Metamodernistiset vaikutteet Nastja Säde Rönkön teoksessa Survival Guide for a Post-Apocalyptic Child

Taiteilija Nastja Säde Rönkön teos Survival Guide for a Post-Apocalyptic Child koostuu videoteoksista ja kirjasta, johon on painettu videoteosten ääninauhalla kuultava puhe. Videoteokset ovat Lönnströmin taidemuseon tilaamia, ja taiteilija työskenteli niiden parissa vuosina 2021–2022. Kirja julkaistiin vuonna 2024 osana Rönkön HAM Helsingin taidemuseon näyttelyä, ja sen ovat tuottaneet yhteistyössä Lönnströmin taidemuseo ja Rönkkö. Alkuperäiseen kokonaisuuteen kuului lisäksi päiväleiri raumalaisille nuorille, jonka aikana erilaiset asiantuntijat opastivat heitä selviytymään luonnossa. Rönkön mukaan videot sisältävät näkymiä elämästä jonkin merkittävän muutoksen keskellä. Ne käsittelevät suurista käännekohdista, kriiseistä tai katastrofeista selviytymistä. Videoteoksissa näyttelijät liikkuvat erilaisissa ympäristöissä, kuten erämaassa ja kukkivassa maastossa toimettoman ja mietiskelevän oloisina. Tekstien sisältämiä hätkähdyttäviä käänteitä ei esitetä konkreettisesti. Kuvaus on unenomaista ja tulkitsee tekstiä viitteellisesti.

Rönkköä on aiemminkin tulkittu metamodernistisen taiteen tekijänä. Analyysini kohdistuu teoskokonaisuudessa kirjaan, koska se asettaa videoteoksien tarinat tiiviiseen jatkumoon, mikä mahdollistaa tekstien välisen vuorovaikutuksen kiinnostavalla tavalla. Videoteosten tulkinnat olisivat erilaisia. Visuaalisissa tarinoissa assosiaatiot syntyvät eri tavoin kuin tekstissä ja tarinoiden väliset kytkennät muodostuvat toisin. Tekstin ohella kirjassa on Rönkön piirroksia ja still-kuvia videoteoksista. Kirjan luvut on nimetty aakkosten mukaan A:sta Z:aan. Jokaista aakkosten kirjainta vastaa kirjassa yksi luku, joka on otsikoitu kirjaimella ja sillä alkavilla sanoilla. Tekstit ovat luettavissa myös Lönnströmin taidemuseon verkkosivuilla.

Metamodernistinen tuntemusrakenne

Nykytaiteen kentällä on 2000-luvun vaihteesta alkaen voimistunut pohjavireenä niin kutsuttu metamodernismi. Kyse ei ole täydellisestä paradigmamuutoksesta, vaan yhdestä tavasta tehdä taidetta. Metamodernistisessa taiteessa ja fiktiossa sekoittuvat utopia ja dystopia, inhimillisen elämän pimeät puolet ja usko parempaan huomiseen.

Kulttuuriteoreetikkojen Timotheus Vermeulenin ja Robin van den Akkerin perustama verkkosivusto Notes on Metamodernism on keskeinen viittauskohde metamodernismista kirjoittaville. Metamodernismissa ei ole kyse tyylistä, vaan tuntemusrakenteesta: tavoista tuntea ja asennoitua nykyaikaan. Metamodernistiselle taiteelle on tyypillistä, että siitä löytyy sekä postmodernistisia että modernistisia piirteitä. Etuliite meta ei viittaa itserefleksiivisyyteen, vaan tarkoittaa ”välissä”. Postmodernismille leimallista on mm. negaatio, kyynisyys, ironia ja dekonstruktio eli se, että todellisuutta pyritään purkamaan ja paljastamaan sen keinotekoisuus. Modernismiin kuuluu mm. myönteisyys, optimismi, kehitysusko, suuret kertomukset ja se, että todellisuutta pyritään tulkitsemaan yhtenäisen metafysiikan avulla. Metamodernistista taidetta tehdään jopa naiivista tulevaisuudenuskosta innoittuen. Taiteen tekemiseen kuuluu kuitenkin tietoisuus siitä, että päämäärää, johon taiteella pyritään, voi olla lopulta mahdotonta saavuttaa. Siksi metamodernistiseen taiteeseen kuuluu häilyntä, oskillaatio, ironian ja utopistisen ajattelun sekä muiden postmodernististen ja modernististen vaikutteiden välillä.

Metamodernistisen tuntemusrakenteen yleistymisen taustalla on kyllästyminen negatiivisuuteen. Sitä ei pidetä tarkoituksenmukaisena, koska yhteiskunnallinen polarisaatio, ilmastonmuutos ja ympäristökriisit kohdistavat taiteeseen uusia odotuksia. Dekonstruktio ja kritiikki ovat tärkeitä, kun epäkohtia tuodaan esille, mutta ainoina työkaluina ne ruokkivat negatiivisuuden kierrettä. Metamodernistisessa taiteessa halutaan esittää myös toivoa, joskaan siinä ei useinkaan tarjota selkeitä ratkaisuja.  Metamodernismiin kuuluu tiedostava naiivius, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että taide viestii tulevaisuudenuskoa, mutta samalla otetaan huomioon inhimilliselle tekemiselle ominainen ristiriitaisuus.

Rakkaus transsendenttina prinsiippinä

Rönkön teoksen nimeä Survival Guide for a Post-Apocalyptic Child voi pitää osin ironisen, osin vilpittömän tuntemusrakenteen ilmaisuna. Maailmanloppu on kaiken loppu, mutta kuten metamodernistisesti virittynyt utopisti, Rönkkö haluaa uskoa, että sen jälkeen on elämää. Teoksen punaisena lankana on usko rakkauden voimaan kriisien maailmassa. Rakkautta voidaan tulkita todellisuutta jäsentävänä transsendenttina prinsiippinä. Se nousee tuhon ja kuoleman yläpuolelle. 

Mukaan mahtuu kylmääviä tapahtumia. Modernistisesta tuntemusrakenteesta kumpuava utopistinen unelmointi maailman koossa pitävästä voimasta kietoutuu postmodernistisesta tuntemusrakenteesta muistuttaviin, kyynisiin kuvauksiin ihmisten perimmäisistä vaikuttimista ja rakkauden pimeistä puolista. Rakkauden kaikkivoipaisuus kyseenalaistetaan.

Rönkön kirjan lukukokemukselle on tyypillistä se, että monesti yksittäisten lukujen tulkinta häilyy postmodernin ja modernin välillä, eikä ole tarkoituksenmukaista tulkita tarinoita joko/tai. Tekstuaaliset kaiut, eri lukujen välillä toistuvat ilmaisut vahvistavat tekstien välistä vuorovaikutusta, ja vuorovaikutuksessa tulkintatavat ohjautuvat johonkin suuntaan ja tarkentuvat. 

T-tarinassa T viittaa muun muassa kieleen (tongue) ja hampaisiin (teeth). Tarinassa maalataan kuva perheidyllistä, jossa kaikki rakastavat toisiaan.

You are my home. You are the one I woke up to, you are the only morning sun our children need to feel on their restful little faces.

Sitten tapahtuu jotakin, hälytys alkaa soida ja lasten ”aurinko” jää jälkeen. 

You are my home, and when the sirens start near the camp, we race, and the sun behind us.

—

[Y]our tongue still warm and slimy and slippery from the before-time of your death. I hold on to your tongue, to kiss or to cut off,

to feed my children. For to give life is to give death.

Esiin piirtyy dystooppinen näkymä, jonka voi tulkita kannibalismin kuvaukseksi. Mitä lopulta tapahtui? Söivätkö epämääräisen uhan kanssa eläneet perheenjäsenet sen, jota alussa kuvattiin lasten kasvoja lämmittäväksi auringoksi ja kertojan kotoisan olon perustaksi?

Tarinaa voi tulkita kyynisen tuntemusrakenteen avulla. Maailma näyttäytyy dog-eat-dog -todellisuutena, jossa tilanteet vaihtuvat nopeasti. Se, joka hetki sitten nähtiin ystävänä, rakastettuna tai liittolaisena, päätyy selviytymistaistelussa hävinneiden joukkoon omien pettäessä. Maailma, jossa ollaan itsekkäitä ja kiinnostuneita vain omasta selviytymisestä, ei salli rakkauden kaltaisten, lojaaliutta edellyttävien tunteiden tulla tielle. Jälkiapokalyptinen sekaannuksen tila on maailma, jossa ihmisten perimmäiset vaikuttimet saavat vapaasti tulla pintaan.

Tarinaa voi tulkita myös vertauskuvana siitä, miten jälkikapitalismi, ”epämääräinen uhka”, vaikuttaa hajottavasti perheinstituutioon. Filosofian ja politiikan professori Nancy Fraser on kirjoittanut aiheesta teoksen Kannibaalikapitalismi: miten päästä eroon järjestelmästä, joka syö demokratian, hyvinvoinnin ja maapallon (2024), ja todennut, että yhteiskunta nojaa yhä vahvemmin siihen, että perheet kantavat päävastuun hoivasta ja kasvatuksesta samalla, kun hoivapalveluja karsitaan. Hoivasta ensisijaisesti vastaavien naisten täytyy myös käydä töissä, pahimmassa tapauksessa jakaa aikansa ja jaksamisensa perheen ja useamman työpaikan kesken. Uusintavan hoivatyön tekijät, ”lasten auringot”, jauhautuvat yhteiskunnan rattaissa, sillä kapitalistinen järjestelmä pikemminkin pyrkii kuluttamaan loppuun resurssit kuin huolehtimaan niiden jatkuvuudesta. Tällä on vakavia seurauksia sille, miten perheet toimivat. Aihe on ollut tapetilla Suomessakin hiljattain, kun hoivapalveluista säästetään ja vanhuksia yritetään siirtää naisten hoidettaviksi koteihin. Fraser kutsuu ilmiötä kannibaalikapitalismiksi. Tarina T kertoo siitä, että kykyä rakastaa ja välittää toisista käytetään hyväksi järjestelmän tasolla ja se johtaa tuhoon.

Metamodernistisen taiteen metodina on sekoittaa keskenään postmodernistisen nurjia ja vinoja sekä toisaalta modernistisen optimistisia aineksia. Pelkkää hyvää mieltä hakeva taiteen kokija joutuu käsittelemään emotionaalisesti myös vastustusta herättäviä asioita. Elämän kuvaus ei ole uskottavaa, jos taiteen kokijan optimistisia odotuksia ei välillä särjetä pimeistä puolista kertomalla.

Tarina parasiittiampiaisesta

W-tarina on otsikoitu muun muassa ampiaisilla (wasps) ja sodalla (war). Tarinassa kertoja ja hänen kumppaninsa katselevat toukan tuskaista kuolinkamppailua ja parasiittiampiaisen inhaa syntymistä.

Oh, the wasp, is it not the cruelest of creatures? — Later that evening, I witness the cruelty of a parasitic birth. A poor caterpillar there, its belly towards the evening sky, little body squirming slowly in its unhurried death.

I sit alone until you come in to join me — You join me when I watch the worms do their job. —You join me when I watch the wasp 

Kiinnostus makaaberia kohtaan ei ole harvinaista. Elämän kulkuun kuuluu julmuus. Kertoja mainitsee, että elämä on raadollista selviytymistaistelua. Maailmanloppu tapahtuu koko ajan: miljoonat kuolevat, että toiset saavat elää. Se on pessimistinen kiteytys elämän tarkoituksesta.

W-tarinaa voi kuitenkin tulkita myönteisenä kuvauksena siitä, miten eräänlaisen maailmanlopun kansalaisen, tavallisen kuolemanpelkoisen ihmisen, mielenmaisema rakentuu. Tarina tuo mieleen kirjallisuuden tutkija Naomi Boothin artikkelin Dark ecology and queer, amphibious vampires (2015). Artikkelissa Booth esittää ajatuksen parasiitista lopun aikoihin sopivana vertauskuvana, jolla on mahdollisuus opettaa ihmisiä elämään kuoleman kanssa. Vampyyrit ovat eräänlaisia loisia, jotka tarvitsevat ihmisiä lisääntyäkseen. Booth nojaa kirjoituksessaan synkän ekologian teoriaan, joka on peräisin Timothy Mortonilta.

Kirjallisuuden professori Timothy Mortonin kirjoitukset synkästä ekologiasta teoksessa Ecology Without Nature (2007) perustuvat ajatukselle siitä, että meidän on opittava sinnittelemään kuolevassa maailmassa, jonka olemme ajaneet tuhon partaalle. Mortonin mukaan meidän täytyy kuudennen sukupuuton jo ollessa täydessä vauhdissa elää kuoleman sekä inhottavien ja tuskallisten tunteiden kanssa, joita luonnon tuhoutumisen todistaminen synnyttää. Mortonin fokus yllä mainitussa teoksessa on muualla kuin siinä, miten kuoleman kaltaisen katastrofin kanssa voi todella oppia elämään. Hän keskittyy pohtimaan, miten luontoa tulisi ajatella, jotta emme muuttaisi sitä pelkäksi omaksi kuvaksemme. Surun kaltaisten tunteiden hyväksymisen tärkeydestä kirjoittaessaan Morton kuitenkin toteaa, että meidän on antauduttava purtaviksi ja liityttävä epäkuolleiden joukkoon, ja tämä toteamus on inspiroinut Boothia. 

Epäkuolleena eläminen voi tarkoittaa ajatusmaailman muokkaamista. Jos antaudumme kuoleman purtaviksi ja omaksumme epäkuolleena elämisen, tulevaisuuden ihmiset voivat uhrauksiemme ansiosta ehkä jälleen valita elämän, vaikka me emme sitä tulisikaan näkemään. Vertauskuvallisesti tämän voi siis todeta siten, että toukan kuolema on välttämätöntä, jotta uusi elämä saa mahdollisuuden. Meidän on hyväksyttävä kuolema mahdollisena tulevaisuutena, ennen kuin voimme tehdä mitään kohtalon muuttamiseksi. Kuten tunnettua, monet ihmiset elävät uskoen, että ilmastonmuutos ei ole totta. Kuoleman hyväksyminen voi tulevaisuudessa johtaa hyvään: uhrautuminen on rakkautta elollisia kohtaan. Parasiitin purema on itse kuoleman purema, ja vertauskuvana se kertoo emotionaalisesti vaikeista asioista ja niiden sisäistämisestä erilaisten hallintakeinojen avulla. 

Mortonin kirjoituksissa fiktio ja taide ovat tärkeässä roolissa: niiden avulla voidaan kuvitella tulevaisuutta sekä oppia ajattelemaan olemassaoloa uhkaavia asioita. Kehotus tulla epäkuolleiden kaltaiseksi voidaan tulkita siten, että kirjallisuuden ja taiteen makaaberin kuvaukset voivat auttaa kuoleman kaltaisen asian hyväksymisessä. Boothin artikkelissa vampyyritarinat viettelevistä, kauniista epäkuolleista ovat esimerkkejä kertomuksista, joita sepitämme tehdäksemme kuoleman siedettävämmäksi. Myös Rönkön tarinat osallistuvat tähän toisin kuvitteluun.

Parasiittiampiaisesta kerrottuaan kertoja siirtyy puhumaan henkilöstä, joka seuraa häntä kaikkialle elämässä, hyvässä ja pahassa.

You come, sit next to me under wasps. — You come next to me in life and hover closer and further.

Kertoja tuntuu vertaavan rakastettuaan tai ystäväänsä ampiaiseen: tämä seuraa kertojan kannoilla, leijuu tai häärii ilmassa tullen lähemmäksi ja välillä loitontuen kuin pään ympärillä pyörivä ampiainen. Ampiainen/kuolema ja ystävä/rakastettu sekoittuvat, raadollinen ja lempeä läheisyys kietoutuvat yhteen.

Elämän hauraus ja julmuus pelottavat. Ohuiden verhojen takana kurkkiva kuolema kauhistuttaa. Parasiittivertauskuvaa voi laajentaa tulkitsemalla W-tarinan kertojan ystävän tai rakastetun ”ampiaismaisuutta” siten, että ihmiset hakevat kumppanikseen sellaisia, joiden kanssa elämän raadollisuuteen voi suhtautua rauhallisesti. Kumppani, jonka kanssa ei ahdista, voi muuttaa pelon täyttämän elämän elämisen arvoiseksi. Monet yhdessä kauan olleet vanhukset suhtautuvat kaiken loppuun levollisesti, koska heidän mielenmaisemansa on muokkautunut ottamaan kuolema vastaan pitkän yhteiselon aikana. Kuoleman voi ”ottaa sisäänsä” luisumatta epätoivoon, sillä yhdessä on turvallista odottaa väistämätöntä. Kuolema saa elämän seuralaisen, kumppanin lempeät kasvot.

Vieraan rakastaminen

Rönkön teoksessa tarinoiden hahmot ovat raikkaalla tavalla sukupuolettomia. Ainoa kertomus, jossa suhteen molempien osapuolten sukupuoleen vihjataan, on tarina I, jossa I viittaa muun muassa infektioihin (infections). Kertoja mainitsee, miten hän ja tuleva rakastettu olivat ensitapaamisessa pukeutuneet, ja sen perusteella voi vetää johtopäätöksiä. Kertoja oli bisnestapaamisessa pukeutunut mustaan kynähameeseen ja toinen mustaan mekkoon. Tarinassa I ihmiset menevät maan alle pakoon jotakin uhkaa. Suhteen alkua kuvataan seuraavasti:

During our time underneath, we were slowly courting. Both of us married with children in the life above. —

[F]alling in love regardless, still, because of forced physical proximity fast becoming charged intimacy. Not long before your fever broke, we had sex for the first time. —

And when the day finally arrives to go out above, me, you, and someone else, we emerge from the bunker, holding hands — looking at the brave new world with — feverish skins —

Ehkä rakastuminen saman sukupuolen edustajaan olisi ollut tarina I:n kertojan maanpäällisessä elämässä poissuljettua. Tarinassa mainitaan, että suhteen osapuolet ovat kuumeen kourissa. ”Tauti”, maan päällä opittuja rajoja rikkova halu, siirtyy henkilöstä toiseen. Myös tapahtumapaikalla on merkitystä. Ei-normatiivinen seksuaalisuus on monesti kukoistanut poikkeusoloissa, piilossa, ”maan alla”. Kirjan tarinoissa on muitakin viittauksia transgressiiviseen rakkauteen: sadomasokismiin ja tarinassa M kulttimenoihin. Tosin jälkimmäisessä tapauksessa rakkaus saa kyseenalaisen muodon.

Tarinan I rakkaussuhde syntyy olosuhteiden mahdollistamana. Kenties maailmanlopussa olosuhteet ja selviytymistaidot merkitsevät enemmän kuin sukupuoli, seksuaalisuus, ihonväri, etninen tausta tai uskonto, kun ihmiset hakevat turvaa toisistaan. Tarinan lopussa vanhojen ajattelutapojen otteesta vapautuneet maailmanlopun kansalaiset nousevat bunkkerista eristyksen jälkeen villinä juoksevien ajatusten kanssa. He ovat valmiita perustamaan uuden yhteiskunnan, joka on entistä vapaampi ja parempi. 

Kriisin ja toivon yhdistäminen ei ole uutta. Jos utopiaa tarkastelee hetken suomalaisesta vinkkelistä, ihmisiä yhdistävä suuri kriisi tuo mieleen lähinnä talvisodan. Talvisodan tapauksessa on puhuttu sen kyvystä yhdistää punaisten ja valkoisten kahtia jakautunut yhteiskunta, joka tosin oli paljon enemmän yhdestä puusta veistetty kuin nykyisin. Pluralistisemman nyky-yhteiskunnan yhdistäminen vaatii ehkäpä enemmän. On vaikea uskoa, että edes apokalypsissä ihonvärin kaltainen asia ei merkitsisi mitään tai että vaikkapa ilmastonmuutoksen kaltainen kriisi kykenisi yhdistämään ihmisiä. Utopiaa voi kuitenkin pitää vahvasti nykyhetkeen ankkuroituneena, sillä yhteiskuntien polarisaatio on saavuttamassa kriittisen pisteen.

Kodin merkitys ja polarisoiva ajattelu

S-tarinassa S viittaa muun muassa loitsuihin (spells) ja tähtiin (stars). Tuntemattomalle planeetalle muuttanut henkilö kertoo kodistaan, jota on kohdannut maailmanloppu.

When I walk on this surface of stones and lava sand and little creatures not from my planet, I think of survival —

Back home, there were sinking island nations and souls made of stone — 

Back home — there was shelling of other nations and there were souls of pure evil — Back home there were also friendly rainbow snakes and star constellations —

[T]here were people we called home — 

Maailmanlopun kohdannutta maailmaa asuttivat toisaalta pahat, toisaalta rakkauteen uskovat ihmiset. Vaikuttaa siltä, että pahojen kivisten sielujen takia maailma tuhoutui. Kertojasta piirtyy kuva rauhaa ja rakkautta arvostavana hippinä. Tapa puhua kukkaiskielellä rakkausloitsuista ja unimaailmoista herättää ärsyyntyneen kyynisyyden: luonnonlapsen viattomuus kätkee jotakin synkempää, tekopyhää. Toisaalta kertoja voisi olla jonkun alkuperäiskansan edustaja, jolla on kiinteä suhde luontoon, sen sateenkaarikäärmeisiin ja tähtimuodostelmiin. Tarinan tapahtumapaikka, vieraan planeetan vihamielinen ympäristö, vie ajatukset myös ilmastonmuutokseen ja sen aiheuttamaan maahanmuuttoon, joka tempaa ihmiset kodeistaan ja vie heidät sellaisten ihmisten keskelle, jotka haluaisivat vain eroon muukalaisista. Lokerointi on hankalaa.

Muistot kertovat ihmisistä, joiden kanssa oli kotoinen olo. Selviytyminen ei tunnu miltään ilman heitä, jotka ovat kertojan itsensä kaltaisia. Kotoisuuden kaipuu värittyy toisen sävyiseksi, kun avaruustarinan ja kannibaalitarinan kotia koskevat merkitykset alkavat limittyä. Liikkeen saa alkuun tarinoissa toistuvat ilmaisut: You are my home. / [T]here were people we called home. Kannibaalitarinassa kodin ja rakkauden merkitys tuhoutuu hetkessä, kun perheenjäsenet kääntyvät toisiaan vastaan. Kertomusten väliset assosiaatiot saavat lukijan suhtautumaan S-tarinan kertojaan epäluuloisesti: rakkauden sanat ovat pettäviä.

Rönkön kirjassa kodin käsite problematisoituu, ja se ohjaa tulkitsemaan avaruustarinan uudisasukasta ambivalenttina hahmona. Kodin ja ”omien” merkityksen korostaminen ei ehkä olekaan ongelmatonta. Siihen voi kuulua omiin asemiin poteroitumista ja petosta. S-tarinan kertoja on taipuvainen polarisoivaan ajatteluun, ihmisten lokerointiin ystäviin ja vihollisiin. Niihin, jotka synnyttävät kodin tunnun ja niihin, jotka ovat pahoja, ”radioaktiivisia”, kuolemaa tekeviä vanhoja miehiä. 

Kannibaalitarinan ja avaruustarinan sekoittuminen vie ajatukset tapaan, jolla yhteiskunnan polarisaatio toimii myös omien joukossa. Polarisaation kasvaessa eri ryhmät voivat lopulta päätyä ”kannibalisoimaan” omiaan, ”perheenjäsen” voi joutua omien ”syömäksi”. Aiheesta on kirjoittanut Olli Pitkänen Hamara-sivustolla, vaikka hän ei näekään ilmiötä suurena ongelmana. Pitkänen selittää ilmiötä muun muassa voimakkaita vastakkainasetteluja synnyttävällä identiteettipolitiikalla: periaatteessa samanmielisiäkin vastaan voidaan hyökätä, jos henkilöiden katsotaan livenneen vihatun vastapuolen leiriin jossakin asiassa. Omakohtaisesti ajateltuna polarisaation vaikutus tuntuu siinä, miten helposti erimielisyys yhdessä asiassa tuntuu joskus laajentuvan kysymykseksi ”niistä ja meistä”, vaikka monista tärkeistä asioista oltaisiin samaa mieltä. Ikään kuin vain identtiset mielipiteet takaisivat sen, että henkilöön voi luottaa.

Omaan maailmaamme viitaten lienee kiistatonta, että suurin osa nyt elävistä länsimaiden asukkaista on tehnyt valintoja, jotka ovat kiihdyttäneet ilmastonmuutosta, pahentaneet ympäristötuhoja ja vaikeuttaneet elämisen mahdollisuuksia. Polarisoivaa ajattelua voi pitää maailmanlopun yhtenä syynä: kun ihmiset keskittyvät toistensa syyttämiseen ja jakamaan ihmiskuntaa hyviin ja pahoihin, maailma ehtii sinä aikana tuhoutua. Tällaiset kyyniset tulkinnat ovat postmodernistiselle tuntemusrakenteelle ominaisia.

Epätäydellinen ihminen

Tekstin tasolla S-tarina ei tarjoa paljon aineksia optimismiin: kertoja suree tapahtunutta ja fokus on menneessä. Metamodernistisesti virittynyt lukija voi kuitenkin tulkita tarinaa toisin. Hermeneuttinen oskillaatio on metamodernistiselle taiteelle tyypillisistä piirteistä kirjoittaneen kirjailija ja muusikko Greg Demberin termi ilmiölle, jossa taideteos tai teksti ei itsessään sisällä postmodernismin ja modernismin oskillaatiota, vaan tulee tulkituksi siten taiteen kokijan mielessä. Metamodernismi on paitsi nykytaiteessa yleistynyt pohjavire, myös taiteen tulkitsijan tapa merkityksellistää taidetta. 2000-luvun metamodernin ihmisen ajattelussa vuorottelevat kyynisyys ja optimismi, oli kyse miltei mistä tahansa, politiikasta tai taiteesta. Itse korostaisin sitä, että hermeneuttisessa oskillaatiossa on lopulta kyse taiteentutkimuksessa teoretisoidusta tulkitsijan roolista taiteen merkitysten lähteenä. 

S-tarina kertoo siten myös valmiudesta mennä vierautta kohti, vaikka uudella kotiplaneetalla sata aurinkoa paahtaa kasvoja. Kertoja on kaikesta huolimatta tekemässä kotiaan vieraassa paikassa, vieraiden olioiden keskuudessa. Epätäydelliset ihmiset, joissa on pimeitä puolia, pyrkivät tekemään oikein. Metamodernistiselle taiteelle tyypillisesti Rönkön kirjassa vuorottelevat usko ihmisten hyvyyteen ja kyynisemmät uskomukset siitä, millaiselle perustukselle ajattelu rakentuu. 

Avaruustarina kuvaa sellaista tulevaisuutta, jota kohti meidän on mentävä. Meidän on jätettävä kotimme, jota voi pitää metaforana turvalliselle tuttuudelle, oppiaksemme rakastamaan toisia maailmoja, ihmisiä ja olentoja. Tai kuten tarinan Q kertoja asian ilmaisee:

I think it might be about — inhabiting uninhabitable places. All there really is, is transformation and embracing the change.

Vieraisiin kohdistuva viha pirstoo yhteiskuntia ja estää edistyksellisen politiikan tekemisen. Pelkkä ”omien” rakastaminen aiheuttaa ihmisten arjessa kärsimystä. Maailma kaipaa vierasta kohti menemistä ja siihen tottumista. Sen pitäisi olla arkipäivää, ei pelkkä utopian ja dystopian välillä taiteileva tarina. 

Teksti: Kirsi Uusitalo

Kiitos AV-Arkille mahdollisuudesta katsoa videoteokset AV-Arkin nettiarkistossa.

Lähteet

Booth, Naomi. “Dark ecology and queer, amphibious vampires”. Undercurrents: journal of critical environmental studies,s. 51-59. 2015.

Dember, Greg. “Metamodernism: Oscillation revisited”. Medium-sivusto 26.2.2023.

Morton, Timothy. Ecology Without Nature. Harvard University Press, 2007.

Olivier, Indigo. “’Cannibal capitalism’ is eroding society’s basic structures”. New Republic. 20.10.2022. 

Pitkänen, Olli. “Mitä ajatella ‘cancel-kulttuurista?’”. Hamara. 16.2.2024.

Vermeulen, Timotheus & Akker, Robin van den. Notes on Metamodernism -sivusto.