Tervetuloa takaisin Porin taidemuseo! Vasta remontoitu, vuonna 1979 perustettu nykytaiteen museo toimii historiallisessa pakkahuonerakennuksessa jokirannassa, ja sillä on ollut historiallisesti merkittävä rooli uusien ja kiinnostavien kansainvälisten ja kotimaisten nykytaidenäyttelyiden järjestäjänä.
Lisäksi museo toimii Satakunnan maakunnan alueellisena vastuumuseona. Museon kokoelman pohjana on Maire Gullichsenin (1907–1990) lahjoittama suomalaisen taiteen kokoelma. Vuodesta 1984 alkaen museolla on ollut myös galleriatoimintaa Poriginal-näyttelytilassa, joka remontin yhteydessä on siirtynyt naapurissa sijainneesta entisestä suolamakasiinista museon tiloihin.
Avajaisnäyttelyt tekevät kiinnostavalla tavalla näkyväksi museon historiaa ja sen roolin moninaisuutta ja samalla pyrkivät vastaamaan museon näyttelyhistorian luomiin odotuksiin. Porilaisen Circle-yhtyeen valitseminen ensimmäisen päänäyttelyn taiteilijaksi on yhtä aikaa itsestään selvä ja ilahduttavalla tavalla yllättävä ja odottamaton teko. Valinta tukee museon linjaa tinkimättömien ja omaleimaisten näyttelyiden järjestäjänä.
Porin taidemuseossa museon käsite on jatkuvan uudelleenarvioinnin kohteena ja ”näyttelytila” alusta, joka mahdollista keskustelun siitä, mitä näyttely voi olla. Vuodesta 2017 vuoteen 2021 taidemuseon suuressa Hallissa sijaitsi Avoin taidevarasto. Taidevaraston osittainen väliaikainen siirtäminen Hallin näyttelytilaan syntyi välttämättömästä tarpeesta, mutta tarjosi samalla yleisölle mahdollisuuden päästä kurkistamaan museon kulissien taakse. Vuosien varrella museo on esimerkiksi tuonut Porin kaupunkikuvaa pitkään leimanneen katutaiteen osaksi näyttelyohjelmaa ja toisaalta laajentunut seiniensä ulkopuolelle, kuten esimerkiksi vuonna 2023 Teemu Lehmusruusun Kirjurinluotoon toteuttamassa maaperän prosesseja tutkineessa Pelto-observatoriossa.
Porin taidemuseo on onnistunut olemaan yhtä aikaa merkittävä kansainvälinen tekijä ja silti toimimaan paikallisesti ja paikkasidonnaisesti – yhdistelmä, jota monet ovat viime vuosikymmeninä tavoitelleet mutta harva on onnistunut saavuttamaan. Circlen Piste jatkaa tässä lokaalin ja globaalin väliin raivatussa uniikissa tilassa. Kansainvälisesti arvostettu vuodesta 1991 toiminut yhtye on uransa aikana julkaissut yli 50 levyä. Eksessiivisyys ei rajoitu vaan julkaisujen määrään, vaan on myös osa yhtyeen estetiikkaa. Kaikkea on paljon, ääntä, jäseniä, vaikutteita, tyylejä. Toisaalta yhtenä keskeisenä elementtinä on minimalismi, ja ehkä juuri tämä runsauden ja minimalismin välinen hankaus tekee Circlestä erityisen.
Porilaisen Circle-yhtyeen valitseminen ensimmäisen päänäyttelyn taiteilijaksi on yhtä aikaa itsestään selvä ja ilahduttavalla tavalla yllättävä ja odottamaton teko.
Ajatus rock-bändin kutsumisesta tekemään tilausteosta museoon kuulostaa rajoja rikkovalta, jopa kun kyseessä on avantgardistista taiderokkia teatraalisesti esittävä yhtye. Circle kuitenkin koostuu monista eri taiteen alojen ammattilaisista, ja perinteisen bändin sijaan yhtyettä voisikin ajatella kollektiivina, jonka toiminnan ytimessä on kokeellisuus ja eri ilmaisutapojen hyödyntäminen kulloinkin käsillä olevaan kysymykseen sopivaa muotoa haettaessa.
Porin taidemuseon kokonaisuudessa, joka on toteutettu kokoonpanolla Julius Jääskeläinen, Pekka Jääskeläinen, Jussi Lehtisalo, Tomi Leppänen, Mika Rättö, Antti Uusimäki ja Janne Westerlund, osaamisen moninaisuus näkyy, ja sitä voikin tarkastella paitsi suhteessa yhtyeen tuotantoon myös kollektiivin jäsenten henkilökohtaiseen praktiikkaan. Teoksen veistostyöstä vastuussa ovat olleet erityisesti Westerlund, joka on puuseppä, ja Jääskeläinen, joka on arkkitehti. Kuten kollektiiveissa usein, henkilökohtaiset ja yhteiset projektit kulkevat lomittain ja rinnakkain. Piste tuntuu luontevalta jatkumolta yhtyeen rumpalin ja vuoden 2023 Vuoden Graafikon Tomi Leppäsen Designmuseon Tauko Paus Pause -näyttelylle, joka tutki aikaa, rytmiä ja pysähtymistä.
Halliin toteutettu tilausteos koostuu monumentaalisesta veistoksesta, tilaa hallitsevasta 60-tahkoisesta pentakisdodekaedrista, sitä ympäröivistä suurista kaiuttimista sekä kahdeksankanavaisesta tunnin kestävästä sävellyksestä. Vaikka teos on suureellinen, Circlen ekstaattiseen ja eksessiiviseen, ja vähän käsittämättömäänkin, olemukseen rinnastettuna teos tuntuu hillityltä. Teos tiivistää yhtyeen ilmaisun minimalistiseen muotoon, jota ääniteos avaa kohti hypnoottista.
Circlen live-esiintymisissä vetoavaa on niiden performatiivisuus ja ruumiillisuus. Tällaista hikistä ja pakottavaa läsnäoloa näyttelystä jää kaipaamaan. Harvakseltaan välähtelevä pentakisdodekaedri vetää puoleensa. Sen lähellä voi kuvitella tuntevansa rakennelman värisevät ja kaikuvan äänten ja tilan tahdissa, mutta voimakkaammillekin järistyksille olisi ollut tilaa, kirjaimellisesti. Teos kyllä kommunikoi ympäröivän hallin kanssa, mutta tila olisi varmasti sallinut myös intensiivisempiä ääniä tai valaistusratkaisuja. Nyt Circlelle ominainen huumori ja toisteisuus ovat saaneet tyylikkään modernistisen muodon, jota näyttelyyn kuuluvat, Jussi Lehtisalon kuratoimat tapahtuvat rytmittävät.
Piste tavoittaa hyvin ajan hengen sekä näyttelyiden käsitteessä ja kokemisessa tapahtuneen muutoksen. Uusimmassa teoksessaan Disordered Attention: How We Look at Art and Performance Today (2024) brittiläinen taidehistorioitsija ja kriitikko Claire Bishop kirjoittaa museosta harmaana alueena, joka ei ole enää katseen kautta tarkasteltaville teoksille omistettu valkoinen kuutio eikä myöskään aikasidonnaiselle kokeelliselle teatterille ja esitystaiteelle tarkoitettu black box, vaan jotakin näiden väliltä. Teokset ovat koettavissa moniaistisesti, niillä on tapahtumallinen ja aikaan sidottu ulottuvuus, mutta toisaalta myös kestollinen, tapahtuma-ajan ylittävä olemus. Lisäksi teokset ovat olemassa lukemattomilla näytöillä, joiden läpi niitä katsotaan tallentamisen hetkellä ja tallenteena. Bishop kutsuu siirtymää liikkeeksi tapahtuma-ajasta näyttelyaikaan, ‘from event time to exhibition time’. Circlen Piste liikkuu sujuvasti näiden kahden ajan välillä. Bishop viittaa ajatukseen esityksestä veistoksena. Pisteen voi ajatella jatkumona tälle keskustelulle tavassa, jolla se tiivistää rock-yhtyeen massiivisen tuotannon ja spektaakkelimaiset live-esitykset kahdeksan objektin konstellaatioksi.
Claire Bishop kirjoittaa museosta harmaana alueena, joka ei ole enää katseen kautta tarkasteltaville teoksille omistettu valkoinen kuutio eikä myöskään aikasidonnaiselle kokeelliselle teatterille ja esitystaiteelle tarkoitettu black box, vaan jotakin näiden väliltä.
Jos näyttely ajan suhteen onkin liikkeessä, niin paikan suhteen se on tiukasti ankkuroitu: ei ole epäilystäkään, etteikö Piste sijoittuisi juuri kyseiseen paikkaan, Porin taidemuseon Halliin ja Poriin. Circleen kiteytyy jotain äärimmäisen porilaista. Kaupunki on tunnettu paitsi jääkiekosta, Pori Jazzista ja laadukkaasta museosta, myös vaihtoehtokulttuurista, populaarimusiikista ja performanssitaiteesta. Kaupunkia leimaava DIY-mentaliteetti ja kaiken läpäisevä outous on haltuunotettu osaksi kaupungin humoristista markkinointiviestintää, mutta parhaimmillaan se on juuri pidäkkeettömän taiteen kohdalla.
Circlen kohdalla pidäkkeettömyys yhdistyy suunnitelmallisuuteen, pitkäjänteisyyteen ja jopa äärimmilleen vietyyn kontrolliin. Tämä näkyy näyttelyssä, jonka hallittu muoto rinnastuu vuoden 2014 porilaisen performanssitaiteeseen erikoistuneen, taiteen valtionpalkinnolla palkitun T.E.H.D.A.S ry kaoottiseen Live & Dead Art -näyttelyyn. Molemmissa näyttelyissä tilallinen teos toimii myös paikkana interventioille ja erilaisille tapahtumille, mutta siinä missä Live & Dead Art toi museoon esitystaiteen arvaamattomuuden kaikessa kirjossaan ja tarjoili yleisölle esimerkiksi mahdollisuuden vierailla museossa alasti, Piste puolestaan kiteyttää vuosikymmenten ajattelun tiiviisti ja hallitusti. Olisi ollut kutkuttava ajatus nähdä tulevana syksynä museossa aukeava pehmeyttä, halua, kehollisuutta ja queeriyttä lämmöllä ja runsaudella käsittelevän melanie bonajon näyttely Hallissa rinnakkaistodellisuutena Pisteen kliiniselle formalismille.
Museon muut näyttelyt esittelevät arkkitehtuuria ja kokoelmia: Maire Gullichsen ja Modernismin käännekohdat rinnastaa kokoelman klassikoita harvemmin esillä olleisiin teoksiin Siivessä, jossa Gullichsenin taidesäätiön kokoelmat ovat nyt saaneet oman pysyvän näyttelytilan. Erityisesti arkkitehtuuriin keskittyvä osuus Arkkitehdin huone – Abstraktio ja utopia tuo hienosti yhteen valikoiman Kristian ja Kirsi Gullichsenin taidemuseolle lahjoittaman AD HOC -kokoelman teoksia sekä vuonna 1981 avautuneen taidemuseorakennuksen historiaa ja muutostyöt suunnitelleen arkkitehti Kristian Gullichsenin (1932–2021) vaikutusta. Siiven pieneen näyttelytilaan sijoitettu Adrian Piper tuntuu tässä yhteydessä hieman irralliselta, eivätkä hankalat tekstit tee kokemuksesta helpompaa tai lähestyttävämpää. Yhdessä näyttelyt kuitenkin mahdollistavat terävän katsauksen sekä Porin taidemuseon historiaan että museoiden muuttuneeseen rooliin.
Amerikkalainen taidehistorioitsija ja taiteen teoreetikko Rosalind Krauss on esittänyt, että museoissa on tapahtunut siirtymä esteettisen nautinnon ja kulttuurisen rikastuttamisen paikoista markkinavoimien ehdoilla toimiviin tiloihin, jossa historiallisesta, diakronisesta lähestymistavasta on siirrytty synkroniseen, juuri tässä hetkessä ja tilanteessa tapahtuvaan historiattomaan ja välittömästi kulutettavissa olevaan spektaakkeliin. Nyt Porin taidemuseossa esillä olevat näyttelyt esittävät läpileikkauksen museon historiasta nykypäivään ja onnistuvat vastustamaan Kraussin tulkintaa tyhjän päälle rakentuvista spektaakkeleista spektaakkelin vuoksi.
Uudessa Poriginalissa esillä oleva Elis Hannikaisen ja Vappu Jalosen Vierailukeskus X on maaginen, kaunis ja surullinen kuvaus puistosta ja eläinlajien katoamisesta sekä selviytymisestä, suojelemisesta ja tuhosta. Äänimaailma, valot ja kaksikielinen dialogi tavoittavat hienosti aikamme epävarmuuden ja sen äärellä kommunikoimisen vaikeuden. Vierailukeskus X:n sisarteos Valtapuisto (2023) on kuunneltavissa Yle Areenassa. Gallerian muutos osaksi päämuseota tekee varmasti näyttelyistä helpommin saavutettavia, mutta toisaalta entistä kaksikerroksista ja harvinaisen kaunista galleriatilaa tulee ikävä. Uusi tila on myös selvästi pienempi, mutta toisaalta se varmasti taipuu moneen, kuten näyttely osoittaa.
Teksti: Anna Jensen
Porin Taidemuseo
Circle: Piste 1.2.–31.8.2025
Maire Gullichsen ja modernismin käännekohdat 1.2.2025–
Arkkitehdin huone – Abstraktio ja utopia 1.2.–1.6.2025
Adrian Piper: Funk Lessons 1.2.–1.6.2025
Elis Hannikainen ja Vappu Jalonen 1.2.-23.3.2025
Tekstin julkaisua on tukenut Oskar Öflunds Stiftelse.
Lähteet
Claire Bishop, “Black Box, White Cube, Gray Zone: Dance Exhibitions and Audience Attention”, The Drama Review62, no. 2 (2018)
Claire Bishop, Disordered Attention: How We Look at Art and Performance Today. Verso Books (2024)
Rosalind Krauss, “The Cultural Logic of the Late Capitalist Museum”, October, no. 54 (Autumn 1990)