Katy Hessel: Taiteen historia ilman miehiä
512 s. Nemo 2024
Suom. Sini Linteri
Alkuteos: The Story of Art Without Men 2022
Taidehistoriaa, kuten monia muitakin tieteenaloja, on pitkään hallinnut patriarkaalisuus, miehisyys sekä naisilta evätyt tilat ja toimijuudet. Taidehistorian kaanon on koostunut taiteilijaneroista, miehisestä katseesta sekä valtarakenteista, jotka ovat määrittäneet naisten elämää niin yksilöinä kuin taiteilijoinakin. Taide on ollut pitkälti naisten ulottumattomissa – mikäli naisille on ollut paikka taiteen parissa, on se yleensä ollut marginaalinen eikä arvostusta ole juuri annettu. Naiset ovat olleet oppineiden ja varakkaiden isiensä sekä aikakausiensa avarakatseisuuden armoilla.
Pitkään taidemaailmassa nähtiin, että naisille ei ollut soveliasta kouluttautua taideakatemioissa, vaikka he olivat niitä perustamassa! Taiteilijat Mary Moser (1744–1819) ja Angelica Kauffman (1741–1807) kuuluivat Lontoon Royal Academy of Arts:in perustajäseniin, mutta he eivät saaneet täysivaltaista roolia sukupuolensa takia. Heidät myös sivuutettiin Johann Zoffanyn (1733–1810) maalauksessa akatemian perustajista, jossa naisten kuvat roikkuvat mieshahmojen taustalla maalauksen muodossa. Moserin ja Kauffmanin kuoltua naisia ei hyväksytty akatemian opiskelijoiksi yli sataan vuoteen. Naisten ei nähty kykenevän “tärkeiden” aiheiden kuten historiamaalausten luomiseen, ja esimerkiksi alastonmallin piirustus oli alue, johon heillä ei ollut pääsyä. Mikäli naisille oli tila taiteessa, kannustettiin heitä vähemmän arvokkaina pidettyjen käsityötaiteen ja asetelmamaalauksen pariin. Vasta 1970-luvulla feminismin toisen aallon myötä naiset nostettiin vahvemmin esille ja unohdettuja taiteilijoita alettiin etsiä ja sen myötä löytää uudelleen.
Teoksessaan Taiteen historia ilman miehiä (2022, suom. Sini Linteri 2024) taidehistorioitsija Katy Hessel tarkastelee taidehistoriaa “naistaiteilijoiden” kautta. Hesselin teoksen nimi viittaa taidehistorioitsija Ernst Gombrichin (1909–2001) teokseen Taiteen historia (1950), johon ei mahtunut naisia taiteilijoina kuin vasta kuudenteentoista julkaisuun vuonna 1995 – johon siihenkin hyväksyttiin vain yksi nainen: saksalainen Käthe Kollwitz (1867–1945), jonka teoksia oli vastikään esillä Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä. Kirja kuvaa, kuinka vuosisatojen ajan naiset ovat vaikuttaneet taiteeseen ja toimineet johtohahmoina eri tyylikausien parissa. Esimerkiksi Mary Delaneyta (1700–1788) pidetään kollaasitekniikan pioneerina.
Naisten asema taiteilijoina on ollut vaikea ja välillä mahdotonkin, mutta naiset ovat aina tehneet taidetta. Hesselin teoksen tarkoituksena on nostaa esille naiset taiteilijoina, jotka ovat vaikuttaneet syvästi taidehistoriaan, vaikka he eivät ole arvostusta aina saaneet. Teos alkaa renessanssista 1500-luvulta ja etenee taidekausien mukaan kronologisessa järjestyksessä aina tämän päivän aktivistiseen taiteeseen. Hessel paneutuu niin aikakausien piirteisiin kuin eri taidemuotoihinkin. Teoksessa kuitenkin painottuu 1900-luvulta eteenpäin tehty taide, jota suurin osa kirjasta käsittelee. Teemoista löytyy niin queeria, ruumiillisuutta kuin politiikkaa.
Hessel nostaa kirjassaan esille, että teos keskittyy lähinnä länsimaalaisiin taiteilijoihin, mutta hän mainitsee myös muutamia muita taiteilijoita, kuten japanilaisen Katsushika Oin (1800–1866), joka loi valon ja varjon vahvoja kontrasteja itse kehittämiensä pigmenttien avulla. Valitettavaa kuitenkin on, että lukija tunnistaa taiteilijan ehkäpä parhaiten Hesselin mainittua hänen isänsä Hokusain (1760–1849).
Teksti on taiteilijalähtöisesti rakennettu ja johdattaa lukijan valittujen naisten henkilökohtaisten elämien poluille ja monimuotoisiin vaiheisiin aina taiteilijuuden alusta usein etenkin varhaisemmassa taiteessa uran loppumiseen avioliiton ja äitiyden myötä. Lukijalle tulee selväksi, että naiset ovat kärsineet niin henkisesti kuin fyysisesti sukupuolensa takia. Naisten töitä on myös varastettu miesten nimiin, kuten readymade-taiteen symbolina tunnetusta Marcel Duchampin (1887–1968) Suihkulähteen tarinasta voidaan nähdä. Tekstistä selviää, että Duchampin nimissä edelleen oleva teos on saattanut todellisuudessa olla hänen ystävänsä, kokeellisuudesta kiinnostuneen taiteilija Elsa von Freytag-Loringhovenin (1874–1927) käsialaa.
Toisaalta taiteilijat ovat kuvanneet naisia vahvoina henkilöinä symboliikan ja taruston avulla. Esimerkiksi italialainen Artemisia Gentileschi (1593–1653) sisällytti voimakkaisiin maalauksiinsa myyttisiä ja uskonnollisia naisia aktiivisina toimijoina. Tämä on ollut tärkeä teema naisten tekemässä taiteessa: he ovat pyrkineet kuvaamaan naiset sekä itsensä yksilöinä, jotka eivät ole pelkästään miehisen katseen alla, vaan saavat itse määrittää olemassaolonsa. Tärkeää on myös ollut sukupuoliroolien kyseenalaistaminen sekä oman seksuaalisuuden haltuunotto. Tämä näkyi erityisesti surrealistien parissa, jotka halusivat kuvata moniulotteista naista ja tämän vapautta. Muun muassa yhdysvaltalainen valokuvaaja Lee Miller (1907–1977) halusi kuvata naisvartaloita ilman niiden esineellistämistä.
Osa naisista on saanut arvostusta jo aikanaan, mutta puhutaan hyvin marginaalisesta määrästä taiteilijoita. Arvostus näkyi teosmyynneissä ja omissa työhuoneissa. Esimerkiksi alankomaalaisella Judith Leysterillä (1609–1660) oli aikanaan vakiintunut asema taidepiireissä, sillä hänellä oli oma ateljee ja harjoittelijoita. Monet naiset myös innoittivat muita naisia taiteen pariin, kuten jo elinaikanaan arvostusta saanut Elisabetta Sirani (1638–1665), jonka vaikutus on liitetty monien uusien naistaiteilijoiden syntyyn. Marginaalista puhuttaessa on hyvä mainita ainut suomalainen taiteilija, joka teokseen on otettu mukaan: Helene Schjerfbeck (1862–1946), jonka taide on kokenut uuden nousun viime vuosina – onhan hänen omakuviaan mahdollista käydä katsomassa The Met -museossa New Yorkissa joulukuusta 2025 alkaen.
Hesselin teos on kuvaus naisista taiteilijoina, yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä. Se kertoo vaikeasta asemasta, muiden odotuksista, valtarakenteiden hyväksymisestä ja toisaalta niiden murtamisesta, oman itsenäisyyden vaalimisesta sekä pyrkimyksestä elää oman totuuden mukaisesti. Monet ovat myös vauhdittaneet aviomiestensä taiteellista uraa, mutta valitettavasti epäselväksi jää, missä määrin naisten vähempiarvoista asemaa on käytetty hyväksi miesten toimesta. Kirjassa esiteltyjen naisten elämät ovat olleet haastavia ja toisinaan väkivaltaisia, mutta he ovat löytäneet merkityksellisen elämän ja tarinankerronnan niin maalaamisesta, muotoilusta, valokuvaamisesta kuin tekstiilitaiteesta. Naisten tekemä taide on heijastanut ajan ilmapiiriä, mutta mukana on aina kulkenut poliittisuus, sillä sitä naiset eivät pääse pakoon.
Lukijalle haasteeksi muodostuu se, että kaikista Hesselin mainitsemista teoksista ei ole mukana kuvia, minkä vuoksi lukijan täytyy jatkuvasti käyttää internetiä apunaan. Tämähän ei varmasti ole monelle suuri ongelma, mutta vie lukijan huomiota ja uppoutumista kirjasta tasaisin väliajoin.
On mainittava, että tämä on tärkeä teos, joka jokaisen olisi hyvä lukea. Teos kuvaa taidehistorian ohella sekä naisten historiaa että yleistä historiaa, jotka kaikki nivoutuvat yhteen ja heijastelevat toisiaan. Tämän huomaa jatkuvasti läpi kirjan: vaikka kyseessä on Taiteen historia ilman miehiä, nousevat miehet ja heidän tekonsa väistämättä tekstistä esille. Onkin harmillista, että kirja peilaa vahvasti miesten asemaa, eikä taidehistoriaa todellisuudessa ole kirjoitettu uudelleen – ilman miehiä. Nähtäväksi jää, voiko taidehistorian kaanonia siis ylipäätään kirjoittaa sisällyttämättä siihen miehiä, jotka väistämättä ovat säädelleet teoillaan naisten taiteilijuutta, toimintaa sekä teosten aiheita.
Teksti: Riina Hietanen