selvästi päässyt hyviin tunnelmiin täällä. Kelpaisko jälkkäri?
Tutkija: Ehdottomasti!
Kokki: Okei, hyvä homma! Mutta varotan, ett mää hiukan kämmäsin yhdessä kohtaa ja piti muuttaa suunnitelmaa. Siitä tulikin sitten jotain vähän erilaista, ku mitä olin alun perin ajatellut.
Urheilija: Kuulostaa just hyvältä. Maltan tuskin odottaa!
Teksti: Alonzo Heino
Kiitos SKR:lle, joka on osaltaan mahdollistanut tämän tekstin rahoittamalla työskentelyäni.
Kuvat: Katja Syrjä
Kirjallisuus ja lähteet
Beato, Rick 2021. The Pat Metheny Interview [Video]. YouTube, 21.8.2021. https://www.youtube.com/watch?v=QEgalcH_-b4
Beiser, Frederick C. 2016. Weltschmerz. Pessimism in German Philosophy, 1860–1900. Oxford: Oxford University Press.
Bennett, Jane 2010. Vibrant Matter. A Political Ecology of Things. Durham: Duke University Press.
Bennett, Jane 2020. Influx & Efflux. Writing Up with Walt Whitman. Durham: Duke University Press.
Burton, Gary 2013. Learning to Listen. The Jazz Journey of Gary Burton. Boston: Berklee Press.
Dewey, John 1922/1957. Human Nature and Conduct. An Introduction to Social Psychology. New York: Random House.
Foucault, Michel 1976/1984/2010. Seksuaalisuuden historia. Tiedontahto. Nautintojen käyttö. Huoli itsestä. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus.
Hadot, Pierre 2004/2008. The Veil of Isis. An Essay on the History of the Idea of Nature. Engl. käännös Michael Chase. Massachusetts: Belknap press.
Heino, Alonzo 2019. Ajatella, harjoitella ja elää taiten – Filosofia elämisen taitona erityisesti kreikkalaisen ja saksalaisen ajatteluperinteen valossa. Pro Gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto. http://hdl.handle.net/10138/308606
Johansen, Thomas Kjeller (toim.) 2021. Productive Knowledge in Ancient Philosophy. The Concept of Technê. Cambridge: Cambridge University Press.
Kneller, Jane 2014. Sociability and the Conduct of Philosophy. What We Can Learn from Early German Romanticism. Teoksessa D. Nassar (toim.), The Relevance of Romanticism. Essays on German Romantic Philosophy, 110–126. Oxford: Oxford University Press.
Nassar, Dalia 2022. Romantic Empiricism. Nature, Art, and Ecology from Herder to Humboldt. Oxford: Oxford University Press
Noma Fermentation Lab 2018. Photo of Koji Pancake. Instagram, 31.8.2018. https://www.instagram.com/p/BnHqREHhgp-
Novalis 1968. Novalis Schriften. Dritter Band. Das philosophische Werk II. Toim. R. Samuel, H. J. Mähl & G. Schulz. Stuttgart: Kohlhammer.
Schlegel, Friedrich von 1967. Kritische Friedrich-Schlegel-Ausgabe. Zweiter Band. Charakteristiken und Kritiken I (1796–1801). Toim. H. Eichner. Paderborn: Schöningh.
Schopenhauer, Arthur 1818/2010. The World as Will and Representation. Volume 1. Engl. käännös J. Norman, A. Welchman, C. Janaway. Cambridge: Cambridge University Press.
Sellars, John 2003. The Art of Living. The Stoics on the Nature and Function of Philosophy. Aldershot: Ashgate.
Sennett, Richard 2009. The Craftsman. Lontoo: Penguin Books.
Shusterman, Richard 2008. Body Consciousness: A Philosophy of Mindfulness and Somaesthetics. Cambridge: Cambridge University Press.
Sol, Nahre 2023. 2 Traits You NEED to Become a TOP Musician [Video]. YouTube, 20.5.2023. https://www.youtube.com/watch?v=dbe6zR5lu50