1980-luvulla suomalainen arkkitehtuuri oli kriisissä. Modernismi oli pettänyt lupauksensa demokratian rakentajana. Yhteisymmärrystä modernismin kehittämiselle tai sen täydellisen vastakohdan luomiselle ei syntynyt. Postmodernismi koettiin uhkaavana, vaikka sen moninaiset ilmenemismuodot sallivat jopa vastakkaisten arkkitehtuuriaatteiden yhtäaikaisen olemassaolon.
Tämä blogikirjoitus pohjautuu 1980-luvun arkkitehtuuria käsittelevään maisterintutkielmaani. Kertoessani maisterintutkielmani liittyvän 1980-luvun rakennuksiin, syttyy kanssakeskustelijan kasvoille usein hämmentynyt ilme: millaisia taloja silloin rakennettiin? Hetken kuluttua keskustelukumppani kertoo liittävänsä vuosikymmenen talouskasvuun, rakennusten pastellisiin sävyihin ja erikoisiin muotoihin, kuten erkkereihin ja torneihin. Mielikuvilla on totuuspohja, mutta ne ovat vain osa koko 1980-luvun kirjavasta arkkitehtuuriskaalasta. Nämä tunnistetut piirteet eivät ole myöskään tyhjyydestä syntyneitä, vailla logiikkaa eteneviä visuaalisia ilmiöitä. Niiden taustalla vaikuttivat menneet ihanteet, yhteiskunnalliset tapahtumat, identiteetin rakennus ja sosiaalisen statuksen performointi.
Seuraavaksi esittelen, miten arkkitehtuurista kirjoitettiin Helsingin Sanomissa ja Avotakassa 1980-luvulla. Mitä pidettiin hyvänä arkkitehtuurina ja miksi? Näkökulmat vaihtelivat runsaasti, joten olen tutkielmassani jaotellut samoja tausta-aatteita edustavat kirjoitukset omiin kategorioihinsa. Tutkielmaani perustuen voin todeta, että keskustelua dominoivat modernismin puolustajat ja postmodernismiksi miellettävät, vaihtoehtoiset suuntaukset.
Postmodernismi tuntuu käsitteenä olevan vaikeasti hahmotettavissa ja arkiajattelussa se saatetaan mieltää joksikin monimutkaiseksi. Postmodernismin ymmärtämiseksi riittää kuitenkin arkkitehtuurin kohdalla se, että muistaa kyseessä olevan monilta osin modernismin vastainen ilmiö. Yksinkertaistettuna voi siis sanoa, että jos tiedät, minkälaisia modernistiset rakennukset ovat, on helppo käsittää postmodernin arkkitehtuurin tuotokset niiden vastakohtana.
Modernismin puolesta
1980-luvulla suomalaisen funktionalismin isä, Alvar Aalto, on kuollut. Silti hänen perintönsä näkyy edelleen suomalaisessa arkkitehtuurissa. Aallon uraauurtavan modernistisen tulkinnan rinnalle oli kuitenkin 1960- ja 1970-lukujen kuluessa syntynyt taloudellisia arvoja ja teknistä kehitystä korostava insinööriarkkitehtuuri, joka myös miellettiin pragmaattisuutensa ja muotokielensä vuoksi modernistiseksi.[1] Helsingin Sanomien arkkitehtuuria käsittelevissä kirjoituksissa modernismia puolustetaan sen yhteiskunnallisilla ja sosiaalisilla arvoilla. Modernismi perustui demokratian ja tasa-arvon ihanteeseen. Samalla Alvar Aallosta pidettiin edelleen kiinni – olihan hän vienyt Suomen maailmankartalle ja luonut kansainvälisen tyylin, joka oli osa suomalaisen yhteiskunnan menestystarinaa. Ulkomailta saadun arvostuksen täytyi merkitä jotain. Modernismin valta-asemaa uhkasi suurta epäilystä herättävä postmodernismi, jota arvosteltiin tiukoin sanankääntein: postmodernismia pidettiin ohi menevänä trendinä, populistisena ja pinnallisena.[2]
Merkittävien arkkitehtien saavutusten vuoksi modernismi miellettiin ainakin osittain nimenomaan rakennustaiteeksi, jota tuli vaalia itseisarvona. Postmodernismi sen sijaan oli teennäisenä massakulttuurina kaukana taiteesta. Modernismin ihannoimisen taustalla oli myös ajatus siitä, että arkkitehtuurilla voi vaikuttaa yhteiskuntaan. Halpa ja kosiskeleva ”huoltoasema-arkkitehtuuri” ei tue yhteiskunnan kehitystä, kuten modernismi oli menneinä vuosikymmeninä tehnyt. Modernismilla oli kirjaimellisesti rakennettu suomalainen hyvinvointiyhteiskunta. Miksi korjata jotain, jos se ei ole rikki?
Modernismikritiikkiä
Osa ihmisistä kuitenkin ajatteli modernismin olevan rikki tai vähintään päätepysäkillään. Näin tuntui ajattelevan suurin osa Helsingin Sanomiin arkkitehtuurista kirjoittaneista henkilöistä. Vaikka modernismin puolestapuhujia löytyi edelleen, oli suurin osa Helsingin Sanomissa julkaistuista kirjoituksista modernismia kritisoivia ääniä. Modernismissa valta oli siirtynyt arkkitehdeiltä insinööreille ja gryndereille. Vanhojen rakennusten menettäminen harmitti, eikä tilalle noussut ”laatikkoarkkitehtuuri” miellyttänyt esteettisesti.[3] Vanhojen rakennusten ja rakennusperinteen arvostus nousi. 1970-luvun energiakriisi ja maaseudun autioituminen herättivät suomalaisissa nostalgisia tunteita perinteisen muotokielen omaavia rakennuksia ja miljöitä kohtaan.
Tällainen ilmapiirin muutos ei sopinut modernismin ideologiaan, joka pyrki irrottautumaan menneisyydestä ja eritoten historiallisista viitteistä. Arkkitehti Juhani Pallasmaa kuitenkin arvioi, että postmodernismi oli syntynyt juuri modernismin historiakielteisyydestä. Historian tuntemus ja jatkuvuuden kokemus on ihmiselle ”psyykkinen perusvaatimus”.[4] Uutuusarvolla ratsastanut modernismi menetti viehätysvoimansa. Hillityn tyylikäs puhdaslinjaisuus ja modernistinen oikeaoppisuus olivat muuttuneet luotaantyöntäviksi. Tasa-arvosta ammentaneesta modernismista olikin tullut elitismin symboli. Modernismin virheeksi katsottiin myös kuurous rakennusten käyttäjien tarpeille. Suunnittelijoiden koettiin tekevän ratkaisuja enemmän hintalapun, tai sitten rakennustaiteellisten ansioiden mukaan, kuulematta sitä, mitä tulevat asukkaat tarvitsivat.
Helsingin Sanomissa julkaistuissa arkkitehtuuriaiheisissa kirjoituksissa on läsnä arkkitehtuurin kriisi. Modernismi sai osansa kritiikistä, mutta postmodernismi tuomittiin sitäkin huonompana vaihtoehtona. Arkkitehtuuri oli pilalla.
Uusia tuulia ja paluu vanhaan
1980-luvun yhteiskunnalliset muutokset olivat merkittäviä: talouskasvun, ympäristöliikkeen ja tasa-arvon kehittymisen ohella suomalainen yhteiskunta avautui ulkomaille.[5] Suomalaiset alkoivat matkustella enemmän, joka johti luonnollisesti ulkomaalaisten vaikutteiden ja eksotiikan rantautumiseen suomalaisiin koteihin. Suomalaisuus arvona heikentyi, kun kansainvälisyydestä tuli ihannoitua ja tavoiteltavaa. Postmodernistisesti katsoen kulttuurien välinen tyylilainailu oli suotavaa, toisin kuin modernismin ideologiassa. Erityisesti Avotakassa julkaistuissa kirjoituksissa eksotiikan ihannointi lisääntyi vuosikymmenen vanhetessa. Kirjoitukset ulkomailta saaduista sisustusvaikutteista ja inspiraatiosta sekä ulkomailla asuvien suomalaisten kotiesittelyt olivat erittäin suosittuja juttutyyppejä. Tähän aikaan oli myös suosittua rakennuttaa taloja, joiden tyyli lainattiin muualta maailmasta. Esimerkkinä tästä voidaan pitää esimerkiksi Välimeren alueelle tyypilliseen tapaan rakennettuja valkoisia kahitiilitaloja aumakattoineen ja pylväineen.
Ulkomailta matkittua tyyliä kuitenkin kritisoitiin voimakkaasti Helsingin Sanomissa. Teknokraattisen insinööriarkkitehtuurin ja eksoottisen tyylin tavoittelun katsottiin rapauttaneen suomalaisen arkkitehtuurin tason. Syitä etsittiin suomalaisen arkkitehtuurin identiteettikriisistä ja historiattomuudesta.
Samaan aikaan eksoottisen postmodernismin kanssa suosiota haali niin ikään postmodernismiksi vahvasti mielletty regionalismi. Regionalismin tärkein idea oli rakennusta suunniteltaessa huomioida alue, jonne se rakennetaan ja ammentaa alueen rakennusperinteestä. Lisäksi rakentaessa pyrittiin suosimaan alueelle tyypillisiä, rehellisiä rakennusmateriaaleja.[6] Suomessa regionalismi oli osa Oulun koulun arkkitehtuurisuuntausta, jonka edustajat Lauri ja Anna Louekari kirjoittivat Helsingin sanomiin pehmeän arkkitehtuurin olevan rehellinen vaihtoehto. Kirjoituksessaan Louekarit argumentoivat tuontikulttuuria ja modernismia vastaan, tarjoten tilalle kansallismielisyydestä kumpuavaa, rehellistä arkkitehtuuria.
Regionalismia pidemmälle yltävän askeleen ottivat ne arkkitehdit, jotka suosivat suunnitelmissaan karjalaisvaikutteita. Eräänlainen karelianismin ja kansallisromantiikan paluu nosti päätään. Aiheesta keskusteltiin mm. karjalaistyylisen uudisrakennuksen, Bomban talon yhteydessä. Karjalaistyylinen rakentaminen nähtiin tuolloin luontevana osana suomalaista perinnerakentamista, eikä sen kolonialistisia kaikuja tuotu esille.
Postmodernin sateenvarjon alla rakennettiin identiteettiä
1980-luvun voimakas talouskasvu ja yhteiskunnan sosiaalinen vapautuminen vaikuttivat siihen, että suomalaisilla oli yhä enemmän valtaa omaan asumismuotoonsa ja sen myötä siihen, mitä koti ja sen arkkitehtuuri edusti. Suomalaista sääty-yhteiskuntaa ei enää 1980-luvulla ollut, muttei ihmisten välinen hierakia ja arvottaminen kadonnut mihinkään. Syntymässä määritellyn aseman sijaan jokaisen täytyi luoda uusia keinoja osoittaa paikkansa sosiaalisessa järjestelmässä.
Merkittävä yhteiskunnallinen muutos 1980-luvulla, jota ei sovi sivuuttaa, oli individualismin lisääntyminen. Talouskasvu mahdollisti yksilön pärjäämisen ilman yhteisön ehdotonta tukea, jolloin yksilön merkitys yhteisön kustannuksella kasvoi. Individualismin myötä korostui myös identiteetin rakentamisen ja sen ilmaisemisen tärkeys. Yksi selkeä keino luoda identiteetti oli kuluttaminen. Kuluttamisen avulla ihmiset tekivät valintoja, joilla erottautua muista ja näin kertoa, kuka minä olen.[7] Arkkitehtuuri ei ole erillään tästä ilmiöstä, vaan yksi erottautumisen keino muiden joukossa.
Edellä olen kuvaillut 1980-luvun sanoma- ja aikakauslehdissä käytyä arkkitehtuurikeskustelua. Samat teemat voidaan nähdä myös aikalaisten valintoina siitä, millaisia arvoja he kulloinkin halusivat tukea ja millaista sosioekonomista statusta he pyrkivät performoimaan.
Modernismin puolustajat halusivat kenties toimia järkevästi ja luottaa hyväksi havaittuihin periaatteisiin siitä, mitä on oikeanlainen arkkitehtuuri. Tunnustettu auktoriteetti saa määrittää tavoiteltavan estetiikan. Modernismia kritisoivien äänien perustelut vaihtelivat keskenään, ja niistä on vaikea muodostaa yhtenäistä rintamaa. Yhteistä tälle joukolle on vain sen modernismivastaisuus.
Eksotiikkaa ja kansainvälisyyttä ihannoivat halusivat ehkä olla ajan hermolla ja perustaa identiteettinsä tälle muodikkaalle ilmiölle. Ulkomaisia piirteitä omaavassa kodissa asumisella haluttiin viestiä niissä asuvan omaavan maailmankansalaiselle kuuluvan maun. Tämä ihanne on epäilemättä ollut niin syy kuin seurauskin Suomen avautumiselle ja ilmapiirin höllentymiselle. Runsas matkustelu onkin nähty pitkään pelkästään legitiiminä, kyseenalaistamattomasti hyvänä toimintakulttuurina ja itsensä kehittämismuotona. Matkustelua on alettu kyseenalaistaa valtavirrassa vasta 2010-luvulla. Siihen asti maailmanmatkaajaidentiteetti on ollut erittäin tavoiteltu status.
Perinne- ja ympäristöarvoista ponnistavan arkkitehtuurin suosiminen 1980-luvun Suomessa saattoi syntyä tunnepohjaisesti uhkaavasta maailmanpoliittisesta tilanteesta. Vanha talo on voinut muistuttaa vanhoista hyvistä ajoista vailla kylmää sotaa, ydinaseita ja tietokoneita. Idyllinen elinympäristö on ollut myös erottautumisen keino, jolla viestiä siitä, ettei ole osallisena kulutusjuhlassa. Ehkä valinta on syntynyt vihreistä ympäristöarvoista ja kiertotalouden suosimisesta, jotka olivat myös 1980-luvun trendi-ilmiöitä. Erityisesti Avotakassa julkaistiin säännöllisesti kirjoituksia Suomen kaupungeista, joiden vanhoja rakennuksia uhkasivat purkutuomio sekä perheistä, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen vanhan rakennuksen kunnostuksen. Nämä kirjoitukset ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet vanhojen rakennusten mieltämiseen tavoiteltavina ja ihanteellisina asuinpaikkoina vielä tänäkin päivänä. Lisäksi ihanne on luultavasti vaikuttanut 1990-luvun uusvanhojen perinnetalojen buumiin.
Tutkielmani perusteella voin sanoa, että 1980-luvun arkkitehtuuriin liittyvät ihanteet olivat moninaiset. Saman postmodernin sateenvarjon alle mahtuivat niin eksoottisuus, futurismi kuin hillitty perinteisyyskin. Osa ilmiöistä edusti jopa täysin päinvastaisia ideologioita.
Teksti: Saara Koskela-Issa
Kuva: Alonzo Heino
Kirjoittaja on valmistuva filosofian maisteri, jota kiehtoo visuaaliseen kulttuuriin liitettyjen merkitysten ja esteettisten ihanteiden muutos.
Viitteet
[1] Standertskjöld, E. 2011. Arkkitehtuurimme vuosikymmenet: 1960–1980.
[2] Vartola, A. 2014. Kuritonta monimuotoisuutta: postmoderni suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa.
[3] Vartola, A. 2014. Kuritonta monimuotoisuutta: postmoderni suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa.
[4] Koho, T. 2003. Menneisyyden muistikuvat: perinne nykyajan arkkitehtuurissa.
[5] Standertskjöld, E. 2011. Arkkitehtuurimme vuosikymmenet: 1960–1980.
[6] Standertskjöld, E. 2011. Arkkitehtuurimme vuosikymmenet: 1960–1980.
[7] Bourdieu, P. 1985. Sosiologian kysymyksiä.